Keskustelu luterilaisesta uskonpuhdistuksesta keskittyy yleensä huomioon anekaupasta seuranneen puhtaan ja vapaan evankeliumin julistamisen tarpeeseen. – Nämä ovat uskonpuhdistuksemme tärkeitä ja keskeisiä teemoja, koska siinä pohditaan sitä, miten ja mistä lähteestä lauma saa turvansa ja ravintonsa. Puhe Kristuksen armosta on sitä evankelista ”mannaa taivaasta”, jota ilman emme selviä hengissä. – Samalla, kun puhumme ravinnontarpeestamme, on kuitenkin syytä nähdä myös vaippojen vaihtamisen tarve.
Mitä tällä tarkoitan?
Jostakin syystä monista suomalaisesta luterilaisista on viime vuosikymmeninä tullut kuin pienen lapsen vanhempia, jotka keskittyvät ainoastaan lapsen ruokkimiseen, mutta jättävät hänen vaippansa vaihtamatta.
Sinäkin olet törmännyt ehkä iskulauseeseen: ”Pääasia, että pääasia on pääasia.” – Oikein ymmärrettynä tällä tarkoitetaan sitä, että kirkkojen ja kristillisten järjestöjen työssä on olennaisinta julistaa evankeliumia. – Oikein!
Metsään mennään kuitenkin silloin, jos tämän johtavan periaatteen nojalla ajatellaan, ettei muihin kysymyksiin kuten esim. kristinoppiin ja Raamatun sanan mukaiseen elämänvaellukseen liittyviin asioihin tarvitse paneutua.
Tällainen muiden Raamatun ilmoittamien asioiden sivuuttaminen on yhtä tyhmää kuin sellaisen äidin tai isän käytös, joka päättää vain ruokkia lastaan, mutta jättää vaipat vaihtamatta! – On tuskin tarpeellista ryhtyä selittämään, mitä ongelmia tällainen toimintamalli aiheuttaa lapselle…
Näyttää kuitenkin siltä, että suomalaisen luterilaisen kristillisyyden suhteen sama asia (likapyykin pesemisen tarve) edellyttää kuitenkin rautalangasta vääntämistä.
Annan muutaman käytännön esimerkin.
- Kun Suomen luterilaisissa piireissä yleistyi käytäntö alkaa siunata eronneet ihmiset uusiin avioliittoihin lähes kokonaan paneutumatta siihen, onko taustalla pettämistä tai jättämistä, tämä johti siihen, että koko avioliittoinstituution aseman arvostus on nyt romahtanut yhteiskunnassamme. – Ensin avioerojen ja uudelleenavioitumisen määrä yleistyi voimakkaasti. Pian seurasi avoliittojen omaksuminen osana ”normaalia” nuoren kristityn elämää, ja kaikkein viimeiseksi miehen ja naisen avioliiton asema ollaan ensi maaliskuussa samaistamassa kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen keskinäiseen (seksi)suhteeseen.
- Vastaavantyyppinen kehityskulku on nähtävissä paimenviran kohdalla. – Kun Suomen luterilainen valtaenemmistö muutti perinteisen virkakäsityksen sellaiseksi, että myös naiset kutsuttiin paimenvirkaan, alkoi nähdäkseni kirkkohistoriamme laajin alamäki (niin opissa kuin elämässä).
Suomen ev.lut. kirkon omien tutkimusten mukaan (Haastettu kirkko) pääjumalanpalvelusten yhteen laskettu osallistumismäärä on laskenut naispappeuden hyväksymisen vuosilta alkaen noin 2000 000 kävijän verran. – Kolmessa kymmenessä vuodessa tämä tarkoittaa ymmärtääkseni yli 30 prosentin romahdusta pääjumalanpalveluksia koskien.
Jos tarkastelemme naispappeutta suhteessa uskontunnustuksen kovimpaan ytimeen eli opetukseen Jeesuksesta Kristuksesta, havaitsemme merkittävän eron naisten ja miesten välillä. – Vain 50 prosenttia naispapeista kertoo uskovansa vakaasti siihen, että Jeesus syntyi neitseestä. Suomen ev.lut. kirkon miespappien joukossa vastaava prosenttiluku on 68 (Radio Dein ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus ev.lut. kirkon työntekijöille2013, http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vain-joka-toinen-naispappi-uskoo-jeesuksen-syntyneen-neitseesta/).
