Kuin lampaat

”Selviäminen postmodernin ajattelun tuottamista kriiseistä edellyttää aktiivista ja perinpohjaista oman ajattelun sisäisten kaavojen uudelleen arviointia.”

Ainakin omalta ja myös puolisoni osalta voin aktiivista ja perinpohjaista ajattelua harjoittavana sanoa, että emme ikipäivänä tule arvioimaan ajatteluamme ”puoluepoliittisten kaavojen” yhteisöllisyyttä, ”äitimyyttiä, isämyyttiä, perhemyyttiä, sukumyyttiä” hajoittavien kaavojen mukaiseksi ja unohtamaan esim. lapsen oikeuksia, ihmisoikeuksia tai Yk:n ihmisoikeuksille perustuvaa kansainvälistä oikeutta, kuten tässä valtiossa, missä puoluepolitiikka ja toisinajattelijoiden kollektiivinen mustamaalaus käytännössä sanelee sen, mikä on rikos ja mikä ei ja milloin ”rikos on rikos”.

Oikeastaan kirkossa ei ole kysymys siitä, mitä sen ihmisjohtajat sanovat vaan siitä, mitä kirkon pää Jeesus Kristus sanoo. Jos/kun kirkon johtajat ovat linjassa Raamatun kokonaisilmoituksen ja Jeesuksen sanojen kanssa, niin silloin kapinoitsijat eivät kapinoi vain kirkon johtoa vastaan vaan myös itse kirkon Herraa Jeesusta vastaan.

Postmoderni ihminen haluaa olla individualisti eikä halua ottaa huomioon muiden kuin itsensä mielipiteet, joita hän pitää ainoina oikeina. Se johtaa väistämättömästi kapinointiin kaikkia auktoriteettiasemassa olevia kohtaan. Ylennsäkin sana ”auktoriteetti” on postmodernille ihmiselle kauhistus, sillä sanan sisäistäminen edellyttää nöyryyttä, mikä on postmodernille ihmiselle yhtä kauhistuttava asia kuin auktoriteetti-sanakin.

Esim. kirkkoa ja sen johtoa kohtaan osoitetun arvostelun päämääränä on vaikuttanut olevan kirkon johdon arvovallan murtaminen. Sekä kirkkohallitusta että piispoja, heidän lausuntojaan, on pitkin matkaa arvosteltu omituisiksi, keskeneräisiksi, asiantuntemattomiksi, jopa syrjiviksi.

Kyleneekö postmoderni ihminen itse keskinäiseen vuorovaikutukseen ja rakentavaan keskusteluun?

Luulen, että edelleen kristillisen uskon hullutus, jota ihmisen mieli vastustaa, on sanoma rististä, synnistä ja syntien sovituksesta. Ja se kuitenkin on kirkon ainoa ja todellinen aarre, uskomme mukaan avattu ovi taivaaseen jokaiselle uskon kautta.

Hyvä kirjoitus Kirsi Hiilamolta. Kiitos!

Kirsi kirjoitti muun muassa seuraavasti:

”Ei enää riitä, että ”asiantuntijat” – olivatpa he piispoja tai professoreita — sanovat miten asia on ja sitten asia on käsitelty loppuun. ​”

Tämä on totta, ja se on hyvä asia. Tässä ei mielestäni ole kyse auktoriteettien tai asiantuntijoiden uhmaamisesta tai kapinasta, ikäänkuin kapinointi olisi itseisarvo. Kapinointi ei ole mikään itseisarvo, mutta mielestäni kylläkin oman vastuun ottaminen, toisten kuunteleminen, harkinta ja reflektio ovat itseisarvoja. Kyse on myös siitä, että monet nykyajan ihmiset ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, että myös he ovat vastuussa siitä miten yhteisöjen asioita hoidetaan. Tähän vastuuseen kuuluu muun muassa se, että ihmiset pyrkivät tarkastelemaan ja arvioimaan asioita monista eri näkökulmista, käyttämään itsenäistä harkintaansa ja järkeään, ottamaan asioista selvää, ja kuuntelemaan ei vain yhtä tahoa vaan moniakin tahoja, asiantuntijoita ja argumentteja puolesta ja vastaan.

Johtajien ja auktoriteettien epäkriittinen seuraaminen ja oman vastuun väistäminen on johtanut moneen inhimilliseen katastrofiin. Ihmiset ovat voineet tehdä toisilleen (esim. vähemmistöille, esimerkiksi juutalaisille jne.) kaikenlaista pahaa, ja jälkeenpäin he ovat sanoneet että ”en halunnut tehdä kenellekään pahaa, seurasin vain ohjeita”.

Kirkon johtamiskulttuurissa on edelleen liikaa sitä vanhaa auktoriteettivetoista ja autoritääristä traditiota, että ihmisiltä odotetaan eräänlaista ”alaikäisen” asemaan asettumista ja lapsenomaista luottamusta siihen, että kyllä kirkon johto tietää miten asiat hoidetaan. Ja jos ihmiset eivät sitten olekaan tällaisia lampaita niin se tulkitaan kapinoinniksi ja uhmakkuudeksi.

Kiitos Kirsille oivallisesta kirjoituksesta. Minua on aina kummastuttanut ”kapinoinnista” puhuminen vaaleilla valittujen luottamushenkilöiden työn yhteydessä. Me täällä kirkolliskokouksessa olemme Suomen ev.lut.kirkon ylimmät päättäjät. Ketä vastaan me edes periaatteessa voisimme kapinoida, kun olemme itse niitä korkeimman päätöksentekoelimen jäseniä ja keskenämme kaikki samanarvoisia? Keskustelu on täysin toinen asia, sitä toki harjoitamme tässä paljonkin.

Johanna K. on tietysti oikeassa. Samaan hengenvetoon tulisi kuitenkin muistaa, että on paljon sellaisia asioita, joita kirkolliskokous ei voi – edes yksimielisesti – muuttaa, mikäli kirkko mielii olla kristillinen ja luterilainen kirkko.

Kirsi Hiilamon analyysi jälkimodernista ajasta/yksilöstä siinä, on erinomaisen oikeansuuntainen. Postmoderni kulttuuri tuottaa samalla yllätyksiä: ohjailusta ja eliitin kumartamamisesta vapautuu myös sellaisia voimia, joita itseään postmodernin vapauden esitaistelijoina itseään pitävät eivät aina tahdo hyväksyä, esim. Trumpin voitto, brexit ja persut. Vanhoillislestadiolainen suurperheen akateemisesti koulutettu äiti on itseasiassa hyvin postmoderni hahmo.

Kirkolliskokous päättää asiat ajallaan. Perinteisellä kannalla olevat joutuvat/ovat jo joutuneet melkoisen mielipidepainostuksen kohteeksi eri tahoilta, sekä kirkon sisältä käsin, että liberaalin median taholta. Vain Jumalan sanaan juurtuneet kestävät tällaisen painostuksen, koska heillä on perusta Raamatun ilmoituksessa, ei ihmismielipiteissä.