Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.
Jorma Etto (alku runosta Suomalainen)
* * * * * * * * * *
Kuinka monta murrosikää ihmisen pitää elämässään käydä läpi? Tuntuu surkuhupaisalta, että näin eläkeiän kynnyksellä yksi niistä uhkaa jälleen ihan vakavasti.
Elämäni ensimmäisessä teini-iässäni muistan toistuvasti kiistelleeni isäni kanssa siitä periaatteesta, pitääkö / saako / voiko toisen ihmisen elämään puuttua eli ei. Isäni oli järkkymättömästi sitä mieltä, että ilman asianomaisen lupaa tai suoranaista avunpyyntöä ei ole soveliasta. Hoitakoon jokainen vain omat asiansa, sillä tavalla kaikki luontuu lutvikkaasti. Esimerkiksi suurkaupunki Lontoo voidaan siivota vain siten, että jokainen hoitaa oman ovensa edustan puhdistamisen. Toisten asioihin puuttuminen, suorastaan sekaantuminen, oli faijan mielestä kardinaalimoka, emämunaus, anteeksiantamaton teko.
Tuolloin aloittelevana finninaamakristittynä olin tietenkin täysin eri mieltä kuin isä. Minun nähdäkseni tässä maailmassa yleensä ja ihan tässä lähietäisyydellä erityisesti on paljon ihmisiä, jotka eivät jostakin syystä osaa / voi / välitä hoitaa omia asioitaan. Hämmentävissä tilanteissa ihmiset tarvitsevat ohjausta tai opastusta, vaikka eivät sitä erityisesti osaisi ääneen ilmaistakaan. Sisäpaisti: Puuttumattomuus voidaan tulkita välinpitämättömyydeksi, heitteillejätöksi. Se taas on rikos!
Me tarvitsemme elämämme aikana paljon toistemme apua, se juttu on ikään kuin sisään kirjoitettuna ihmisenä olemisen mysteeriseen luonteeseen.
Vielä tuota Jumalan alkeet-kurssia käydessäni en osannut puolustaa näkemystäni Lutherin argumentilla, että meidän kristittyjen tulee olla – ei enempää eikä vähempää kuin – kristuksia toisillemme. Toisaalta: Jos olisinkin tuon jo lukiolaisena tiennyt, niin silloin isä olisi varmasti jostakin löytänyt vastaväitteeksi näkemyksen, että jokaisen on tehtävä parannusta vain omista synneistään, ei toisten.
Noihin samoihin aikoihin 1970-luvun alussa olin liittynyt Tapiolan seurakunnan nuorten Diakoniaryhmään. Siellä tutustuin mm. erilaisista aseista varsin tehokkaasti riisuvaan diakoniamääritelmään, jota olen myöhemmin paljon pohtinut. Pakko myöntää, ettei tuo ajatuskristalli taida jättää meikäläistä koskaan rauhaan. Kristillinen rakkaudenpalvelu on siis henkisen, hengellisen tai aineellisen avun antamista niille, joiden hätä on suurin ja jotka eivät muulla tavalla saa apua.
Sieluni silmin voin nähdä edesmenneen isäni ja itseni kinaamassa syvän kuopan partaalla. Tuohon monttuun on pudonnut joku. Mitä pitäisi tehdä? Pohtiako sitä, miten ihminen on tuohon satimeen joutunut? Olisiko hänen kenties pitänyt tarkemmin katsoa eteensä tai siis jalkoihinsa? Olisiko hän voinut valita turvallisemmankin reitin? Oliko ihminen joutunut hankalaan tilanteeseensa vahingossa, oliko pudonnut tahallaan vai oliko hänet sinne peräti heitetty?
Millä tavalla tuota Luojan luomaa voisi auttaa? Pitäisikö hakea apua? Pitäisikö siitä reunalta huudella hyviä ohjeita ja elämänviisauksia alas pimeyteen? Udella kiipelissä olijan hengellisestä vakaumuksesta jotakin? Onko varmaa, että tässä ei ole kyse joistakin pahoista teoista ja niitten rankaisemisesta? Onko mahdollista, että…
Ennen kuin ehdimme käydä kysymyssarjaamme edes loppuun, paikalle saapuu joku hipinnäköinen tyyppi, joka sanaakaan sanomatta laskeutuu kuopan pohjalle, nostaa ansaan joutuneen harteilleen ja auttaa näin vangin vapauteen. Jää itse kuoppaan. Yhtään sanaa ei sanota. Niitä ei tarvita. Ellei sitten avun saanut muistanut kiittää auttajaansa..
