Muuttoon on enää pari yötä, ja olen pohdiskellut kaikkea sitä, mitä on tarttunut matkaan vuoden asumisestani idyllisessä Puu-Kumpulassa.
Talomme on kerrostalo, mutta samalla myös omalaatuinen pieni yhteisö, jossa on monia mukavia tapoja. Talostamme kerrottiin muun muassa Hesarissa viime talvena. http://www.hs.fi/mesta/a1413868799189
Paljon viisautta ja vaivannäköä on tarvittu, että talostamme on rakentunut tällainen pieni ilmiö. Nykyiset ja edelliset asukkaat ovat kehitelleet monia mukavia asioita, joista tulee arjessa hyvä mieli. Jään kaipaamaan muun muassa seuraavia:
- kellarin kirppispiste, jossa asukkaat voivat vaihtaa tavaroita
- miellyttäväksi sisustetut yhteiset tilat, joissa muistoja talon historiasta
- taloyhtiön kellarissa harjoittelevat musamiehet, joiden soitantaa kuultiin talon juhlissa
- puuhakkaat naapurit, jotka jaksavat järjestää yhteistä toimintaa talon hyväksi
- oma talonmies, jonka kanssa voi keskustella englanniksi
- yhteinen puutarha, jonka antimia jokainen asukas voi hoitaa ja hyödyntää
- naapurin pihapuu, joka pudotteli omenoita meidänkin pihallemme
- talon naisten kierrätysmateriaalista rakentama huvimaja
- yhteinen grilli, yhteiset lainattavat piknik-astiat ja kesäinen riippumatto
- läheiset nokkospuskat, joista saa helposti täydennystä ruokakassiin
Näin kesän korvalla mustarastaat konsertoivat iltaisin ja äänimaisemaan on liittynyt pari päivää sitten avatulta uimalalta kantautuvat perheiden äänet. Kirsikankukat puhkesivat juuri tällä viikolla ja kuu möllöttää pihamajan päällä kauniisti, on kuitekin vielä koleaa. Voisin todella tottua kaikkeen tähän suloisuuteen!
Vaikka muutto on omalla tavallaan karmeaa ja voisin kovastikin harmitella lähtemistäni, yritän kuitenkin pitää mielessä, että lähtemiseen on järkeviä syitä. En toisaalta myöskään usko, että olisin samalla tavalla havainnut mustarastaiden laulua jos en olisi tiennyt olevani pian lähdössä. Jotain koettua ja opittua vien varmasti mukananikin. Käsitykseni yhteisen tilan käytöstä on muuttunut, kun olen nähnyt kuinka viihtyisää ihan tavallisesta voidaan tehdä, kun pistetään porukalla toimeksi.
Sitä olen tässä mietiskellyt, että mihinkä Limingantien puutaloidyllissä asuvat tarvitsevat kirkkoa tai mihin kirkko tarvitsee limisläisiä? Täällä asuu luovia ja sivistyneitä ihmisiä, jotka osaavat organisoida. Heikommista pidetään huolta ja asioita tehdään “antaessaan saa”-mentaliteetilla. Täydellinen paikka kaltaiselleni yhteisöllisyyttä arvostavalle kristitylle, vain raamattupiiri puuttuu. Tämän kylän keskus on paikallinen kylätila, eikä olisi ollenkaan pahitteeksi, jos siellä olisi bändikerhon ja joogatunnin ohella kristillistäkin viikkotoimintaa. En nyt sitä itse ehtinyt alkaa järjestää.
Siitäkin huolimatta, että olin ehdolla seurakuntavaaleissa ja kirkon toiminta kiinnostaa, en hirveästi tullut käyneeksi paikallisseurakunnan jutuissa täällä asuessani. Arjen reitit kulkivat muualle kuin kirkolle ja se, että ruokakauppa oli vähän kauempana kotoa vei etenkin talvikaudelle autottomalta yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Ja kesäaikaan laaksonpohjalla omassa riippukeinussa taas oli ehkä tarpeeksi mukavaa, että sieltä olisi tullut lähdettyä liikkeelle. Niin varmaan ajattelee moni muukin – täällä kirkkoon kuulumisprosentti on alle 50%.
Tämä kylä kuuluu Paavalin seurakuntaan. Seurakunta saa kesällä uuden johtajan. Kirkkoherralla tulee olemaan haastava tehtävä innostaa mukaan toimintaan pystyviä aikuisia, joille kirkkoon kuuluminen ei ole tapa eikä velvollisuus.
Mikä itselleni on se avain, että lähden mukaan toimintaan tai aktiiviseksi jäseneksi?
Riittävän usein toistettu sosiaalisen median mainonta rohkaisee lähtemään toimintaan ilmankin että tuntee sieltä ketään, ja tällaisessa puutaloidyllissä tietoa välittävät myös ilmoitustauluille ja lyhtypylväisiin kiinnitetyt ilmoitukset. Mutta kyllä olennaisia asioita ovat myös omanikäiset kaverit tai mahdollisuus saada sellaisia sekä henkilökohtainen kutsu työntekijältä. Olen kaivannut kävelyetäisyyden päässä olevaa arki-illan ehtoollista tai nuorten aikuisten raamattupiiriä: ehkä sellainen on, mutta arjen kiireiden keskellä sellaisen mainos ei ole osunut silmään. Työntekijöiltä odotan, että heillä olisi kohdattaessa esittää kutsu johonkin toimintaan mukaan: vaikkei sitten ennättäisikään paikalle, tuntuu hyvältä tietää, että alueella kokoonnutaan.
Koska en Paavalissa ollessani oikein ehtinyt löytää langanpäätä aktiiviseen toimintaan lähtemiseksi, päätin tehdä uudessa seurakunnassani toisin. Pyysin pastoria lounaalle remonttipuuhien lomassa kyselläkseni, mitä voisin seurakunnassa tehdä. Se osoittautui kannattavaksi ideaksi. Yhteydenottoon rohkaisi sekin, että tiesin että pastorille on osoitettu työaikaa urbaanin mission kehittelyyn. Siksi en pelännyt, että papin työaika on jo täysin lukittu valmiiksi suunniteltuun toimintaan.
Menetän nyt sitten lähtiessäni viime syksynä saamani varapaikan seurakuntaneuvostossa. Se on kyllä harmi, kun uusi koti on kuitenkin vain 10 minuutin pyörämatkan päässä ja olisin ollut valmis sitoutumaan ja käyttämään aikaa luottamustoimiin. Mutta kuten edellä kuvasin, yhteisöt ovat kaupungissa maantieteellisesti yllättävän pieniä ja tavallaan pidän hyvänä sitä, että neuvostossa vaikuttavat ne, jotka oikeasti asuvat alueella ja mahdollisesti käyvät sen alueen tilaisuuksissa ja toiminnassa.
