Jumalan missio ja kirkon kasvu

[Miikka Ruokanen] Terveiset Kiinan kristityiltä! Palasin juuri sieltä kahden vuoden intensiiviseltä työrupeamalta: toimin teologian professorina Kiinan kirkon teologisessa keskuksessa Nanjingin teologisessa seminaarissa sekä Kiinan kolmen huippuyliopiston joukkoon kuuluvassa Fudan-yliopistossa Shanghaissa. Viimeisen 20 vuoden aikana 1996 alkaen olen opettanut Kiinassa teologiaa vuosittain, kaikki pätkät yhteen lukien yhteensä reilut 8 vuotta täysitoimisesti.

Kiinassa on maailman suurin kansallinen protestanttinen kirkko, rekisteröidyt ja rekisteröimättömät seurakunnat yhteen laskien reilut 60 miljoonaa uskovaista. Kiinan kirkko on myös maailman nopeimmin kasvava kirkko, n. 2 miljoonaa aikuista kastetaan vuosittain. Kiinan kirkko on ekumeenisesti erittäin kiinnostava tapaus, se on ns. jälkitunnustuksellinen kirkko, jossa protestantismin yli 70 eri tunnustuskuntaa jo 1950-luvulla yhdistyivät yhdeksi kirkoksi (ks. artikkelini ”Is ’Postdenominational’ Christianity Possible? Ecclesiology in the Protestant Church of China”, The Ecumenical Review, March 2015, 77-95).

Uskon ja rakkauden ”korit”

Kaiken terveen kristillisen teologian eräs tunnusmerkki on aina ollut tietty distinktio, vaikka ei suinkaan separaatio, uskon ja rakkauden välillä. Tätä voidaan myös kutsua uskon ja etiikan, evankeliumin ja lain, armon ja luonnon distinktioksi tai lunastuksen ja luomisen distinktioksi. Pohjana on Vanhan ja Uuden testamentin keskeinen opetus, rakkauden kaksoiskäsky: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuten itseäsi. Uudessa testamentissa tämä muuntuu uskon ja rakkauden kaksoiskäskyksi: ”Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme.” (1. Joh. 3:23)

Sekä teologisesti että filosofisesti katsoen pelkkä eettinen toiminta ei ole vielä uskontoa, oikeaa etiikkaa voi harjoittaa ilman uskontoakin. Uskolla on kuitenkin aina vaikutus etiikkaan: se tarkentaa luonnollista käsitystämme oikeasta ja väärästä sekä motivoi ja energisoi toimimaan hyvän ja arvokkaan puolesta. Filosofisesti katsoen uskonnollinen usko on jotain, joka keskittyy ”perimmäisen todellisuuden” (the ultimate reality) ympärille: uskonto etsii perimmäistä selitystä siihen, miksi universumi ja me olemme olemassa, mikä on kaiken olemisen tarkoitus, mitä voimme toivoa, onko olemassaoloa kuoleman jälkeen, jos on olemassa perimmäinen todellisuus, miten voimme saada siihen yhteyden, jne. Etiikka ei edes yritä vastata tällaisiin kysymyksiin.              Yleensä terveessä missiologiassa uskon ja rakkauden ”korit” ovat tasapainossa. Kolmiyhteisen Jumalan missio (missio Dei), johon kirkko ja kristityt osallistuvat, tähtää syntisen kääntymykseen, uskon syntymiseen ja uuteen elämään kristittynä yhteydessä Kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään ja kirkon kommuunioon. Samanaikaisesti Jumalan missiolla on myös immanenttiset ulottuvuutensa, se tähtää sovintoon ja rauhaan ihmisten kesken, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ihmisoikeuksien toteutumiseen, ihmisarvoiseen elämään, keskinäiseen palveluun, yhteisön heikoimmista jäsenistä huolehtimiseen jne. Kaikki tällainen edustaa tervettä luomisen teologiaa, pyrkimystä Jumalan luomistyön varjeluun ja kukoistukseen.

