Ei taida kesän lisäksi olla toista vuodenaikaa, jolloin kautta Suomen oltaisiin näin sankoin joukoin kristinuskon ydinkysymysten äärellä. Rippikoulu on valtava mahdollisuus. Niille, jotka huolehtivat opetuksesta, tämä mahdollisuus antaa myös melkoisen vastuun kannettavaksi; totta tosiaan, nämä viikon mittaiset kinkerit saattavat olla ainut mahdollisuus nostaa Jeesus pöydälle – näiden ihmisten elämässä. Tässähän saattaa tulla hiki.
On vajaa tunti aikaa puhua sekä synnistä että sovituksesta. Monen rippikoululaisen aiemmat tiedot saattavat olla yllättävänkin vähäiset, joten kaikki olennainen tulisi tuoda esiin. Ongelmallisena seurauksena tällaisesta tilanteesta voi olla kiireinen tietoisku, joka jää rippikoululaisen mielessä pastorin satuiluksi ja epäonnistuneeksi yritykseksi haastaa jokin ikään kuin kehittyneempi ajatusmaailma. Kristillisten faktatietojen tykityksestä ei välttämättä tule erityisen hyvä mieli opettajallekaan. Saattaa tulla jopa puoskarimainen olo; että tyrkyttää helppoheikkinä vain jotakin ”usko tai älä” -matskua.
Rippikoulu on mainio tilaisuus myös sen vetäjien omalta kannalta. Siinä saa tosissaan miettiä, miten itse pohjimmiltaan keskeisistä kysymyksistä ajattelee. Turha luullakaan, että ajattelisimme kaikki tietyn mallin mukaisesti; usko Kristukseen saa lukemattomia limittäisiä ja toisaalta usein kaukaisiltakin vaikuttavia alaviitteitä. Tämä on mielestäni ihan hyvä viesti rippikoululaisillekin. Ei niin että kaikki olisi suhteellista, mutta ei niinkään että kaikki olisi mustavalkoista tai yhden PowerPoint -esityksen tavoitettavissa.
Turha on surra sitä, ettei yksittäisen opinkohdan käsittelemiseen ole koko päivää aikaa. Kokonaisuus on rippikoulussakin osiansa suurempi, ja suuri painoarvo onkin siinä Hengessä jossa koko yhteinen rippikoulukokemus kävellään läpi. Olisi kuitenkin mukavaa, jos rippikoululainen kokisi, ettei hänelle ainakaan yritetä hätäisesti kaupata vanhentunutta tuotetta. Tuote kun ei kuitenkaan ole vanhentunut. Eikä se edes ole mikään tuote.
Hyvää ja ajankohtaista pohditaa. Varsinkin kun itse olen juuri miettiämääs, miten asioita riparitunnillani käsittelisin. Olen nähnyt miten opetus riparilla voi mennä täysin yli hilseen. Porukka on vain hiljaa ja kuuntelevinaan. Ajatukset on kuitenkin ihan muualla.
Luin OPTUKSEN UUSI VALLANKUMOUS-kirjasta, ettei opetusta ole tapahtunut, jos oppilas ei opi.
Niinpä! Vedämmekö vain setin läpi ja kuvittelemme että asia on nyt hyvin hoidettu?
Mielestäni ripari pitäisikin hoitaa sellaisella tavalla, että nuori voisi kokea seurakunnan mielekkäänä ja motivoivana paikkana olla mukana. Sitten nuorisotoiminnassa lähdettäisiin vasta syventämään opetusta pikkuhiljaa.
Nyt pakkopulla ja pakolliset kuviot muutenkin vain tekevät koko asiasta vastenielisen. En oikein ymmärrä miksi esim. lasten on käytävä Jumiksissa kymmen kertaa. Eikö mielekkääpää tapaa kirkon toimintaan tutustumisessa voisi olla? Mitä nuori oppii Jumalanpalveluksessa? Varmaankin ainakin sen, ettei siellä käy nuoria.
Tuo ennen varsinaista riparia suoritettava jumalanpalvelus-rasti on kieltämättä vähän ristiriitainen asia. Luonnollisesti seurakunnan ja kirkon keskeiseen elementtiin tutustuminen on tärkeää, mutta onko se inspiroivaa tai kutsuvaa erityisesti sellaiselle nuorelle, jolla ei ole aktiivisen kirkossa kävijän taustaa? Kesällä käytävän rippileirin ja sitä ennen suoritettujen jumalanpalvelusten tunnelmilla mahtaa olla nuoren mielissä melkoinen ero. Eria asia on sitten löytää äkkiseltään parempi vaihtoehto tilalle. Nuoremmille suunnattuja jumalanpalveluksia löytyy heikosti, varsinkaan pienemmiltä paikkakunnilta.
Korkeassa iässä saatu pappisvihkimys on mahdollistanut vain kahdesti rippikoulun pitämisen, mutta tämän suppean kokemuksen pohjalta ajattelen näin: Ensinnäkin rippikoulun päättyessä tulisi sen käyneillä olla jonkinmoinen käsitys kristinuskon keskeisimmästä sisällöstä, koska konfirmaatio asiallisesti merkitsee konfirmoitavan suostumusta pysyä kristiillistä uskoa tunnustavan kirkon jäsenenä. Toiseksi tulisi rippikoulun aikana olla mahdollisuus kokea jotakin siitä Jumalan todellisesta läsnäolosta, joka jumalanpalveluksessa toivon mukaan toteutuu.
