Tapasin hiljattain erään viisaan ja kokeneen, eläkeikää hipovan kollegani. Hän kertoi olevansa huolissaan kirkon sometyön määrästä ja laadusta. Hän pelkää, että harvenevista työmahdollisuuksista taistelevat nuoret papit hyljeksivät sellaista työtä, jonka näkee yksin Jumala. Pimeää laaksoa.
Mitäpä siihen sanomaan. Olen huolissani aivan samasta asiasta.
Keskustelumme palautti mieleeni pestini Torontossa. Siellä suomalaiset vapaaehtoiset olivat järjestäneet ympärivuorokautisen saattohoitopäivystyksen hoivaosaston henkilökunnan tueksi. Vapaaehtoisilla oli käytössään kansio, jossa oli Raamatun tekstejä, virsiä ja rukouksia sekä suomeksi että englanniksi. He jakoivat keskenään päivystysvuorot ja huolehtivat siitä, ettei kenenkään tarvinnut viettää viimeisiä päiviään yksin. Harvoinpa minuun on tehty yhtä syvä vaikutus.
Tapasin hiljattain myös täkäläisen sairaanhoitajaystäväni. Hän kertoi minulle, että nykyään yhä useampi suomalainen on saattohoidossa aivan yksin – ilman yhtäkään vierailijaa. Mistä se johtuu? Siitäkö, että yhä useampi suomalainen on sinkku? Eivätkö sukulaiset, ystävät, naapurit tai työtoverit tulekaan enää seuraksi sairauden pimeään laaksoon? Toki sairaalapappi saattaa käydä vuoteen äärellä, mutta parantamisen varaa tässä tilanteessa riittää. Mielenkiinnolla seuraan, mihin suuntaan Yhteisvastuukeräyksen tukema saattohoito parhaillaan kehittyy.
Johtaminen on pitkälti viestintää, kirkossa se on ennen kaikkea rukousta. On tärkeää johtaa mahdollisimman avoimesti ja osallistavasti. On tärkeää tiedottaa kirkon toiminnan päämäärästä ja siitä johdetuista välitavoitteista; pelisäännöistä; toimintamalleista; resursseista jne.
Silti – kirkon työntekijöitä ja viime kädessä kaikkia kristittyjä tarvitaan myös pimeissä laaksoissa. Tarvitaan ruohonjuuritason hienotunteista ja kärsivällistä rinnalla kulkemista. Vaikenemista. Kuuntelemista. Suojelemista. Kaikki eivät halua kutsua avuksi pappia tai vapaaehtoista, joka haluaa tehdä toisen hädästä julkista. Onkohan Hyvällä Paimenella lääke myös inhimilliseen kiitoksen kipeyteen?
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.
(Ps. 23: 4)
Mitä mahdettiinkaan saada aikaiseksi niillä varoilla, jotka yhteisvastuukeräyksestä siirtyivät saattohoito nimikkeen alle. Jospa joku kertoisi täällä. Hankittiinko kipupumppuja, hartauskirjoja vai järjestettiinkö kursseja niille, jotka jatkuvasti käyvät kursseilla?
Hyvä kysymys! Koitan saada Pajusen Tapsalta vastauksen tähän. Luulisi, että eri seurakunnat raportoivat varojen käyttöä.
Kysymys lienee hyvä, mutta en tiedä, minkätakia vinoilet May: järjestettiinkö kursseja niille, jotka jatkuvasti käyvät kursseilla?
Ainakin Kuopion hiippakunnassa järjestettiin yv-keräysvaroilla syksyllä 2015 parin päivän erinomainen koulutus saattohoidosta Nilsiän Aholansaaressa kaikille saattohoitoon osallistuville työntekijöille tai muille saattohoidettavia kohtaaville henkilöille. Osallistujat olivat pääosin hoitoalan ja seurakuntien eri ammattiryhmistä, mutta mukana oli myös saattohoidossa mukana olevia vapaaehtoisia. Saimme kuulla saattohoidon nykytilanteesta, mitä saattohoito on ja mitä sen tulisi olla hoitokodissa, sairaalassa tai vaikka kotona. Teimme erilaisia ryhmätöitä eri menetelmillä esim. siitä, miten saattohoidettavan tai hänen omaisensa voi kohdata, mitä asioita voi tulla esille, ja miten minä voin auttaa, avustaa, tukea kuolevaa myös hengellisesti saattohoidon aikana.
Koulutuksen anti oli hyvä ja suurimmalle osalle osallistujista koulutusta saattohoidosta oli ollut aiemmin kovin vähän jos ollenkaan. Toivottavasti muuallakin kurssianti on ollut yhtä hyvä kuin Aholansaaressa.