Luomisen etiikka tulee selvästi esille Jeesuksen saarnassa kotikaupungissaan Nasaretissa, siinä hän kertoo, miksi hänet on lähetetty maailmaan. Jeesus siteeraan profeetta Jesajaa: ”Herran Henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. — Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” (Luuk. 4:18-21) Sama ajatus, että Jumala puolustaa vallasta osattomia köyhiä ja sorrettuja on nähtävissä myös Marian kiitosvirressä (Luuk. 1:46-55). Näissä profeetallisissa sanoissa, kuten profetiassa aina, on kaksi merkitystasoa: sekä konkreettinen eettisen vapautuksen taso tässä ja nyt että sitä syvempi ikuisen pelastuksen taso eskatologisessa täyttymyksessä.

Kirkkohistoriallinen tutkimus on osoittanut, että kirkon rakkauden palvelu eli diakonia oli yksi avain kristinuskon ilmiömäiseen leviämiseen antiikin Rooman valtakunnassa. Esim. yksin Rooman seurakunta vuoden 250 paikkeilla avusti päivittäin 1.500 köyhää. Ympäri Välimeren seurakunnat perustivat sairaaloita, koteja vanhuksille ja orvoille sekä jakoivat ruokaa nälkäisille – kaikki tämä apu annettiin myös ei-kristityille. Tämä huolenpito oli täysin ennennäkemätöntä antiikin maailmassa. Ei-kristitty keisari Julianus (331-363) pelkäsi, että ”kristityt saattavat hyvillä töillään kaapata koko maailman itselleen”. Tätä perintöä jatkaa tänäänkin kristillisen lähetykseen olennaisesti kuuluva diakonia.

Nykymissiologian immanenttis-eettinen trendi

Kun lukee aikamme ekumeenisia missiologisia dokumentteja, protestanttisten mainline-kirkkojen tai niiden lähetysjärjestöjen lähetysteologisia asiakirjoja tai yksittäisten missiologien tekstejä, ei voi olla huomaamatta, että tämän hetken trendinä on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vahva korostus – ei vain karitatiivinen diakonia, vaan profeetallinen poliittinen vaikuttaminen yhteiskunnassa. Se on meidän aikamme kontekstuaalista missiologiaa, konkreettisesta tarpeesta nousevaa pohdintaa. Missiologia, joka on nostanut voimakkaasti esille kontekstuaalisuuden teeman, on itsekin oman kontekstinsa tuote: se heijastelee niitä arvoja ja ongelmia, joiden keskellä lähetysteologiaa tänään harjoitetaan.

Tällöin yhteiskunnan sosiaalieettiset kysymykset nousevat etualalle, samoin konkreettinen toiminta muutosvoimana kohti tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Missio nähdään ennen muuta profeetalliseksi toiminnaksi, joka saa vahvasti poliittisen vaikuttamisen eli poliittisen lobbauksen hahmon. Eikä tämä ole lainkaan huono asia, mutta ongelma saattaa syntyä (1) ensinnäkin siitä, että missiologisen pohdinnan lausumattomaksi esiymmärrykseksi tulee helposti ajanhenki (Zeitgeist), sen vallitseva ideologinen ja moraalinen eetos, jokin poliittinen ohjelma tai jonkin intressiryhmän agenda. Eli missiologiasta tulee liian kontekstuaalista! Eettisesti painottunut missiologia saisi pohtia älyllisemmin ja itsekriittisemmin omaa esiymmärrystään (Vorverständnis, Vorgriff). On myös täysin ymmärrettävää, että kehittyvissä maissa, joissa yhteiskunnalliset ongelmat ovat vielä länsimaita huomattavasti suurempia, yhteiskunnallisen vaikuttamisen agenda näkyy lähetysteologiassa. Mutta toisaalta, tästä huolimatta kasvavien etelän kirkkojen lähetysteologia ei ole latistanut uskon koria samassa määrin kuin länsimainen missiologia.