Isä poistuu paikalta. Eihän asia hänelle edes kuulunut. Minä hivuttaudun lähemmäs kuopan reunaa. Kohtaan Kristuksen armollisen katseen ja pimeydessä säteilevät kasvot.
* * * * * * * * *
PS 1: Otsakkeena oleva repliikki kuuluu Pekka ja Pätkä-elokuvien Pätkälle (Masa Niemi), joka jatkoi Mutta-sanan jälkeen aina kysymyksellä, josta Puupää-Pekka ymmärsi vaihtaa näkökulmaa kulloinkin esillä olevan ratkaistavan asian tarkastelussa. Pätkän hienovarainen vihjaus sai parivaljakon hitaammin ajattelevan Pekan tekemään Heureka-oivalluksia.
PS 2: Jorma Eton Suomalainen- runo menee kokonaisuudessaan näin:
Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.
Hassua: Tänään olisin voinut kirjoittaa Pyhästä Kolminaisuudesta, MM-jääkiekosta tai Paavalin seurakunnan tempauksista ( tänään voi luvan perästä ottaa päikkärit kirkossa, pappien ja seurakuntalaisten yhteisestä ruokailusta Teurastamossa nousevalla viikolla tai kirkkokaljoista hieman myöhemmin), mutta jäinkin pohtimaan kristittyjenn oikeutta / velvollisuutta puuttua toisten ihmisten asioihin.
No, niin kauan kuin on (bloggaus)aikaa, on myös toivoa, että bloggaaja vielä ehtii päästä varsinaiseen aiheeseensa…?
Mitäs muuten olette mieltä tuosta Jorma Eton Suomalainen-runosta, osuuko kohilleen?
Tämäkään asia ei minulle kuulu, mutta kuitenkin. Ehkä jokaisen auttajan kannattaa kuitenkin jonkin verran miettiä haluaako aiottu avun kohde apua ollenkaan. Ei pidä ketään väkisin mennä auttamaan. Jos heppu siellä kuopan pohjalla onkin esim. kaivamassa kaivoa. Kysyihän Herrakin ensin ”Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?”” (Joh. 5:6)
Jari: Jo toki. Ei liene olemassa yhtään sääntöä ilman poikkeusta.
Jos ihminen ei ymmärrä omaa tilannettaan ja on vaaraksi sekä itselleen että muille, niin silloin varmaankin jopa pakkoauttaminen tulee kyseeseen.
Auttaja / auttaminen ei koskaan saa viedä autettavalta itsekunnioitusta. Nykyään tiedän tämän asian ihan omakohtaisesti, kun näön heikentymisen vuoksi olen joutunut turvautumaan palkattujen avustajien apuun. Tällaisessakin tapauksessa avun vastaanottamiseen (ainakin aluksi) sisältyy paljon nöyryyttäviä tilanteita ja huonommuuden tuntemuksia.
Toisaalta on ihan turha haikailla menneitä, jolloin paremman näön myötä elämä oli itsenäisempää. Silloin pelasin ihan toisenlaisilla korteilla. Nyt on kädessä eri kortit, pelitapa – kenties pelin nimikin – on muuttunut. Nyt mennään näillä.
Eli jos aikaisemmin minulla olikin enemmän mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin, niin nyt iloitsen niistä uusista ihmisistä, jotka tämän avustustoiminnan myötä astuvat elämääni lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa.
RR: ” pitääkö / saako / voiko toisen ihmisen elämään puuttua eli ei. Isäni oli järkkymättömästi sitä mieltä, että ilman asianomaisen lupaa tai suoranaista avunpyyntöä ei ole soveliasta.”
Sulla oli fiksu isä. Ettei vaan olisi ollut vielä poikaansakin fiksumpi.
Hyvä kirjoitus Hannu, itseäni on aina puhutellut Juudaksen kohtalo, joka mokasi ja katui ja meni sen jälkeen anelemaan armoa Fariseuksilta, joiden kommentin olen kuullut myös omassa elämässäni moneen kertaan: ”Katso itse eteesi”
”Mutta aamun koittaessa kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat pitivät neuvoa Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet; ja he sitoivat hänet ja veivät pois ja antoivat hänet maaherran, Pilatuksen, käsiin.
Kun Juudas, hänen kavaltajansa, näki, että hänet oli tuomittu, silloin hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren”. Mutta he sanoivat: ”Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi.”
Ja hän viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi.” Matt.27:1-5