On joulu ja kirkot pullistelevat. Kerrankin käyttöaste on hyvä.
Jeesuksen syntymäpäivän, keskeisen asian, muistamisen lisäksi jouluna, samoin kuin konserteissa ja muina yleisömenestyspäivinä kirkoissamme voisi, ja minusta tulisi, rakentaa myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä.
Jos puhuja osaisi ja uskaltaisi kohdata ihmisiä katseella, fyysisestikin läheltä, ilman puhujapönttöjä, ilman vanhoja hokemia, ilman kirjoja ja papereita sanoilla, lempeillä sanoilla, jotka tiedostaisivat meidän kaikkien olevan samassa veneessä kipuinemme, yksinäisyyksinemme, kysymyksinemme, epäilyksinemme ja muine ongelminemme ja kuinka kunkin elämän helpottamisessa Jeesuksen ohjeet auttamisesta, jakamisesta ja kohtaamisesta olisivat hyvää hoitoa, välittävää rakkaudellisuutta ja samalla myös seurakunnan tehtävän täyttämistä ja yhteisön rakentamista.
Monesti puhujan ja seurakunnan välissä on useita em. erottavia tekijöitä ja siksi yhteyden muodostuminen on vaikeaa. Jos puhujan ja kuulijoiden välillä ei ole yhteyttä, ei synny yhteydellisyyttäkään, ei edes yleisön kesken.
On faktana huomattava, että kirkon perinteinen vuorovaikutuskulttuuri on byrokraattinen, ylimielinen (umpimielinen), etäinen, usein kylmäkiskoinen ja niukka. Toistaiseksi sille ei ole myöskään yritetty tehdä mitään.
Vuorovaikutuskulttuuria rakentaisi jo, jos ihmiset kohdattaisiin oikeasti, hengellisissä tilaisuuksissa ihmiset istuisivat puolipyöreässä muodossa puhuja keskellä, tai liikkuisivat hiljaa ja voisivat halutessaan kohdata käytävillä tai ulkokehällä, virastoissa kohtelu olisi joustavaa, tehokasta, lämminhenkistä ja epämuodollista, seurakuntalaisten sähköposteihin ja puheluihin vastattaisiin aina viipymättä tavalla tai toisella ja vastaajaviestit olisivat omalla äänellä nauhoitettu. Kirkolliset kuulutukset ja ilmoitukset olisivat samoin positiivisia, lämminhenkisiä jopa huumoripitoisia ja tilaisuuden sisällön suhteen riittävän tyhjentäviä.
Yhteisöllisyydelle olisi myös sureksi avuksi, jos kaikissa tilaisuuksissa, sen sijaan että aloitetaan ”kylmiltään” jollakin perinteisellä muodollisella fraasilla, huomioidaankin läsnäolijat, olemassa oleva tilanne, kerrotaan tavoite tai ohjelman sisältö, kannustetaan ja annetaan tila vuorovaikutukseen, ”lämmitetään” porukka jollakin sopivalla sosiaalisella leikillä jne. Näinhän huipputason puhujat ja kouluttajat tekevät maallisissa tilaisuuksissa ja saavat niillä tunnelman välittömäksi, rennoksi ja lämminhenkiseksi.
Pitäisihän meidän kirkossa, jossa sentään on rakkauden ja rakkaudellisuuden oppi, Jeesuksen esimerkki, paljon lämminhenkisiä tai sosiaalikoulutettuja ihmisiä, pystyä samaan tai parempaan. Sen tehokkaampaa kristillisyyden julkista brändäämistä ei ole. Tähän suuntaan lähtemiseksi meillä tarvitaan sisäistä näkyä, tavoitteen asettelua, uudelleen asennoitumista ja koulutusta.
Toivon hartaasti että kelvoton kylmäkiskoinen kirkollisen vuorovaikutuksen perinne, sekä vanhan maailman muodollisilla tavoilla elävien jäykkien työntekijöiden, johtajien ja vastuunkantajien kyvyttömyys ei estä uuden lämminhenkisemmän vuorovaikutuskulttuurin tarpeen tulemista tietoiseksi ja osaksi joskus uudistuvaa suomalaista EL – kirkkoa.