(2) Toinen ongelma on se, että nykymissiologian on erittäin vaikea sanoittaa mielekkäällä, tuoreella ja innostavalla tavalla Jumalan lähetyksen uskon korin aluetta. On vaikeaa sanoa mitään relevanttia esim. inkarnaatiosta, rististä, sovituksesta, ylösnousemuksesta, pelastuksesta, Pyhän Hengen työstä, ikuisesta elämästä, eskatologiasta jne. Nämä tuntuvat jääneen jonnekin oppihistorian museoon. Eettisistä asioista on paljon helpompi puhua, ne ovat konkreettisia, suhteellisen helposti kaikkien ymmärrettävissä.

Prof. Kati Niemelältä kysyttiin Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa 18.11.2015: ”Mitä ajattelee helsinkiläinen luterilainen pappi parinkymmenen vuoden päästä?” Niemelän mukaan esim. suhtautumisessa lähetystyöhön tulee tapahtumaan selkeä muutos: ”Evankelioimisen merkitys nähdään vähäisenä ja julistuksen rooli pienenee, mutta samalla tullaan ajattelemaan, että kirkon on oltava laajasti yhteiskunnallinen vaikuttaja. Se on tavallaan moderni versio lähetystyöstä.” Lähetystyön latistuminen sekulaariksi yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi on seurausta laajemmasta teologian ja spiritualiteetin ohenemisesta tai ainakin sen muutoksesta. Prof. Niemelä toteaa: ”Papit eivät itse lue Raamattua eivätkä pidä sen opettamista yhtä tärkeänä kuin ennen. — Perinteisiin oppeihin uskotaan vähemmän, mutta uskontoa sinällään ei pidetä vähemmän merkityksellisenä.” Tämä muutos on jo aiemmin havaittu ja yksityiskohtaisesti dokumentoitu mm. Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksissä. On tapahtumassa uskontajun vahva kontekstualisoituminen tämän hetken länsimaisen sekulaarin kulttuurin ja yhteiskunnan eetokseen.

Jumalan missio Johanneksen evankeliumissa

Vahvaan eettiseen ja jopa poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä profeetallinen lähetysajattelu on tärkeää siksi, että todellisiin ongelmiin pyritään vaikuttamaan porautumalla yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden syihin ja juuriin. Ongelma saattaa syntyä siitä, että tällainen missiologia korostaa Jumalan missiosta vain osatotuutta. Immanenttis-eettinen lähetysajattelu osaa puhua hyvin Jumalan rakkauden laista mutta puhe Jumalan pelastavasta rakkaudesta eli armosta ja evankeliumista voi olla vaikeampaa.

Kristillisellä kirkolla on oikeutus ja kyky osallistua Jumalan missioon tässä hänen maailmassaan vain ja ainoastaan sen perusteella, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi antaa tämän oikeutuksen ja mandaatin. Seuraavassa haluan lyhyesti avata näkökulman Kolmiyhteisen Jumalan missioon kanonisissa kirjoituksissa, uskomme perusteksteissä. Esittämäni ajatukset voidaan löytää laajasti sekä Vanhasta että Uudesta testamentista, mutta ajan rajoituksen vuoksi otan esimerkiksi vain Johanneksen evankeliumin sekä joitain viitteitä muihin evankeliumeihin.

Johanneksen evankeliumin perusteema kuuluu: Maailman luonut Logos tulee omaan maailmaansa: ”Sana/Logos tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalleen antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (1:14) ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo” (1:4). ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (1:11) ”Jumalaa kukaan ei ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (1:18)

Jumala lähetti Logoksensa maailmaan antaakseen elämän, valon, armon ja totuuden, itsensä Jumalan tuntemisen ja yhteyden Jumalaan. Mutta maailma elää ”pimeydessä” eli epäuskossa, paatumuksessa, synnissä. ”Valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” (3:19-20) Vain harvat ottivat hänet vastaan; maailma vihaa valoa, koska se ei halua tunnustaa syntejään.

