Mitä kirkolliskokousvaalin tulos kertoo tulevasta nelivuotiskaudesta? Etukäteisen uutisoinnin perusteella haluttiin uskoa, että Tulkaa kaikki –liike valtaa alaa ja on kirkon uudistuksen dynamo. Tämä ennakoisi avioliittokysymyksen nousemista kirkolliskokouskauden tärkeimmäksi asiaksi. Mielestäni vaalin tulos puhuu muusta. Äänestäjät ovat nähneet kirkon haasteet laajemmin. Ennen kaikkea yhteyden rakentaminen ja kirkon hengellisen ytimen tärkeys nousivat keskeisiksi.
_ _ _
Kirkolliskokousvaalin tulosta on uutisoitu Kotimaa24-sivulla – kuten että Tulkaa kaikki –liike sai puolet Helsingin hiippakunnan paikoista ja että myös muualla meni ehdokkaita läpi. Toisen uutisen mukaan Tampereen yhdistynyt seurakuntaväki pärjäsi maallikkovaalissa. Kyse on teologisesti konservatiiveista, mutta rakenneasioissa uudistusmielisistä.
_ _ _
Itse tarkastelen vielä lyhyesti vaalitulosta. Tulkaa kaikki –listoilta meni läpi koko maassa viisi maallikkoa ja kaksi pappia (Helsingistä 4 + 2, Tampereelta 1). Tosin saman henkisiä, mutta eri nimisiä listoja lienee muissakin hiippakunnissa, esimerkiksi Kevään kirkko Espoossa (2 + 2), Tampereen pappien lista Ihmisen ja kirkon puolustajat (2), Kuopiossa Yhteisen tulevaisuuden rakentajat (1 + 3) ja Turussa pappien lista Yhdessä (2).
_ _ _
Ennakkoon uutisoinnissa on jäänyt pimentoon kirkon keskikenttää edustava, kansankirkollisuutta ja yhteistä hengellistä ydintä korostava suunta, jonka listoja on eri hiippakunnissa. Kansankirkon rakentajat –pappislistalta valittiin kirkolliskokoukseen Oulusta, Mikkelistä ja Kuopiosta kustakin yksi sekä Tampereelta kaksi, lisäksi Oulusta yksi maallikko, yhteensä siis 1 + 5. Espoon Yhteinen kansankirkko –listalta valittiin 5 + 1, Porvoon maallikkolistalta För folkkyrkan 2, Kuopion maallikkolistalta Yhteisellä matkalla 3, ja Arkkihiippakunnasta Sillanrakentajat –listalta 1 + 2.
Kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitosta tai naispappeudesta eivät ole näiden maltillisesti konservatiivien valitsijayhdistysten ykkösasioita. Silti ne voivat olla kirkon rakenneuudistusten kärjessä. Kansankirkkoajatuksella on edelleen painoarvoa. Kirkolla, sen uskolla ja toiminnalla on suuri merkitys toivon lähteenä koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Monet painivat viime vuosina nousseiden kysymysten ja pelkojen parissa: mitä massatyöttömyys, valtion syvenevä velka, ilmaston muutos, lisääntyvä maahanmuutto ja maiden väliset levottomuudet tuovat tulleessaan? Onko kirkolla toivon sanomaa näiden asioiden kanssa painiville?
_ _ _
Olin itse neljä vuotta sitten Tampereen hiippakunnassa kokoamassa Kansankirkon rakentajat –pappislistan ohjelmaa ja tulin silloin myös valituksi pappisedustajaksi. Myös muutamiin muihin hiippakuntiin haluttiin sama ohjelma, joko otsikkoa myöten samana tai hieman eri variaatioin.
Tuolloin neljä vuotta sitten näytti siltä, että kirkkoa uhkaa kahtiajako sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan vapaamieliseen suuntaan sekä konservatiiviseen herätysliikesuuntaan – Sama polarisaatiokehitys näyttää nyt vielä ilmeisemmältä kuin neljä vuotta sitten, eikä vain kirkossa.