Tämän tutkimuksen naispappien kannalta rumaa lopputulosta voisi toki pyrkiä selittämään sillä, että naispapit ovat iältään mieskollegojaan nuorempia. On yleisesti tunnettua, että nuoremmat ikäluokat ovat yleensä maallistuneempia kuin vanhemmat ja viisaammat. – Pappeuden suhteen tämä selitysmalli on kuitenkin riittämätön. Jos tarkastelemme perinteisten herätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen nuorta papistoa, voidaan kokemukseni mukaan havaita, että näissä yhteyksissä myös nuoremmat pastorit yhtyvät vielä vanhempien rinnalla kaikkiin uskontunnustuksemme keskeisiin kohtiin. – Ikä ei siis selitä kaikkea. Lisäksi on huomautettava, että Suomen ev.lut. kirkon miespappien tilasto puhuisi vielä selkeämmin miesten tunnustususkollisuuden puolesta, jos Suomen ev.lut. kirkon piiriin työllistyisivät myös ne teologimiehet, jotka seuraavat perinteistä virkajärjestystä tekemättä yhteistyötä naispappien ja homoseksuaalisen elämäntavan edustajien kanssa. Nyt tämä joukko kanavoituu käytännössä lähes kokonaan Suomen ev.lut. kirkon ulkopuolisiin tehtäviin. Näiden huomioiden valossa on rehellisintä tunnustaa, että naispapit yksinkertaisesti seuraavat maallistuneen kansakuntamme valtavirtaa. He eivät näytä tältä osin ohjaavan laumaa paimenen lailla, vaan seuraavat sen mukana kuten muutkin lampaat.
- Tämän kaiken keskellä on syytä kiinnittää myös huomiota teologisen koulutuksen tilanteeseen. On huomattava, että suuri osa suomalaisista teologeista on saanut pääkoulutuksensa ei-tunnustuksellisessa viitekehyksessä. – Joskus jopa niin, että eräät heidän professorinsa ovat olleet suoranaisia klassisen kristillisen uskon keskeisten kohtien kieltäjiä (kuten esim. Heikki Räisänen). Tämän seurauksena moni niin sanotusti ”aloitti opintonsa Hengessä, mutta lopetti Helsingissä”. – Jos agnostismin ja skeptisyyden läpitunkema opetus ei aivan suoraan tuhonnut kaikkien uskoa, se teki kuitenkin monista nuorista pastoreista epävarmoja ja heikkoja. – Edellä mainitussa ja seuraavassa kappaleessa lainaamisen tutkimusten valossa voi todeta, että vain pienen osan kohdalla kävi valitettavasti niin, josta voi sanoa: ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”
- Neljäs käytännön esimerkki ratkaisua (”vaipan vaihtoa”) vaativasta kipeästä asiasta on se paljon jauhettu homokysymys. Moraalikysymysten alueella tämä asia jakaa tällä hetkellä kirkkokuntia kenties eniten koko maailmassa. Siihen liittyy seurausilmiönä myös kysymys lapsen oikeudesta yhtä lailla isään kuin äitiinkin. Raamatun kanta on tässä asiassa hyvin selvä. Vanha testamentti langettaa homoseksuaalisesta aktista kuolemanrangaistuksen. Uudessa testamentissa ei enää langeteta kuolemanrangaistuksia, koska valtio ja seurakunta on uuden liiton periaatteiden mukaan erotettu toisistaan. Kuitenkin myös Uusi testamentti torjuu homoseksuaalisuuden harjoittamisen ankarimmalla mahdollisella varoituksella. Homoseksuaalisten suhteiden harjoittajat eivät peri Jumalan valtakuntaa (1Kor.6:9).
Kokonaisuutena nämä edellä kuvatut ilmiöt monessa suhteessa (naispappeus ja homokysymys) kietoutuvat toisiinsa. Helsingin Sanomien vuonna 2014 julkaiseman uutisen mukaan naispapit ovat miehiä homoseksuaalisen suhteen siunaamisen suhteen miehiä suvaitsevaisempia: kirkollista siunaamista kannatti lähes kolme neljästä naispapista. Miespapeista siunaamisen puolella oli puolet (http://www.hs.fi/kotimaa/a1403752630407).
Miten tähän on tultu?
Lyhyesti voi todeta, että tämä kaikki on tapahtunut, koska luterilaisen enemmistön vielä ollessa kirkossaan ja järjestöissään suhteellisen konservatiivisia, on kieltäydytty ”vaihtamasta vaippoja”. – Ja tämä on haluttomuus on alkanut jo vuosikymmeniä sitten! Tätä vätystelyä on perusteltu hurskailla lauseilla, joissa on toistettu iskulauseita: ”Pääasia, että pääasia on pääasia.”, ”Evankeliumi edellä!”, ”Evankeliumin tähden” jne.
Ja totta kai, ruoka on kaikkein tärkeintä, mutta pitäisi ne vaipatkin vaihtaa ajallaan…!
Kun todellisiin Raamattu-teologisiin haasteisiin ja ongelmiin ei reagoida ajallaan, tai riittävän selkeästi, silloin ongelmat kasvavat korkoa ja tulevat seuraavassa vaiheessa vastaan entistä suurempina. Vanha kansa tapasi sanoa: ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.”