Johannes Kastaja oli lähetetty valmistamaan tietä Pelastajalle: ”Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen.” (1:7) ”Minä olen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.” (1:34). Muiden evankeliumien mukaan Johannes Kastaja valmisti tietä Messiaalle kutsumalla ihmisiä kääntymykseen (metanoia), tunnustamaan syntinsä, ottamaan vastaan kaste anteeksiantamuksen merkkinä sekä elämään tämän jälkeen oikeudenmukaista elämää lähimmäisiä rakastaen. Kaikissa evankeliumeissa Johannes Kastaja toteaa: ”Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” JohEv:ssa Kastaja näkee, että Pelastajalla on kaksi päätehtävää:

1. Ensinnäkin, hän on ”Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” (1.29,36) Hän on uuden liiton syntiuhri ja uuden liiton aterian pääsiäislammas, joka puhdistaa ihmiset synnin syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Hänen uhrinsa myös yhdistää meidät jumalalliseen ikuiseen elämään: ”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (6:54,56)
2. Toiseksi, Pelastaja ”kastaa Pyhällä Hengellä” (1:33). Messias/Kristus eli ”Voideltu” on Pyhän Hengen voitelema ja täyttämä henkilö, joka antaa Pyhän Hengen niille, jotka ottavat hänet vastaan; tämä sama Jumalan Henki yhdistää uskovan Kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään. JohEv käyttää 40 kertaa verbiä menein (”pysyä”, 1 Joh. 27 kertaa) kuvaamaan intiimiä yhtymystä Jeesuksen ja uskovan välillä. (Paavali käyttää liki 160 kertaa ilmaisua en Khristo einai, ”olla Kristuksessa”.)

Pelastaja, Vapahtaja, Messias/Kristus, Logos, Jumalan Poika, Jumalan Karitsa, Ihmisen Poika, Israelin kuningas – JohEv käyttää rikasta terminologiaa – on lähetetty maailmaan antamaan ihmisille ikuisen elämän. Tämä on Kolmiyhteisen Jumalan mission olennaisin substanssi ja sisältö! Tärkeimmät välikappaleet, joiden kautta ikuinen elämä annetaan ovat Kristuksen sanat, hänen ruumiinsa ja verensä sekä Pyhä Henki. ”Henki yksin tekee eläväksi — Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat Henki ja elämä.” (6:63) Karitsan uhriveri pesee pimeyden lapset puhtaiksi, eukaristiassa Kristus antaa meille lihansa ja verensä – oman itsensä, ristinuhrinsa ja ylösnousseen ruumiinsa, ikuisen elämänsä, Pyhä Henki yhdistää meidät Triniteetin jumalalliseen elämään. Inkarnaation periaatteen mukaisesti Triniteetti antaa armonsa meille aineeseen inkarnoituneena: kirjoitetun ja puhutun sanan, kasteen veden sekä eukaristian leivän ja viinin kanssa ja kautta (vrt. Martti Lutherin cum, in, sub -periaate eli ns. reaalipreesens). Kirkon kutsumuksena on tarjota näitä Jumalan armon välikappaleita kaikille ihmisille – kaikkien Jumalan luomien ihmisten korkein ihmisoikeus on saada ottaa vastaan ikuisen elämän lahja!

Ihmisoikeuksista tärkein: oikeus syödä ikuisen elämän leipää

Jeesuksen itseymmärrys hänen missiostaan kiteytyy Joh 6:ssa, jossa hän puhuu elämän leivästä, uuden liiton mannasta, joka antaa ikuisen elämän: ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän. — Minä olen se leipä, joka on tullut alas taivaasta. — Minä olen elämän leipä. — Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä anna sen, että maailma saisi elää. — Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä…” (6:33,41,48,51,54). ”Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen.” (5:26)

Jeesus perusti uuden liiton uhrin ja pääsiäisaterian, jolla syömme Jumalan Karitsan lihaa ja juomme hänen vertaan. Tämä on se taivaasta lähetetty uusi manna ja elämän leipä, joka antaa meille ikuisen elämän. Jumalan mission ydin kuuluu: Jeesus lähetettiin maailmaan, jotta voisimme syödä hänen lihaansa ja juoda hänen vertaan; Jumalan Poika piti teurastaa ristillä, jotta hänet voidaan syödä ja juoda. Näin hänen elämänsä ja meidän elämämme yhdentyvät, toteutuu salattu unio cum Christo. Hänen lihansa ja verensä ovat se ”kuolemattomuuden lääke” (Ignatios ja Irenaeus: pharmakon athanasias), joka parantaa meidät katoavaisuuden taudista ja antaa meille ikuisen elämän. Ei ihme, että Jeesuksen aikalaiset kauhistelivat Jeesuksen radikaalia puhetta! ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” (6:60) Monet jättivät Jeesuksen.