Edelleen on selvästi tilausta ohjelmalle, jossa pääpaino on kirkon yhteisessä hengellisessä ytimessä. Silloin rakenteita koskevat kysymykset palvelevat tätä pääasiaa. Sen sijaan eettiset kysymykset ovat kehällisiä. Kirkon uudistumiseen ei mielestäni tarvita niinkään yhden asian liikkeitä, kuin kirkon sanomaa, sen olemusta ja tehtävää tässä ajassa kokonaisvaltaisesti katsovia aatteita.
Ensin on usko Jumalaan, joka antaa motivaation rakastaa lähimmäistä. Pelkkä sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin keskittyvä kirkko on vaarassa hukata tärkeimmän sisältönsä – uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan – ja samalla sen ytimen, joka antaa elämälle turvallisen pohjan, merkityksen ja voimaa palvella lähimmäisiä.
Tämän hengellisen ytimen ja jumalanpalveluselämän ympärille voi rakentua kirkon eri suuntia kokoava yhteys, jos se on rakentuakseen. Niinhän havaittiin aikanaan myös ekumeenisessa liikkeessä: Yhteinen rukous ja jumalanpalvelus yhdistävät.
Ei opettaja änkyttänyt. Joskus kohtaan ihmisiä jotka kirjoittavat oikealla mutta muuten käyttävät enemmän vasenta kättä. Siinä on ehkä kysymys ollut pakottamisesta mutta ”eheytys” ei ole onnistunut muuten.
Vasenkätisyydessä on aste-eroja. Oma isäni käytti molempia käsiä taitavasti.
Kiitos, Pekka, mahdollisuudesta valottaa Tulkaa kaikki -liikkeen teologista profiilia. Huomaan, että tämä onkin tärkeää, olemme avanneet asiaa liian vähän.
Kun ohjelmamme kymmenen vuotta sitten laadittiin, oli selvää, että siinä ihmisiä pyritään kutsumaan ja sitouttamaan kirkkoon, eikä siinä millään tavalla kyseenalaisteta kirkon uskoa, päinvastoin. Sen sijaan kirkon eettisiä ongelmia pyritään ratkaisemaan. Ja ongelmien ratkaisun motivaationa on nimenomaan tehdä tietä Kristukselle, purkaa esteitä, joita kirkossa juuri eettisellä alueella näemme evankeliumin toteutumiselle. Esteet vahingoittavat mielestämme vakavalla tavalla evankeliumia Kristuksesta.
Lähes kaikki Tk-liikkeessä mukana olevat lienevät kastettuja kirkon jäseniä, mutta on toki selvää, että Tk-ihmiset ymmärtävät kristillisen uskon jossain määrin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Olemme epävirallinen verkosto. Suurin osa piirissämme toimivista ihmisistä on maallikkoja. Esimerkiksi toimintaryhmän jäsenistä pieni vähemmistö on pappeja. Liikkeemme myötä kirkkoon on liittynyt uusia jäseniä, ja kauempana seurakuntayhteydestä eläneitä on tullut mukaan, myös seurakuntien luottamustehtäviin. Olen tästä iloinen ja toivon, että vaikkapa palvelutehtävät luottamustoimissa voivat tuoda ihmisiä yhä enemmän myös hengelliseen ja sakramenttiyhteyteen muiden seurakuntalaisten kanssa. Olen ilokseni nähnyt tällaista tapahtuvankin.
Liikkeen eettisessä ohjelmassa on neljä kohtaa. Olemme yrittäneet pitää esillä kaikkia tavoitteitamme. Myönnän, ettemme ole kovin hyvin siinä onnistuneet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olemme olleet monipuolisempia kuin miltä julkisuudessa näyttää. Haasteemme on se, että nykyisessä mediailmastossa julkisuus tarttuu vain seksuaalieettisiin tavoitteisiimme, joita kyllä pidämmekin hyvin tärkeinä.
Arvostan suuresti, mitä sanot, Pekka, kirkollisen yhteyden vahvistamisesta ja rakentamisesta. Totta puhuit jo alkuperäisessä kirjoituksessasi, kun sanoit: ”Yhteinen rukous ja jumalanpalvelus yhdistävät.” Kotisivuillamme on alusta asti ollut joukko rukouksia: http://tulkaakaikki.net/rukouksia/. Ehkäpä nekin yhdistävät.
Sydäntäni lämmittää tällainen rakentava keskustelu.