Kun suomalaiset luterilaiset vastuunkantajat (papit ja maallikot) ovat paenneet vastuutaan, he/me joutuvat/joudumme, nyt syömään valintojemme hedelmiä.
Yhä useammassa seurakunnassa on jäsenistönsä valitsema, heikosti, tai jopa Raamatun sanan vastaisesti toimiva johtaja (pastori/kirkkoherra). – Kun ”vaippoja” ei edelleenkään vaihdeta, tällaisesta kuviosta seuraa väistämättä se, että vähitellen myös piispat näyttävät maallistuneiden, heikkojen ja arvoliberaalien valitsijoidensa näköisiltä. – Eivätkä niin kutsutut konservatiiviset järjestötkään voi paeta loputtomasti sen taakse, että vain toistaisivat iskulauseitaan ”Pääasia, että pääasia on pääasia.”…
Myös konservatiiviset järjestöt ovat yhä useammin sen tilanteen edessä, että seurakuntavierailut ovat mahdollisia vain yhteistyössä erilaista sanomaa välittävien kirkkoherrojen/rouvien ja pastorien kanssa rintarinnan… Konservatiiviset järjestöt joutuvat myös ratkaisemaan polvistuvatko ja lupaavatko ne kuuliaisuutta omien pappiensa vihkimyksissä sellaisten piispojen edessä, jotka kutsuvat työhönsä ihmisiä, joiden opetus, arvot ja elämäntapa on räikeässä ristiriidassa järjestöjen Raamattu-teologian kanssa.
Korostaessaan ”pääasiaan” keskittyvää sanomauskollisuuttaan konservatiiviset järjestöt joutuvat miettimään kuinka kauan niiden viesti säilyy uskottavana, jos” vaipat” ovat jatkuvasti vaihtamatta. – Onko armokaan enää lopulta vastaus mihinkään, jos johtajien syntiä ei voi enää kirkollisen korrektiuden ja yhteistyösuhteiden takia sanota ääneen (muualla kuin ehkä oman järjestön seinien sisällä kokoontuvissa pienpiireissä)?
Näen, että uskonpuhdistuksen perintö elää valitettavan harvoin enää muualla kuin juhlapuheissa. – Vaikka uskonpuhdistusta edellyttävät ”vaipat” ovat yhä vaihtamatta, ja sen haistaa jo juhlavuoden tapahtumien keskimmäissäkin penkkiriveissä, silti yhä riittää niitä, jotka piiloutuvat kauniiden fraasiensa taakse; fraasien, joiden viestinä ei ole enää pitkään aikaan ollut syvä huoli evankeliumin ensisijaisuudesta, vaan haluttomuus vaihtaa lopultakin ne ”vaipat”.
Martti Luther kävi taistelunsa monella rintamalla. Hänen ensisijainen huolensa oli evankeliumin puhtaassa saarnassa; siinä, että tätä hyvää hengellistä ruokaa on tarjolla; siinä, että syntiselle julistetaan ainoaa kestävää lääkettä, armon sanomaa – yksin Kristuksen tähden.
Martti Luther kuitenkin ymmärsi, että myös ”vaipat” pitää vaihtaa. Kun uskonpuhdistus oli jo hyvässä vaiheessa, hän joutui konfliktiin entisen oppilaansa Johann Agricolan kanssa. – Sanottakoon heti selvennykseksi, ettei kyseessä ole Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola, eikä käsittääkseni edes hänen sukulaisensa…
Lutherin konflikti Johann Agricolan kanssa kypsyi näin.
- Agricola oli tulkinnut kristityn vapauden väärin. Ensimmäisen hyökkäyksen uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan J. Agricola teki vuonna 1527. Silloin hän hyökkäsi Melanchthonia vastaan, kun tämä suoritti seurakuntien toiminnan tarkastus‑ ja jälleenrakennustyötä, ja laati kirkollista järjestystä ja opetusta koskevia yleisohjeita.
Kun Melancton katsoi, että usko evankeliumiin voi hyödyttää vain niitä, joiden sydämen laki on murtanut, J. Agricola asettui päinvastaiselle kannalle ja väitti Melanchthonin kieltäneen evankeliumin. J. Agricolan mukaan Laki on aikansa elänyt ja paljastunut Jumalan epäonnistuneeksi keinoksi auttaa ihmistä pelastukseen.
Johann Agricolassa meillä on siis varoittava esimerkkihahmo jo uskonpuhdistuksen ajalta. Hän oli mies, joka halusi torjua Raamatun sanaan perustuvan kirkollisen järjestyksen vaalimisen (eli vaippojen vaihdon).