Kun Jeesuksen toiminta oli tulossa päätökseensä ja risti jo häämötti, Jeesus itse toteaa elämänsä huipennuksesta: ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” (12:27) Jeesus ymmärsi tulevansa ristillä uuden liiton pääsiäislampaaksi, joka pitää syödä ja juoda, jotta saisimme ikuisen elämän. Ristillä ”tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta” ja ristillä ”minä vedän kaikki luokseni” (12:31-32). Ristillä saatana, synti, rangaistus, kuolema ja helvetti menettävät valtansa. Jeesus vetää meidät luokseen yhtymään hänen kuolemaansa – Pyhän Hengen synnyttämässä uskossa, kasteessa ja Jumalan Pojan lihan ja veren aterialla. Näin me yhdymme sekä hänen uhriinsa että ylösnousemusruumiiseensa ja näistä aukeavaan uuteen ikuiseen, katoamattomaan ylösnousemuselämään.

Kuolemattomuuden lääkkeen tarjoaminen mahdollisimman monille katoavaisille on myös kirkon mission tärkein tehtävä ja ydin! Jotta tämän vastaanottaminen olisi mahdollista, tarvitaan kutsu kääntymykseen, syntien tunnustamiseen (metanoia, Mark. 1:15, Luuk. 24:47) ja uskoon (Mark. 16:16; Joh. 20:27-31): tarvitaan myös syntien anteeksijulistaminen (Joh. 20:23, Luuk. 24:47), kaste sekä opetus siitä mitä tämä kaikki merkitsee (Matt. 28:19-20). Osallistuessaan Jumalan missioon kirkko kutsuu ihmisiä suureen eskatologiseen juhlaan ikuisesti kestävälle ”Karitsan hääaterialle” (Ilm. 19:7-9). Jokainen eukaristian vietto, Kristuksen ruumiin ja veren juhla, on tämän aterian ennakoiva merkki, jokaisessa messussa on jo kappale taivasta maan päällä. Sosiaalieettiset pyrkimyksemme tulevat tarpeettomiksi sinä päivänä, kun Jumala luo ”uuden taivaan ja uuden maan” (Ilm. 21:1), mutta Karitsan hääjuhla ei pääty milloinkaan!

Kirkon tärkein tehtävä on kutsua ihmiset tähän juhlaan – ikuiseen elämään ja iloon – kaikki muu on tälle alisteista ja kaiken muun tulee palvella tätä ikuista päämäärää. Jos kirkon missio tyytyy vähempään, se pettää saamansa valtuutuksen. Vatikaanin toinen konsiili toteaa osuvasti: ”Liturgia on huippu, jota kohti kirkon työ suuntautuu ja samalla lähde, josta kaikki sen voima pulppuaa.” Jumalan ja kirkon missio päättyy ylösnousemukseen ja uuteen luomiseen, mutta taivaallinen liturgia jatkuu ikuisesti. (JohEv ei eksplisiittisesti puhu pelastavan armon vaikutuksesta ihmisyyden ulkopuoliseen luontoon; siksi jätän tämän pohdinnan esitykseni ulkopuolelle.)

Trinitaarinen missio

(1) JohEv:ssa Kolminaisuuden ensimmäinen persoona toimii lähettämänsä Logoksen/Pojan kautta. Isä tulee tunnetuksi ja antaa ikuisen elämän ihmisille Jeesuksen kautta, hän lähetti Poikansa ikuisen elämän leiväksi maailmalle. Itse asiassa Isä myös toimii aktiivisena agenttina, joka vetää ja houkuttelee syntisiä kääntymykseen ja Kristuksen yhteyteen: ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä.” (6:44) ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä sitä hänelle suo.” (6:65)

