Suurin venäläinen?

Muutama vuosi sitten Venäjällä tehtiin laaja gallupkysely. Kysyttiin: kuka on historian suurin venäläinen? Vastauksia tuli tuhansittain.

Jotain nykyisestä ilmapiiristä kertoo se, että Stalin nousi kyselyssä kakkossijalle. Listan kärkeen kiilasi kuitenkin Pushkin. Tämä ei ollut yllätys, vaan itse asiassa varsin odotettuakin.

Pushkin on venäläisille rakas runoilija. Hän ei ole mikään pölyttynyt muinaismuisto, vaan elävä, lumovoimainen kirjailija, jota luetaan, rakastetaan ja siteerataan. Keskivertovenäläinen osaa Pushkinin runoja ulkoa ja lainaa Pushkinia luontevasti puheessaan.

Kun tieto Pushkinin voitosta tuli Suomeen, eräs Venäjä-tutkijamme kommentoi kyselyä ja esitti mielipiteenään, että hän olisi nostanut Tolstoin ykköseksi. Vastaus löi minut ällikällä. Miksi Tolstoin?

Tolstoi- nyt puhutaan siis Leo Tolstoista – on hieno kirjailija, ja varsinkin hänen lyhyt proosansa on nautittavaa luettavaa. Mutta että suurin venäläinen? Miten tällaista arvoasemaa voisi perustella?

Paradoksaalista kyllä, jos sama kysely olisi tehty runsaat sata vuotta sitten, Tolstoi olisi voittanut kirkkaasti. Ainakin, jos asian olisivat saaneet ratkaista Länsi-Euroopan intellektuellit ja kirjallisuuden harrastajat.

Maailma näytti väistämättä menevän Tolstoin viitoittamaan suuntaan. Lähestyi ennen näkemätön onnen aika, lääketiede voittaisi taudit, kehittyvä tekniikka poistaisi nälkäongelman ja sodat hoidettaisiin kansainvälisillä sopimuksilla pois päiväjärjestyksestä. Kun vielä sisäistettäisiin Tolstoin saarnaama yksinkertainen elämäntapa, ihmiskunta eläisi sovussa ja keskinäisessä kunnioituksessa sukupolvesta toiseen.

Toisin kävi. Tolstoi ehti ennen kuolemaansa nähdä häivähdyksen uudesta vuosisadasta, joka peittyisi sodan, hävityksen ja totalitääristen järjestelmien varjoon. Kun 1900-luku päättyi, ei edellisen vuosisadan kehitysoptimismista ollut jäljellä mitään. Sitä Tolstoi ei onneksi tiennyt.

Eräs toinen tiesi, tai oikeammin aavisti. Jos voidaan puhua profeetasta, joka näki pitkälle Venäjän ja koko Euroopan tulevaisuuteen, hän oli Dostojevski.  Dostojevskin pelot toteutuivat, hänen romaaniensa kauhuvisioista tuli Euroopassa todellisuutta.

Dostojevskiin liitetään paljon kliseitä: Freud ennen Freudia, Nietzsche ennen Nietzscheä.  Suuri osa kliseistä pitää myös paikkansa. Ei tarvitse lukea kuin Rikoksen ja rangaistuksen alkukohtaus; Raskolnikov harhailee pitkin helteistä Pietaria. Jo silloin hänen mielessään on idullaan ajatus murhasta, se tulee esille mielleyhtyminä. Syvällä alitajunnassaan Raskolnikov ”tietää” suorittavansa rikoksen, vaikka siitä ei sanaakaan vielä lausuta ääneen.

Tästä lukiessaan Freud voisi vain nyökytellä.

Se, että Dostojevski kantoi eläessään äärikonservatiivin leimaa, hämärsi jälkipolvilta, kuinka terävästi hän näki, mihin hänen aikansa muotiaatteet, nihilismi ja sosialismi lopulta johtaisivat. Venäjä ajautui totalitarismiin ja sen myötä suuriin kärsimyksiin. Dostojevski näki kuilun avautuvan, mutta kukaan ei tehnyt mitään sen tukkimiseksi.

Romaanissaan Riivaajat Dostojevski väittää, että ihminen on tarvittaessa valmis oman turvallisuudenkaipuunsa tähden myymään yksilöllisyytensä, jos hän vain saa sillä turvatuksi ajalliset tarpeensa. Vapautensa hän antaa pois, jos saa siitä vastineeksi tavanomaisen, normien mukaisen elämän jokaiselle kuuluvine ruoka-annoksineen. Siveelliset periaatteet saavat mennä, ne korvaa rajaton seksuaalinen vapaus. Hyvää ja pahaa ei enää ole, ne perustuvat keskinäisiin sopimuksiin, joita voidaan aina muuttaa.

Samalla uutta ”vapaata” ihmistä riivaa vahvan johtajan kaipuu. Hän antaisi mitä tahansa, jos voisi ihmismassojen keskellä ulvoa suuren johtajan ihanuutta. Hän näkee johtajassa uuden messiaan, joka johtaa ihmiskunnan onneen, onneen vailla Jumalaa.

Vähintään yhtä mielenkiintoisia ovat Dostojevskin aikalaisen Vladimir Solovjevin kirjoitukset. Teoksessaan Antikristus Solovjev esitti tulevaisuudenvisionsa Euroopasta. Solovjevin mukaan Eurooppa yhdentyy, ja kansallisvaltioiden rajat häviävät. Uuden valtioliiton kokoon sulattamiseen tarvitaan tietysti sopiva ideologia. Solovjev aavisteli, että siihen kelpaisi jonkinlainen sekoitus yleishumanistisia aatteita, ikään kuin kristillistä eetosta, mutta ehdottomasti ilman Kristusta.

Humanistisia aatteita, jaloja pyrkimyksiä, epämääräistä suvaitsevaisuuden vaatimusta puoleen ja toiseen. Lupauksia puolustaa ihmisarvoa aina ja kaikkialla, kaunista puhetta, josta kukaan ei viime kädessä ota vastuuta…

Jokainen voi arvioida, kuinka oikeaan tai väärään Solovjev osui.