Vaikka Martti Luther oli kiivas mies, tällä kertaa hän mietti pitkään, miten vastaisi J. Agricolan haasteeseen. – Aluksi Luther lähestyi J. Agricolaa vain yleisemmällä tasolla olevien linjapuheiden ja opetusten muodossa. Sitten hän siirtyi henkilökohtaisiin varoituksiin. Lopuksi Lutherin oli mainittava J. Agricolan harha hänet aivan nimeltä mainiten (Kts. Suuri Galatalaiskirjeen kommentaari). Kaikkiaan Luther antoi tälle prosessille aikaa useita vuosia. Nykyään kutsumme tätä prosessia antinomistikiistaksi. Johann Agricola ei kuitenkaan ottanut neuvoista, ohjeista ja varoituksista vaaria. – Vaikka Luther pyrki välttämään ikävyydet, hän lopulta katkaisi yhteytensä Johann Agricolaan, eikä tiettävästi ollut tämän kanssa enää missään tekemisessä (Kts.Kittelson, Uskon puolesta).
Jos haluamme elää luterilaisen uskonpuhdistuksen perintöä dynaamisella tavalla todeksi, meidän on liityttävä uskonpuhdistajamme esimerkkiin sekä lain että evankeliumin asiassa. – Joskus on myös tehtävä selkeä pesäero kuten Luther antinomistikiistassa.
On ymmärrettävää, että annamme aikaa, neuvomme, opastamme ja puhumme ongelmallisista asioita ensin henkilökohtaisesti… kuten Martti Luther toimi Johann Agricolan kanssa. – Loputon viivyttely ei kuitenkaan palvele evankeliumin asiaa.
Let my people go!
Uskonpuhdistuksen perintö tarkoittaa evankeliumin ensisijaisuutta. Juuri evankeliumin ensisijaisuus edellyttää (myös) rohkeita ratkaisuja. – Luemme Raamatusta miten monta kertaa ja kärsivällisesti Mooses astui faaraon eteen vapauttaakseen kansansa (2Moos.5-10).- Kun kaikki oli tehty, sanottu ja näytetty, tuli reagoinnin aika (2Moos.11-12). Evankeliumi on vapauden sanoma, joka avaa kahleet. Evankeliumi on vapautta synnistä, ei vapautta syntiin.
Uskonpuhdistajamme Martti Lutherilla oli samaa rohkeutta kuin Mooseksella. Mooses ei vienyt israelilaisia Egyptin orjuudesta siksi, että heillä olisi ollut siellä nälkä ja jano (2Moos.16:3). Kyse oli orjuudesta vapauttamisesta. – Martti Lutherkaan ei ymmärtääkseni kiistänyt, ettei Rooman kirkon kaste ja ehtoollinen olisi oikeita sakramentteja (vaikka maallikot saivatkin tuolloin ehtoollisella vain leivän?). – Syvimmiltään uskonpuhdistuksessa oli kyse siitä, että armon evankeliumi oli orjuutettu väärän vallan alle, joka vääristi sen lähes tunnistamattomaksi.
Eräs maallikkosaarnaaja sanoi kerran osuvasti: ”Evankeliumilla on monta vihollista.”
Meidän aikamme Suomessa uskonpuhdistuksen tarve ei ehkä näyttäydy anekauppana tai Rooman paavin väärän vallankäyttönä. Suomen kirkkojen alttareilla tarjotaan myös vielä aivan aidosti Kristuksen ruumis ja veri, kuten uskonpuhdistuksenkin aikana sakramentit pysyivät pätevinä. -Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme kantaneet vastuumme. – Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että voisimme viivytellä loputtomasti aikamme luopumuksen edetessä askel askeleelta syvemmälle ja syvemmälle, myös seurakunnissamme ja kristillisissä järjestöissämme…
Tänä päivänä evankeliumin asia vääristyy monella tavalla, mutta erityisesti sitä vastaan rikotaan yhä uudenlaisiin vaatteisiin pukeutuvan antinomismin takia. Yhä tänään tarvitaan uskonpuhdistusta, ja valmiutta likapyykin pesuun Jumalan sanan kaikki ainesosat (laki ja evankeliumi) sisältämillä ”pesuaineilla”. – Mutta jos tätä ääntä ei vallanpitäjien puolella haluta kuulla, ja pyritään jopa vaientamaan tämä huutavan profeetallinen ääni… Silloin kysytään Mooseksen (ja Lutherin) rohkeutta sanoa näille aikamme ”faaraoille”:
Päästä meidät palvelemaan Herraamme kuten Jumalan sana meitä ohjaa. – Let my people go! (Kts.2Moos.8:1; 10:3)
Teemun uskislogiikka on ihailtavaa, hänen mielestään kirkon ei pitäisi puhua seksistä, siispä Teemu puhuu.