(2) Ensimmäisen ja toisen persoonan missio ovat toisistaan riippuvaisia: Isä ”kirkastaa” (tekee tunnetuksi) Poikansa, ja Poika ”kirkastaa” Isän (12:23,28; 13:31-32; 17:1,4-5). JohEv:ssa Jeesus kautta linjan johdonmukaisesti ja moneen kertaan korostaa hänen ykseyttään hänen lähettäjänsä, Isän, kanssa: hänen sanansa ovat itse asiassa hänen Isänsä sanoja ja hänen tekonsa hänen Isänsä tekoja. ”En minä ole tulostani itse päättänyt – minut lähetti hän, joka on totuus itse. Te ette häntä tunne, mutta minä tunnen hänet, koska tulen hänen luotaan ja koska hän on minut lähettänyt.” (7:28-29) ”Minä vain ilmoitan maailmalle sen, minkä olen häneltä kuullut.” (8:26) ”Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa.” (12:49) ”Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan.” (14:10) ”Ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” (5:19) ”Minä teen kaiken hänen mielensä mukaan.” (8:29) ”Minä ja Isä olemme yhtä.” (10:30)

(3) Pyhä Henki on elävä, läsnä oleva ja vaikuttava Kolminaisuuden kolmas persoona, jonka tehtävänä on ”kirkastaa” Jeesus Kristus, tehdä hänen persoonansa ja työnsä merkitys ymmärrettäväksi ja vastaanotettavaksi. ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.” (14:26) ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” (15:26) ”…hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on sitä, että ihmiset eivät usko minuun…(16:8-9) ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.” (16:13-15)

Pyhä Henki on Triniteetin mission aktuaalinen läsnäolo ja voima, mutta hänen eläväksi tekemänsä totuus on Isän totuus, jonka hän saa Kristukselta. Pyhän Hengen missio on yksi ja sama kuin Isän ja Pojan missio: on vain yksi armon evankeliumi, ei evankeliumia numero kaksi. On tärkeä huomata, että Uudessa testamentissa pneumatologialla on aina kristologinen sisältö, se on aina vahvasti yhteen ja samaan evankeliumiin, Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen sidottu. Nykyajan missiologiassa on trendejä, jotka spekuloivat universaalilla, kristologiasta irrotetulla pneumatologialla ja näkevät Pyhän Hengen pelastavaa toimintaa mm. muissa uskonnoissa. Kaikkialla läsnä olevan Hengen vaikutuksesta kaikissa uskonnoissa, vaikka niissä ei Kristusta tunnetakaan, voi olla Jumalan erityistä ilmoitusta ja erityistä pelastavaa armoa.

Pyhän Hengen aktualiteetissa Triniteetin missio kietoutuu yhdeksi, kolmen persoonan toinen toisensa läpäisemäksi perikoreesiksi. Triniteetin itsestään ulospäin suuntautuvat teot luomisessa, lunastuksessa ja eskatologisessa täyttymyksessä ovat jakamattomat (opera Trinitatis ad extra sunt indivisa). (1) Kun Isä toimii, samalla toimivat Poika ja Henki: Isä luo kaiken Poikansa/Logoksen kautta ja häntä varten; Isä voi tulla tunnetuksi vain Poikansa toiminnan kautta; Henki elävöittää ihmisen ja luo yhteyden ihmisen ja Jumalan välille. (2) Kun Poika toimii, myös Isä ja Henki ovat aktiivisia: Isä lähettää Pojan, kaikessa Pojan toiminta on täysin Isästä riippuvainen; Pojan erityisyys on siinä, että sikiämisestä ylösnousemukseen asti hänessä vaikuttaa erityinen Pyhän Hengen voima ja täyteys, hän on Khristos, Hengen ”voitelema”. (3) Kun Pyhä Henki toimii, hän toimii Isän lähettämänä ja Poikaa kirkastaen, hän tekee Kristuksen ymmärrettäväksi ja kutsuu ihmisen kääntymykseen, uskoon; hän mahdollistaa yhtymyksen Kolmiyhteisen Jumalan elämään. Ylösnousemuksen ja paruusian välisessä ajassa, jossa me elämme, Jumalan mission ensisijainen agentti on Pyhä Henki, toissijainen agentti ovat Jeesuksen opetuslapset: ”Myös te olette minun todistajiani…” (15:27)