Vesa
Olisiko syytä aloittaa yhteyden vahvistaminen ja rakentaminen siten, että lopetetaan kirkon virallisten lähetysjärjestöjen mustamaalaaminen ja syyttely?
Jokainen lopettakoon sen tahon mustamaalaamisen ja syyttelyn, jota tähän asti on itse mieluimmin harrastanut. Näin kai se tulisi tehdä.
Kyllä, noinkin voi asian nähdä.
Koko soppaa ei kyllä olisi syntynytkään, ellei yksi osapuoli olisi aloittanut massiivista kampanjaansa kirkon virallisia lähetysjärjestöjä vastaan. Siinä sivussa osansa negatiivisesta arvostelusta on saanut myös kirkkohallitus.
Mutta uskon, että jos aidosti halutaan rakentaa yhteyttä, niin aallot myös tuolla rintamalla asettuvat ja tyyntyvät. Samalla myös TK-liike aletaan nähdä muunakin kuin ”yhden asian liikkeenä”.
”Mutta uskon, että jos aidosti halutaan rakentaa yhteyttä, niin aallot myös tuolla rintamalla asettuvat ja tyyntyvät.” Minä uskon myös, että huomataan kirkkolaivan edenneen tuossa aallokossa jonnekin, mihin tyynessä ei olisi päästy pitkiin aikoihin.
Hei Pekka,
Kiitos vastauksestasi minulle (14.2.2016, klo 19:12).
Kysyt muun muassa mitä tasa-arvo merkitsee muille HLBTI-kirjainjonon ihmisryhmille (I-kirjain viittaa intersukupuolisiin, joiden sukupuolta ei voida yksiselitteisesti määritellä anatomisten sukupuoliominaisuuksien avulla).
En ole kuullut, että biseksuaalit olisivat tasa-arvon nimissä vaatineet mahdollisuutta avioitua sekä miesten että naisten kanssa samanaikaisesti. Luulisin että se johtuu siitä, että parisuhteen solmimisessa on (heilläkin, kuten heteroillakin) kyse muustakin kuin seksuaalisesta suuntautumisesta. Kyse on toiseen yksilöön, määrättyyn persoonaan, rakastumisesta ja hänen rakastamisestaan, elämänkumppanuudesta tämän tietyn määrätyn rakastetun kanssa. Suuri osa meistä heteroistakaan ei vaadi mahdollisuutta avioitua useamman vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, vaikka olemmekin suuntautuneita ”miehiin” tai ”naisiin”. Rakastumme, rakastamme ja haluamme elämänkumppaniksemme tietyn määrätyn persoonan, joka on vastakkaista sukupuolta kuin me itse.
Mielestäni professori Risto Saarinen argumentoi tästä edellämainitusta kysymyksestä hyvin kirjassaan ”Oppi rakkaudesta” (Gaudeamus, 2015, sivut: 135, 141-144). Saarinen kannattaa samaa sukupuolta olevien mahdollisuutta kristilliseen avioliittoon, mutta ei moniavioisuutta.
Kysyt myös tarkoittaako tasa-arvo sitä, että olisi mahdollisuus pukeutua toisen sukupuolen virka-asuun esim. valtion virassa? Tämä kysymys on uusi, enkä tiedä mitä ajattelisin. Onko tällaista vaadittu, ja millä perusteilla?
Kysyt myös ylipäätään mitä vastavuoroinen tunnustaminen merkitsee seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen suhteen (ja nimenomaan kirkossa). Edellyttääkö se tasa-arvoa?
Mielestäni tasa-arvo on yksi vastavuoroisen tunnustamisen ominaisuus. Kohtele muita ihmisiä kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Pyri asettumaan toisen ihmisen asemaan. Anna toiselle ihmiselle samanlausta arvostusta kuin itse haluaisit, ja pyri edistämään sellaista yhteisöllisyyttä (kirkollisessa terminologiassa kaiketi ”ykseyttä”) jossa ihmiset saavat osakseen samanlaista arvostusta. Ja pyri rakentamaan sellaisia instituutioita (esim. avioliittoinstituutiota) jotka eivät ole vain joitain määrättyjä ihmisiä varten (esim. vain heteroita varten, tai niitä varten jotka edustavat samaa etnistä tai kansallista ryhmää. On esimerkiksi hyvä, että kirkko ei enää tue sellaisiakaan avioliittorajoituksia, jotka sulkevat ulos vaikkapa vammaiset, epileptikot, kuuromykät tai maanis-depressiiviset).