Tässä kai tarkoitetaan ravinnon antamisella evankeliumia ja vaippojen vaihtamisella lakia. Konservatiiviset järjestöt lienevät herätysliikkeitä. Jos ymmärsin oikein, Manu Ryösön mielestä herätysliikkeissä julistetaan liikaa evankeliumia ja liian vähän lakia.
Monien kokemus on päinvastainen. Pääasia on ajat sitten lakannut olemasta pääasia ja avioliittoasiasta ynnä muista eettisistä kysymyksistä on tullut pääasia. Evankeliumin pihinää pihdataan, mutta avioliittopasuuna törähtää niin että korvissa soi.
Sananjulistajissa on eroja, mutta varmaan meissä kuulijoissakin. Kenen korvaan mikäkin puhe tarttuu.
Evankeliumia ei voi julistaa liikaa, mutta evankeliumin julistus voi käydä korvissamme pelkäksi sanahelinäksi, jos se ei enää ole vastaus lain paljastamaan hätätilaamme…
Pietistinen käsitys evankeliumista on, että se on vastaus hätäämme. Sen saamiseksi pitää ensin murtua ja särkyä ja tulla vaikka millä tavalla väännellyksi. Eikä sekään riitä. Koskaan ei tunto tule tarpeeksi tuskiin eikä katumus ja parannus ole riittävää. Tähän oppiin ihastuneet sananjulistajat yleensä varovat päästämästä sanahelinäksi kutsumaansa evankeliumia kenenkään korville. Ettei vain vahingossakaan kukaan saisi pienintä pisara liikaa armon eliksiiriä.
Vanha sutkaus kuuluu: ”Jeesus on vastaus, mutta mikä oli kysymys?” Onko evankeliumin julistajan ongelma nykyaikana se, että ketään ei saa enää hätääntymään synnintuntoon perinteisellä lain saarnalla? Silloin on kuunneltava, mitkä kysymykset askarruttavat ja painavat tämän hetken ihmisiä. Uskon, että Jeesus on vastaus uusiinkin kysymyksiin.
On huolimattomuutta tarkemmin tutkimatta nähdä kahden samanaikaisen ilmiön välille syy-yhteys. Ne saattavat olla seurausta jostakin kolmannesta ilman keskinäistä yhteyttä. Samanaikaisuus voi toki olla sattumaakin.
Pappisnaisten erilainen näkökulma neitseestä syntymiseen on minusta luonnollista. Kysymys neitsyydestä ja sen arvostuksesta on naisille toisella tavalla omakohtainen kuin meille miehille. Samoin synnyttäminen ja sitä kautta syntymä on naiselle todellisempi asia, suorastaan kipeä. Se on kipeä myös monelle naiselle, joka ei ole koskaan synnyttänyt.
Omalla kohdallani Jumalan sana (lakina) ajoi minut sellaiseen hätään, ettei mikään muu kuin Kristuksen Jeesuksen evankeliumi siihen apua tarjonnut. – Tämä kokemus oli niin veret seisauttava, että minun oli naispastorin puolison arvostetusta asemastani huolimatta aloitettava elämäni kestämättömien asioiden selvitys. Ensin minulle selvisi se, että oma hengellisyyteni oli ollut vielä paljon valheellisempaa kuin koko naispappeuden harhapolku. Vasta sitten tulivat muut asiat… – Juuri silloin minulle puuhasivat työkutsua srk-työhön mm joku täälläkin kirjoitteleva naispappeutta kannattava pastorismies ja pari muuta… Ja olihan se virkakysymyksenkin teologia sitten selvitettävä.
Ehkä tuo virkakysymys olisi minulla tullutkin vielä tuolloin nieltynä, jos samaan aikaan ei olisi aktualisoitunut myös homoseksuaalisen elämäntavan ensimmäinen esiinmarssi pastorien virkoihin… Silloin silmät viimeistään alkoivat aueta koko tässä blogissa kuvaamalleni vyyhdelle…
Teemu K. tuossa vähän nikottelee sen äärellä, että lakia tulisi saarnata (Melanctonin näkemyksen mukaan) niin, että se saa myös särkeä ihmisen katumattomuuden kuoren. – Luulenpa, että pietismiä ei tarvitse pelätä ihan niin paljon, että menee tämä uskonpuhdistuksen (ja ennen kaikkea Raamatun) tärkeä periaate pietismin pelossa pesuveden mukana (2Kor.7:10).
”Ensin minulle selvisi se, että oma hengellisyyteni oli ollut vielä paljon valheellisempaa kuin koko naispappeuden harhapolku.” Ei kai sinulta vain ole menneet oman hengellisyytesi tila ja Suomen kirkon tila pahasti keskenään sekaisin? Jos näin on käynyt, arvelen, että asialla ei ole ollut Pyhä Henki, jota kutsutaan puolustajaksi vaan se, ota kutsutaan syyttäjäksi.
