Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?
Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.
Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.
Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”
Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.
Oheinen fundeeraus julkaistu myös Vielä palaa lukulamppu -blogissani
Luin juuri Kauko Röyhkän kirjoittamat kaksi kirjaa Ville Haapasalon elämästä Venäjällä. Niissä kuvataan ja pohditaankin venäläisen kansan oloja ja luonnetta sosiaalisesti laidasta laitaan. Vaikka teksti on ilmavan impressionististakin, se loistavien valokuvien kera valottaa kyllä väestön jakautunutta nykytilaa erinomaisesti. Rahvas on rahvasta ja vallanpitäjät elävät omassa toisenlaisessa todellisuudessaan.
Järkyttävintä on ollut niin Villelle kuin lukijalle Siperiaan siiirrettyjen ihmisten kohtalo, joihin kuuluu myös suomalaisten sukukansoja. Samoin puistattaa luontaistaloudessa eläneiden alkuperäiskansojen kohtalo. He eivät ole virallisesti olemassa, elleivät sosiaalistu kurjiin kaupunkeihin ja kyläpahasiin, joissa Ihmisille ei anneta elämässä vaihtoehtoja muuhun kuin jäädä pienelle eläkkeelle ja viinaan kuoleminen. Haapasalo mainitsee useasti piakkakunnan, joka on ollut hänelle niin suuri järkytys, ettei hän pysty siitä kunnolla puhumaankaan.
Hyvin selväksi käy myös se, että realistinen ”kansanelämän” kuvaus on lähes mahdotonta, koska kurjillakin paikoilla väännetään esiin siloitellut ja roolitetut edustushenkilöt. Onneksi Haapasalo on päässyt kulissien taa, osin varsin uhkarohkeasti, osin kansallisen asemansa vuoksi (ansioitunut kansan taiteilija, jolle on myönnetty valtion eläkekin). ”Rahvaanmiehellä” pipoineen ja hikisine olemuksineen on annettu vapauksia, joita median edustajilla ei ole.
”Et uskoisi tätä” -teesi kirjojen otsikossa on ennen muuta juuri venäläistä dikotomiaa paljastava asia, vaikka toki moni lukee kirjoja nimihenkilön uskomattoman elämänseikkailun kannalta. Asioita ei voi erottaa toisistaan, sillä seikkailuja ei olisi syntynytkään, ellei venäläinen selviytymisstrategia olisi koskenut myös päähenkilöä: itsekin aikoinaan eristäytymällä, lopulta ”harmittomana kansanomaisena hulluttelijana” kaivautuen aitojen ali itse eristäytyneisyyden sisäpiiriin, kansan rivien elämään.
Kuvitus on niin mahtavaa sosiaalianalyysia, että ilman sitä laadukas teksti olisi torso. Valokuvataidetta, jolla on raju viesti ”venäläisestä sielunmaisemasta”..
Venäläistä sielunmaisemaa katselleena olen ollut havaitsevinani syvänkolmijakoisuuden. Johtohenkilöt ovat eri rotua. Paremmissa vaatteissa, paremmassa parturissä käyty, sileämpi iho ja aristokraattinen olemus. Kun hautajaistilaisuuteen astui sisään paikkakunnan johtaja, sen näki kaikesta. Hänen saippuansa ja partavetensä ei ole siitä maasta, siinä on jotain. Ikäänkuin jossain olisi paikka, jossa kasvatetaan johtajia.
Kun tutustuu kansaan, niin monessa kohtaa pilkistää äärimmäinen köyhyys, mutta ne ovat pintasuonet, jotka voisivat olla kohjuiset. Elämä sykkii syvemmissä suonissa ja niitä kaikkia ei ulkopuolinen pääse näkemään. Jos vieras on mieluinen, niin pöytä laitetaan niin koreaksi, ettemme ole kotnamme juuri koskaan nähneet.