Entä mitä tunnustamme ja arvostamme kun tunnustamme toisen ihmisen? Tunnustammeko toisen ihmisen persoonana, ihmisenä, jonka ihmisyyteen kuuluu seksuaalisuus, kuten meillä itsellämmekin? Vai tunnustammeko hänet eräällä tavalla ”ruumiittomana sieluna tai henkenä”, jolloin voi olla helppo sivuuttaa kysymykset seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta.
Käsittääkseni juuri protestanttiseen etiikkaan on kuulunut se, että ihminen nähdään seksuaalisena olentona jolla on ”oikeus seksuaalisuuden toteuttamiseen”, myös kristittynä (ja vaikkakaan ei oikeus mihin tahansa seksuaalisuuteen niin kuitenkin seksuaalisuuteen). Martti Luther vastusti pappien selibaattipakkoa kysymällä: ”eivätkö myös papit ole miehiä?” (eli seksuaalisia olentoja). Luther vastusti myös naisten (nunnien) selibaattipakkoa. Lutherin mukaan seksuaalisuus on vahva voima jonka tukahduttamisesta seuraa tekopyhyyttä, salattuja seksuaalisuhteita ja sellaista sanoinkuvaamatonta turmelusta myös pappien keskuudessa, jota Luther ei halunnut edes nimetä. (ehkä hän viittasi tässä myös lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, kuka tietää).
Lutherin mukaan seksuaalisuuden toteuttamiseen pitää olla olemassa sellainen instituutio (avioliitto), joka suojelee ja tukee ihmistä seksuaalisena olentona. Lutherin mukaan vain hyvin harvoilla on ”pidättyvyyden” lahja, ja niiden, joilla tätä lahjaa ei ole, tulee voida solmia avioliitto.
Toisin kuin Lutherin aikana, seksuaalipsykologisen nykytiedon mukaan homoseksuaalisuus on terve seksuaalisuuden variaatio. Homoseksuaalisuus mahdollistaa samankaltaiset, vapaaehtoiset, aikuisten väliset, keskinäiseen kiintymykseen, rakkauteen, sitoutumiseen ja toisesta huolta pitämiseen perustuvat suhteet kuin heteroseksuaalisuuskin. Seksuaalisuuden tukahduttaminen tai kieltäminen on vahingollista, olivatpa kyseessä heterot tai homot.
Mielestäni kysymystä siitä, mitä vastavuoroinen tunnustus ja arvostus kristittyjen kesken ja kirkossa merkitsee (siten että tunnustus ulotetaan myös homoseksuaalisiin ihmisiin) voi lähestyä edellämainitun pohjalta. Jos seksuaalisuuden tukahduttaminen on haitallista heteroille, onko se sitä myös homoille? Ja jos se on haitallista niin pitäisikö asialle tehdä jotain? Mm. Martti Lindqvist tarkastelee näitä kysymyksiä mielestäni erittäin hyvin artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus eettisenä ja pastoraalisena haasteena” (kirjassa ”Synti vai siunaus”, toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen, Kirjapaja, 2003).
Entä ovatko heterolähtökohtaiset normatiiviset ideaalit, ihanteet (ja ihmiskuva) sellaisia, että ne aiheuttavat huonommuden tunteita ja häpeää homoseksuaaleille, jotka eivät kykene näitä ihanteita täyttämään? Tällaiset ihanteet ovat kirkon nykyisenkin avioliittokäsityksen pohjana. Pitäisiko tällaisia ihanteita korjata siten, että huonommuuden tunteita ei synnytettäisi? Nykykirkossamme sekä heteroille että homoille on asetettu normatiiviseksi ihanteeksi miehen ja naisen välinen avioliitto, jonka sanotaan olevan ”turvallisin parisuhteen muoto sekä puolisoille että heidän lapsilleen”, ja lisäksi ”kristillisen ihmiskuvan mukainen”.