Raamatussa on esimerkkejä siitä, kuinka kuulijat saivat piston sydämeensä ja kaipasivat sen takia pelastusta ja anteeksisaamista. Mutta siellä on myös esimerkkejä, joissa Jeesus tulee ja antaa synnit anteeksi ilman mitään kuulusteluja ja sydämen särkemisiä. Näin on myös kristittyjen kokemuksissa. Kriittinen itseensä tutustuminen voi alkaakin vasta sen jälkeen, kun on tullut osalliseksi pelastavasta armosta ja Pyhästä Hengestä.
***
Mutta varsinainen alkuperäinen kysymykseni ei koskenut niinkään yksilön sielunelämän rusilkoimista, vaan herätysliikkeiden yleiskuvaa. Oikeinko vakavissaan blogisti on sitä mieltä, että pääasian (Jeesus) esillä pitäminen on niillä liikaa päällimmäisenä ja enemmän pitäisi tehdä tilaa moraaliopetuksille?
Nälkäisen ja janoisen lapsen itkiessä ei tilanne korjaudu vaipan vaihdolla. Kristus ilmoitti olevansa leipä ja vesi.
Ei todellakaan. Ensin voi vaihtaa vaipat, jos lapsi on kovin märkä, mutta sitten täytyy myös olla ruokaa ja juomaa.
Kyllä naispappeus näkyy joillekin miehille olevan tosi kova paikka.
Erimielisyys lain ja evankeliumin suhteestahan tuli lestadiolaisuudessa konkreettisesti esiin vanhoillislestadiolaisuuden ja uusheräyksen muodossa. Herännäisvaikutteinen uusheräys painotti perinteistä/prototyyppistä franckelaista katumusta, jossa kovettunut sydän särkyy ja lakanat kastuvat, kun painajaismaisina hikisinä öinä piehtaroidaan tuskaisena katumuskamppailussa, vanhoillislestadiolaisuudessa taas saatettiin julistaa armoa ja synninpäästöä Jeesuksen nimessä ja veressä tupien seiniä ja pihapientareita myöten, riittipä sitä naapurin puolellekin..SRK-vanhoillisuuteen on aika-ajoin palannut köökin kautta valitettavasti nomistisille linjoille armoneuvoineen.
Toistuvasti tulee esiin se, että naisppeus olisi vielä saattanut mennä, mutta että homot keskenään naimisiin…Pahaa pelkään, että herätysliikkeet hirttävät itsensä tähän homokysymykseen. Herännäisyys on enää fiilistelijöiden siionin virsien laulamista, jossa suolapitoisuus noudattaa fanaattisimpien ravitsemustieteilijöiden suosituksia, evankeliset onnistuivat upottamaan itsensä jo virkakysymykseen.
SRK-vanhoillisuus on aina liitänyt omassa, hiukan arvoituksellisessa lentokorkeudessaan. Voi olla, että sielläpäin on ihan johtotasolla sellaista viisautta ja valmiutta löytää myös homokysymyksessä jokin sellainen ratkaisu, joka mahdollistaa liikkeen pysymisen kirkon piirissä. SRK-vanhoillisuus on (kirkko)poliittisissa kysymyksissä ollut ylipäänsä suhteellisen maltillinen liike.,
Uudenheräyksen synty olisi hyvin mielenkiintoinen aihe uudelle tutkimukselle. Sillä en tarkoita vain tähänastisen tutkimuksen hyvin tuntemia liikkeen alkuvaiheita, vaan toisaalta lähteisiin pureutuvaa ja toisaalta kontekstiin sijoittavaa uutta näkökulmaa. En ole itse pennin vertaa asiantuntija tai ole perehtynyt itsenäisesti lähteisiin, mutta ajankohta on kiinnostava. 1880-luvulla tekivät tuloaan angloamerikkalaiset evankelioimisliikkeet, joiden perintö on jatkunut vapaakirkollisuudessa ja viidennessä herätysliikkeessä. Voisiko sama herätyshenkisyys heijastua 1890-luvun Kittilään? Tiedä, vaikka jossain tätä olisi jo käsiteltykin.
***
Mitähän tämän vuoden maaliskuu tuo tullessaan herätysliikekenttään? Käykö niin, että pääasiaa kuullakseen pitää kuunnella rauhanyhdistyksen nettiseuroja, kun muut kanavat tukehtuvat homoasiaan?
Niin se taitaa olla, ja joskus voi aina pistäytyä ry:llä paikankin päällä.
Sama herätyshenkisyys on voinut vaikuttaa Kittilässä. K.A. Heikelilla muun muassa oli myöhemmin (Kittilän kirkkoherruuden jälkeen) tekemistä Frans Hannulan kanssa.