Johanneksen evankeliumissa voimme puhua lähettämisen ”ketjusta”, jossa Kolmiyhteisen Jumalan missio toteutuu: ”’Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.’ Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.’” (20:21-23) ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” (17:18)

Isä lähetti Jeesuksen ja Jeesus lähettää seuraajansa Pyhän Hengen voimassa arvovallalla julistamaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumia ja tarjoamaan kaikille taivaasta tullutta elämän leipää, Jumalan Pojan lihaa ja verta. Kaiken tähtäyspisteenä on ikuinen elämä. Triniteetin mission toissijaisina agentteina Jeesukseen uskovat ovat Kolmiyhteisen Jumalan täysivaltaisia edustajia: ”Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.” (13:20)

Epäuskon ja uskon dialektiikka

Johanneksen evankeliumin kiertyy uskon ja epäuskon dialektiikan ympärille. Jumalan mission tarkoituksena on valaista ihmisten pimeys, johtaa heidät kääntymykseen ja armoon – lahjoittaa nautittavaksi Jeesuksen ristin uhri, antaa ihmisille Pyhä Henki ja ikuinen elämä. Jeesus päättää julkisen toimintansa JohEv:ssa ”huutaen kovalla äänellä” julki syyn, miksi Isä lähetti hänet maailmaan: ”Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. — En minä ole puhunut omissa nimissäni. Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa, ja minä tiedän, että hänen käskynsä on ikuinen elämä (sananmukainen käännös). Kun puhun, puhun siis niin kuin Isä on minun käskenyt puhua.” (12:44-50)

Evankelista ihmettelee Jeesuksen aikalaisten epäuskoa: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” (12:37) Evankelista Markus (6:6) sanoo Jeesuksesta: ”Ihmisten epäusko hämmästytti häntä.” Johannes, Matteus ja Markus, kaikki kolme evankelistaa – kuten myös Paavali – siteeraavat Jes. 6:9-10 ja pohtivat epäuskon voimaa vakuuttavien tosiasioiden edessä. Epäuskon ihmettely on yksi keskeinen Uuden testamentin teologian teema.

Johanneksen evankeliumin  draamallinen huipennus on epäilevän Tuomaan tunnustus. Jeesus sanoo Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tuomas vastaa heti: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (20:28) Tuomas kaksinkertaisesti tunnustaa Jeesuksen jumaluuden: Jeesus on Kyrios (kreikankielinen kiertoilmaisu Jumalan pyhälle hepreankieliselle nimelle ”Jahve”) ja Theos (kreikan yleissana ”Jumala”). Alusta alkaen Jeesuksen jumaluuden tunnustaminen on ollut kriteeri sille, mikä on kristillistä. Varhaisten vuosisatojen ekumeeniset konsiilit ja kirkkoisät kävivät teologista kamppailua siitä, miten ymmärtää Jeesuksen identiteetti ”tosi ihmisenä” ja ”tosi Jumalana” – tämä oli yksi varhaisen kristillisen teologian pääteemoista. Johannes kuittaa evankeliumin kirjoittamisen tarkoituksena olevan uskon synty: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, on (ikuinen) elämä hänen nimessään.” (20:31

Vaikutus kirkkojen kasvuun

Globaalin kirkon kasvunumerojen valossa selviää, että dynaamisimmin kasvavat sellaiset kirkot, joiden teologiassa, spiritualiteetissa ja käytännöissä painottuu uskon kori tai uskon kori ja rakkauden kori ovat molemmat vahvoja. Tällaisia ovat useimmat Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kasvavat seurakunnat ja kirkot, erityisesti jälki- tai ei-tunnustukselliset, evankelikaaliset ja karismaattiset seurakunnat sekä katolinen kirkko. Sen sijaan kirkot, joissa rakkauden eli etiikan kori on selvästi enemmän painotettu kuin uskon kori, ovat liukumäessä, jossa lähes kaikki indikaattorit ovat kohti alamäkeä. Kristinuskon tulevaisuus näyttää kuuluvan kirkoille, joiden spiritualiteetissa ”veri ja Henki” ovat vahvoja – juuri ne kaksi asiaa, jotka Johannes Kastajan todistuksen mukaan ovat Messiaan, Vapahtajan tunnusmerkit: ”Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” ja ”hän kastaa Pyhällä Hengellä”. (Kuvia: Kaikissa Kiinan kirkoissa on suuret punaiset ristit.)