Mutta onko miehen ja naisen välinen avioliitto ideaalisin ja turvallisin parisuhteen muoto homoseksuaaleille ja heidän lapsilleen?
Kirkon eettisesti ongelmallisia ja häpeää & huonommuutta tuottavia parisuhdeideaaleja on käsitellyt mm. Teemu Ratinen väitöskirjassaan ”Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan” (2014). Myös Paavo Kettunen on käsitellyt näitä asioita häpeää käsittelevissä kirjoissaan.
Mielestäni kirkon tulisi avata avioliitto myös samaa sukupuolta oleville. Myös he tarvitsevat samanlaista tukea ja arvostusta parisuhteilleen ja perheilleen kuin heterotkin, eivät yhtään sen vähempää. Heidän ei pitäisi olla arvostuksen suhteen ”kakkoskansalaisia”. Ei ole mitään syytä olettaa että he kärsisivät tasavertaisen arvostuksen puutteesta vähemmän kuin muutkaan ihmiset, esim. etniset vähemmistöt. Kuten alussa sanoin, tasa-arvo, eli saman arvon antaminen sekä heteroille että homoille, ihmisinä, joiden ihmisyyteen liittyy seksuaalisuus ja tarve solmia rakkauteen ja huolenpitoon perustuvia parisuhteita (sekä tarve saada parisuhteilleen myös yhteisön tukea), on mielestäni osa vastavuoroista tunnustusta myös kirkossa.
”Kysyt myös tarkoittaako tasa-arvo sitä, että olisi mahdollisuus pukeutua toisen sukupuolen virka-asuun esim. valtion virassa?” Onko tämä ymmärrettävä kysymykseksi, sallitaanko pappisnaisen sonnustautua kaftaaniin ja lipereihin?
Lämmin kiitos Vesa ja Sari sävyisistä ja yhteyttä rakentavista kommenteista. Niissä on ystävän päivän henkeä.
Koko Sari R-L:n pitkä vuodatus jonka joitakin kymmeniä kertoja olen jo lukenutkin, oli tarkoitettu ”todistamaan” että kirkon tulee vihkiä homopareja. Ainuttakaan, toistan ainuttakaan teologista perustetta siinä ei ollut. Kömpelö yritys ottaa Luther takuumieheksi, epäonnistuu myös täysin.
”Ainuttakaan, toistan ainuttakaan teologista perustetta siinä ei ollut.” Etiikkaahan tämä olikin eikä teologiaa. Miksi olisi ollutkaan? Lutheriinkin viitattiin protestanttisen etiikan hahmottelijana eikä jumaluusoppineena. Kristillisen etiikan ytimessä ei ole joukko Jumalan säätämiä kieltoja ja määräyksiä vaan Ihmisiä rakastavan Jumalan tahdon välittäminen edelleen lähimmäisenrakkautena. Ohjeena on ’suo toisille se, minkä toivot suotavan itsellesi’ -kultainen sääntö, joka on yleisinhimillinen.
Sari R-L yrittää Luther-viittauksellaan antaa ymmärtää että jos Luther olisi tiennyt homoseksuaalisuudesta sen minkä me nyt, hän olisi kannattanut homoliittoja.Tämä on täysin tuulesta temmattu tulkinta. Yritetään rekonstruoida jonkun ajattelua sillä perusteella mitä me tänään tiedämme.
”… yrittää Luther-viittauksellaan antaa ymmärtää…” Ei yritä.
Sari Roman-Lagerspetz ymmärtääkseni kertoo itse kannattavansa samaa sukupuolta olevien avioliittoja samankaltaisin perustein kuin Luther aikanaan kannatti pappien oikeutta avioliittoon. Tämä on eri asia kuin arvailla, mitä Luther olisi tehnyt, jos Luther olisi tiennyt…
Voithan sinä taas jankuttaa mutta en minä tyhmä ole.
On ensiarvoisen tärkeää, että ihmiset kuulevat evankeliumin ja voivat saada tukea ja tuntea kuuluvansa kristittyjen yhteyteen sielläkin, missä lähetystyötä ei voida tehdä kasvoista kasvoihin. Radio ja Tv välittävät yhteyttä.
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/evankeliumi-leviaa-kiellettyjen-satelliittilautasten-avulla-iranissa/