”Konservatiiviset järjestöt joutuvat myös ratkaisemaan polvistuvatko ja lupaavatko ne kuuliaisuutta omien pappiensa vihkimyksissä sellaisten piispojen edessä, jotka kutsuvat työhönsä ihmisiä, joiden opetus, arvot ja elämäntapa on räikeässä ristiriidassa järjestöjen Raamattu-teologian kanssa.” Kuuliaisuutta ei kuitenkaan luvata piispoille vaan Jumalalle ja hänen kirkolleen. Piispat taitavat harvoin kutsua ketään työhön. Kutsu papin virkaan tulee kai yleensä joltakin paikallisseurakunnalta. Järjestöillä on edelleen mahdollisuus kutsua työhönsä niitä, joiden opetus ja elämä noudattavat niiden käsityksiä. Papiksi vihittävä ei polvistu kenenkään muun edessä kun kolmiyhteisen Jumalan. Muun väittäminen on mielestäni tahallista riidan haastamista.
Minun on ollut tällä kertaa työkiireiden takia vähän vaikeaa seurata tähän blogiini lähettettyjä kommentteja… kiitos kuitenkin kommentoijille.
Kun nyt summaan täällä esitettyjä asioita niistä muodostuu kaiketi seuraaavanlainen lista:
– yhdelle ajatus siitä, että usko evankeliumiin voi hyödyttää vain niitä, joiden sydämen laki on murtanut, oli kai liian pietistinen…
– toisella oli kai taas vaikeuksia hyväksyä sitä, että suomalaisen luterilaisuuden alennustilan ja blogini kuvaamilla asioilla (avioliiton, virkakysymyksen ja homokysymyksen suhteen) olisi todellinen yhteys…
– kolmas halusi viedä keskustelun perinteisten herätysliikkeiden välisiin painotuseroihin…
– neljäs arveli naispappeuden olevan joillekin miehille kova paikka…
– joku taisi keskustelun lomassa antaa arvionsa myös minun kokemani henkilökohtaisen hengellisen murroksen luonteesta ja arvuutteli, josko minulta on vain mennyt oman hengellisyyteni tila ja Suomen kirkon tila pahasti keskenään sekaisin…
Ehkä joukossa oli jokunen muukin pointti, mutta monipuolisia ajatuksia kieltämättä.
Hieman jään kuitenkin tämän keskustelun äärellä miettimään, missä määrin ne ”vaipat” tulevat tältä pohjalta vaihdettua… – Onko eräs Suomen kirkollisen taudinkuvan oire ja ongelma siinä, että fiksua keskustelua osataan kyllä käydä, vaikka rakkaalla ”lapsella on edelleen huonot housuissa”?
Mielestäni on jokseenkin korskeaa nimittää kirkkoa ’rakkaaksi lapseksi’, kun asenne on perinteisesti päinvastainen. Pidän kirkkoa edelleen ’äitinä’, jonka lapseksi itseni koen. Niinpä tarkkailen vain omien pöksyjeni kuntoa ja pyrin käymään säännöllisesti messussa ’äitini’ hellässä hoidossa.
En tarkoittanut, että ajatus olisi _liian_ pietistinen, vaan että se on pietistinen. Minä en käy arvottamaan, onko pietismiä jossain liikaa tai liian vähän. Ei pietismi mikään haukkumasana ole.
En aivan ymmärrä, mitä ja ketä M. Pentti tarkoittaa sillä, kun pitää korskeana, jos kotoisia kirkollisia rakenteitamme (järjestöt mukaan lukien) kutsutaan ”rakkaaksi lapseksi”, kun asenne on perinteisesti päinvastainen.
Ehkä toveri M. Pentin on (ihan näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna) hyvä palauttaa mieleensä, ettei edes M. Luther välttämättä kutsunut kirkkoa äidiksi, vaan joskus myös tyttäreksi. – Esim. ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessään hän toteaa: ”Kirkko on näet tytär, sanasta syntynsä saanut. Kirkko ei ole sanan äiti. Se siis, joka hukkaa sanan ja ryntää henkilön arvonantoon, lakkaa kuulumasta Kirkkoon ja elää sokaistuksen vallassa.”
En siis tiedä onko kovin oikeutettua (ainakaan em. Lutherin tekstin äärellä) väittää, että on kovin korskeaa asemoida kirkolliset rakenteemme yms. Jumalan sanaan nähden rakkaaksi lapseksi (sanan tyttäreksi)… – Mitäpä, jos se onkin juuri päinvastoin kuin M. Pentti sanoo!?! – Jos kirkolliset rakenteemme ovat tulleet niin pyhiksi, ettei niitä sovi haastaa uskonpuhdistuksen työhön edes Jumalan sanan äärellä, minkälaisen ”kirkon” olemmekaan silloin rakentaneet!?!