Relevantti lähetysteologia eli missiologia on olennaisesti kytköksissä ylipäätään terveeseen teologiaan. Selkeä ja vahva opetus Jumalan Pojan ihmiseksi tulosta eli inkarnaatiosta, hänen elämästään, rististään, sovituksesta, Pyhän Hengen työstä, kääntymyksestä, syntien anteeksiantamisesta, uskovan yhtymyksestä Triniteetin elämään, ylösnousemuksesta, ikuisesta elämästä, Kristuksen paluusta eli paruusiasta sekä uudesta luomisesta kuuluvat keskeisesti lähetysteologiaan. Jos näistä ei enää osata sanoa mitään tuoreesti tai niitä ei pidetä tärkeinä, lähetysteologia maallistuu, sekularisoituu, anemisoituu, menettää voimansa ja merkityksensä. Jos kirkon missio ei perustu Kolmiyhteisen Jumalan omaan missioon ja toimi siihen osallistuen ja sitä jatkaen, kuten Uusi testamentti meille selvästi opettaa, kirkon lähetystehtävä kuivahtaa eettiseksi ja poliittiseksi – ja pahimmillaan ideologiseksi – ohjelmaksi ja toiminnaksi.

Jopa muiden uskontojen piiristä löytyy analoginen ilmiö: Konfutselaisuus on ollut Kiinan johtava eettinen järjestelmä liki 2.500 vuoden ajan ja on sitä edelleen. Konfutselaisuus on uskonnollisesti motivoitua moraalia, mutta se ei ole koskaan riittänyt uskonnoksi kiinalaisille. Konfutselaisuuden rinnalle sitä täydentämään on aina tarvittu korkeamman profiilin uskonnollinen usko, taolaisuus ja/tai buddhalaisuus.

Lähetysteologiamme – kaikki teologiamme – tarvitsee kipeästi uskon hermeneutiikkaa. Jumalan missio, johon me osallistumme, kohtaa epäuskon massiivisen mahdin ja tähtää aina siihen, että Pyhän Hengen voimassa annettu elävä todistus ristiinnaulitusta Ylösnousseesta synnyttää uskon – usko voittaa epäuskon. Silloin aktualisoituu jälleen Tuomaan tunnustus: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

Suomen ev.lut. seurakunnissa on paljon lähetysrakkautta. Tämä on suunnattoman suuri lahja ja voimavara kirkollemme. Tämä voimavara säilyy, alati uudistuu ja vahvistuukin, kun rohkenemme käyttää lähetysteologiassamme ja kaikessa teologiassamme Raamatun realistista kieltä ja pitäytyä varhaisten vuosisatojen dogmaan – kaikkien aikojen ja kaikkien paikkojen kristittyjen yhteiseen uskoon. Tämä klassinen kristinuskon itseymmärrys liittyneenä dynaamiseen, eläväksi tekevään ja jatkuvasti uudistavaan Pyhän Hengen työhön sydämissämme ja seurakunnissamme on perusta sille, että sekä uskon kori että rakkauden kori voisivat olla vahvoja kirkossamme ja kaikessa siinä, miten kirkkomme, sen seurakunnat ja jäsenet sekä sen kaikki lähetysjärjestöt osallistuvat Kolmiyhteisen Jumalan missioon tässä hänen maailmassaan.

– Miikka Ruokanen –

dogmatiikan professori – kirjoitus on esitelmä Kirkon lähetystyön keskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa ”Kirkon missio ja globaalinen kristinusko” 29.1. Helsingin tuomiokirkon kryptassa.

Esitelmästä kertova Kotima24:n uutisjuttu ”Etiikkaaa painottavat kirkot eivät kasva” herätti poikkeuksellisen laajaa keskustelua.