Teoriassa tuollaisia ajtuksia voi esittää. Sehän sopii kyllä. Todellisuudessa lasten tiedot ovat yhtä hatarat, kuin ennen leiriä. Ainakin mitä loppukokeista voi päätellä. Uskon omakohtaisena tunnustamisena en pidä yhteen ääneen lausuttua litaniaa. Voihan se jonkun kohdalla olla sitäkin.
Nuorille rippikoulun käyminen on ennenkaikkea siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Se käydään koska silloin saadaan lahjoja ja naimalupa.
Voimme aikuisena liittää kaikenlaisia hurskaita toiveita uskon vahvistamisesta ym. Todellisuus näkyy siinä, ettei Jumikset enää leirin jälkeen kiinnosta. Jos nuori saisi jumiksessa jonkin kosketuksen elävästä Jumalasta, niin tottakai hän olisi siellä joka pyhä.
Sanavalintani oli tarkkaan harkittu. En siis tarkoittanut sitä, että kaikki tai edes useimmat konfirmoitavat todella uskoisivat juuri niin kuin uskontunnustuksessa sanotaan, hyvä jos edes jotkut. Mutta konfirmaatioon ei ole pakko osallistua ollenkaan, joten siihen osallistuminen on juridisesti pätevä tahdonilmaisu pysymisestä kirkon jäsenenenä. Totta on sekin, että klo 10 messussa nuoria on vähän, mutta hieman toisenlaisissa ja toisina kellonaikoina järjestettävissä jumalanpalveluksissa heitä kyllä käy. Tässä on toki suuria seurakuntakohtaisia eroja.
Harmittaa vaan tuo, kun on nähnyt liikaa pieleen menneitä ripareita.
Vain sen tähden että vetäjät ja nuoret elää ihan toisessa maailmassa. Eikä vetoporukka edes huomaa sitä. Joten älä ota näitä purinoitani henkilökohtaisesti. Riparinhan voi vetää mallikkaastikkin. Sehän on mitä mainioin tilanne kutsua nuoria omistamaan evankeliumin salaisuus omaan sisimpään.
Parhaassa tapauksessa varmaan vetäjien ja nuorten maailmat sekä toisaalta evankeliumi ja nuorten elämä leikkaavat toisiaan niin, että asia tuntuu mielekkäältä. Monilla ripareilla näin varmasti tapahtuukin. Omaakin elämää ajatellessa huomaa, etteivät isot asiat välttämättä tapahdu hetkessä, ja riparienkin vastuulliset saavat toivoa, että jotakin mielekästä jää elämään ja vaikuttamaan ihmisten mieliin.
Se mikä nuoria riparilla puhuttelee ei oikastaan ole meidän juttu.
Vasta vuosien päästä voidaan kuulla, jonkun silloisen riparilaisten suusta, mikä heitä puhutteli.
Sanoin kerran riparilla nuorille:”Jumala kutsuu teitä nyt yhteyteensä minun suuni kautta”. Nämä sanat jäivät yhden tytön korviin soimaan. Nyt hän on ollut jo vuosia vastuullisissa hengellisissä tehtävissä.
On suuri ilo tietää, että olen saanut olla Jumalan käytössä eds joskus. Salattu Jumala käyttää meitä, meiltä usein salatulla tavalla.
Toinen tilanne: olin vierailemassa riparilla ja pidin siellä yhden lyhyen hartauden. Puhuin nuorille salatusta Jumalasta ja yksi lause siinä veti yhden pojan myöhemmin Jumalan yhteyteen.
Usein yllättävissä tilanteissa ja kohtaamisissa voi vastaavia asioita päästä kuulemaan.
Jäi elävästi mieleen vuosien takaa, miten eräs pappi harmitteli kesän tuloa. Koska siihen kuuluu myös rippileiri. Hän todella pelkäsi sitä. Moni työntekijä joutuu vastointahtoisesti näihin tehtäviin. Tällöin, heti alussa nuoret tajuavat, ettei heitä oikeasti edes haluttaisi sinne. Nuorten tavoitteenaa on sen jälkeen, vain tehdä leiristä vielä entistäkin keljumpi kokemus. Onkohan ihan pakko laittaa sellaiset työntekijät asialle, joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä nuorten kanssa? Kokemus on heille vastenmielinen ja varmin tae myös siihen, ettei nuoretkaan koe leiriä motivoivana.
Akku on lopuillaa. Katsotaan riittääkö. Löysin nyt aivan mahtavan kirjan kirjastosta. Nuorisopappimme Arto Köykän kirjoittaman :”nuorisotyön aloitus ja jatko”. Olen ahminut kirjaa ja sen oivaluksia.
Jospa Arton oivallukset saisivat laajan huomion rippikoulun kentässä ja samalla löytyisi enemmän nuoria kunnioittavaa asennetta.Ripari voi olla aivan matava juttu koko seurakunnalle. Ei vain nuorisotyölle.
Siksi siihen pitäisi panostaa paljon enemmän ja Artola on siihen hyviä oivalluksia.