Veli-Jussi, kiitos hyvästä kirjoituksesta. Siinä oli paljon asiaa joita pitäisi ottaa huomioon niin työpaikalla, seurakunnassa tai missä tahansa yhdistyksissä. Mielestäni evl-kirkon haasteet ovat samat mutta suuremmat, kuin mitä pienemmissä kirkoissa ja seurakunnissa. Tavoitteena pitäisi olla se, että seurakunnan paimen tuntee jokaisen seurakuntalaisen ja seurakuntalaiset tuntevat paimenen. Tunteminen vaatii säännöllistä kohtaamista, jolloin voi tulla kuulluksi niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka meistä jokainen tuntisi jokaisen seurakunnassa kävijän ja jokaisen kanssa voisi keskustella kaikesta mitä elämä tuo vastaan. Samoin, jos tulee uutena tulokkaana johonkin seurakuntaa tai yhdistykseen, niin minkälaisen vastaanoton hänelle annamme ja haluammeko oppia tuntemaan hänet?
Mikä on mielestäsi hyvä koko toimivalle yhteisölle tai seurakunnalle?
Luulen että muutos voisi lähteä siitä, että kirkkoherrat ja muu keskeinen henkilöstö koulutetaan eri tavoin (luennot, nettiaineisto, ryhmätyöt jne) ”heräämään” ja tiedostamaan mahdollisuudet, josta nousisi halu kehittää myös omaa seurakuntaa. Tietysti tällaiselle kehitykselle tulisi etsiä myös Raamatulliset perusteet, mikä ei ole vaikeaa. Henkilöstön valveutuneisuus pitäisi sitten jakaa niille luottamushenkilöille ja muille aktiiviseurakuntalaisille, joilla on oikeasti halu ja edellytykset sen vastaanottamiseen. Nyt tie jo olisi auki seurakuntakohtaisten kehittmissuunnitelmien tekoon, johon kirkon keskushallinnon tai muualta palkatut parhaat asiantuntijat voisivat antaa hyvän vinkki”pakin”. Sen jälkeen ei kun vain yhteistoiminnassa seurakunnissa opettelemaan ja toteuttamaan uutta vuorovaikutuskulttuuria. Pitäisi kirjata tarkasti ylös edistyminen ja ”kynnykset” ja seurakunnittain oppia toinen toisiltaan. Kirkon tulevaisuustyöryhmän ehdottama hyvien käytäntöjen jakaminen olisi tässäkin avuksi. Kaiken tämän toteuttaminen toisi seurakunnat lähemmäksi kristillistä yhteisöllisyyttä pois nykyaikaisesta hävettävästä eriarvoisuudesta, mykkyydestä ja heikosta viestinnästä.
Jep. Kiitos! Asiallisuuden ja ystävällisen huomaavaisuuden keskitie olisi aika kultainen asia!
Oma kokemukseni messusta sekä seurakuntalaisena että messua toimittavana pappina on jotakin kerrassaan muuta kuin Veli-Jussilla. On tietysti hienoa, jos pappi osaa hoitaa tehtäväänsä ilman muistiinpanoja, minulta se ei mitenkään onnistuisi. Messussa on osia, jotka toki voidaan kokea ”vanhoiksi hokemiksi”, mutta se pyhän kokeminen, joka on messun varsinainen tarkoitus, ei hevin toteudu ilman perinteen mukaisia sanoja, puhumattakaan siitä, että Pyhän Raamatun tekstit on esitettävä sanatarkasti. Rukouksissa ja saarnassa on sitten sijaa vapaammalle kielenkäytölle, ja tärkeää onkin, että saarna on ymmärettävää suomea. Valmiiksi kirjoitettu, tai ainakin jäsennelty saarna toimii kyllä, kunhan saarnaaja muistaa, että teksti ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan puhuttavaksi. Kun messu toimitetaan tosissaan ja antaumuksella, se kyllä ruokkii osallistujaansa vallan hyvin nimenomaan perinteessä pitäytyen. Kaava myös varjelee pysymään olennaisessa. Onhan seurakunnan elämässä myös tilaa vapaamuotoisemmalle hartaudenharjoitukselle seuroissa, pienpiireissä yms., mutta messu pysyköön messuna.
Olen samaa mieltä siitä, että messussa on hyvä olla jonkinlainen ”kaava”, sillä silloin tulee esille paljon Raamatun sisältöä sellaisenaan. Saarnankin tulisi aina phjoautua Raamattuun. Muunlaisia puheita voi sitten pitää muissa tilaisuuksissa. Ei ole ylentävää/rakentavaa kuulla saarnan tilalla lehdistökatsausta tms.
En ole ollut tarpeeksi selkeä ilmaisuissani. Katsokaa plogitekstini alkua. En ehdota mitään poistettavaksi vaan tärkeitä asioita lisättäväksi. En puhu ollenkaan jumalanpalveluskaavasta.