Teemu Kakkurille huomioin, että esim. Philipp Melanchton käsittelee kirjassaan Ydinkohdat lain tehtävää käsittääkseni hyvin samassa hengessä kuin blogissani kuvasin. Hän esim. sanoo, että ”synti ei nimittäin saata häpeään eikä pelota meitä, ellei laki sitä näytä”. Melanchton näyttää aivan häpeämättömästi kirjoittavan siitä, että lain tehtävänä on paljastaa teeskentely ja mennä aivan ihmissydämen syvyyksiin asti ja saattaa se häpeään. – Melanchtonin mukaan laki saa aikaan pelkoa ja parannuksen tekemisen alkuna on lain työ. Melanchton myös kieltäytyy spekuloimasta sillä onko tässä kyseessä ”orjan” vai ”lapsen” pelko. Melanchtonin mukaan joutilaat voivat pohtia tällaisia asioita. Hänen mielestään on riittävää, että tähdennetään pelon välttämättömyyttä, jotta lain ja evankeliumin erosta voitaisiin varmimmin pitää kiinni.
– Melanchton myös kutsuu saivarteluksi sitä, että Uuden testamentin sisältämästä jumalallisesta lain saarnasta yritetään tehdä vain neuvoja…
Teemulle ei tarvitse mainita, että Philipp Melanchton oli Martti Lutherin läheisin ystävä ja monien luterilaisten tunnustuskirjojen kokoaja. – Teemu tietää tämän varsin hyvin…
Tämän valossa pietismi-leima on mielestäni tämän uskonpuhdistusblogini yhteydessä sivuraiteelle eksymistä. – Silloin ei puhuta itse asiasta, vaan snoppaillaan jälkikäteen syntyneillä termeillä.
Uskonpuhdistuksen suuriin teemoihin kuuluu ehdottomasti parannussaarna. – ”Vaipat” on aina syytä vaihtaa, muuten hukumme kaikki p…..n.
“Kirkko on näet tytär, sanasta syntynsä saanut. Kirkko ei ole sanan äiti.” Kirkkoa voi kutsua tyttäreksi, morsiameksi tai äidiksi riippuen siitä, tarkoitetaanko sen suhdetta Jumalaan vai seurakuntalaisiin. Seurakuntalaisen lapsi kirkko ei ole. Joidenkin kohtalona on toimia äitinsä omaishoitajana hänen viimeisinä vuosinaan. Silloin on vaippojen vaihdosta huolehdittava. En kuitenkaan ymmärtänyt, että kirkkomme olisi sinun mielestäsi vielä kuolinvuoteellaan.
M.Pentti.
Kirkko on Jumalan sanaan nähden tytär, ja siksi kirkon inhimillisesti valvottuja käytäntöjä on arvioitava ja arvosteltava Raamatun sanalle alamaisina.
Ajatus voi olla pietistinen, vaikka se olisi lausuttu jo paljon ennen historiallista pietismiä. Augustinuskin oli hyvin evankelinen, vaikka evankelisista alettiin puhua vasta uskonpuhdistuksen aikana.
En tunne Melanchthonia, en ole lukenut häneltä muuta kuin muutaman artiklan Augsburgin tunnustusta. Voit lainata häneltä tai Lutherilta vaikka kilometrin mittaisia kappaleita, asia ei silti muutu. Edustamme hyvin erilaisia näkemyksiä uskon asioista. Jos yhtään ymmärrän, kysymys ei ole vain painotuserosta vaan jostain perustavammasta. Menestystä kuitenkin sinne yhdistyksen työhön; se en ole välttämättä minä joka tässä on oikeassa.
”Kirkon inhimillisesti valvottuja käytäntöjä on arvioitava ja arvosteltava Raamatun sanalle alamaisia.” Toki. Arvostelijan on kuitenkin muistettava olevansa kirkon lapsi eikä sen vanhempi. Samoin on pidettävä mielessä, kuka on kirkon Herra.
M. Pentti,
Tämän blogin äärellä ollaan uskonpuhdistuksen teemoissa. Niihin teemoihin kuuluu hyvin vahvasti myös se, että Sola Scriptura, Yksin Raamattu -periaate suorastaan velvoittaa meidät sananpalvelijat, joihin minäkin pappiskutsumukseni kautta kuulun, arvioimaan ja arvostelemaan kirkkoa ja kirkollisuutta.
Tämä ei tietenkään tarkoita sen Kristuksen kirkon arvostelemista, josta uskontunnustus puhuu, vaan kaiken sen kirkollisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden arvioimista, jotka edustavat kirkon ihmistekoista puolta ja ihmisten tekemiä rakenteita ja järjestyksiä…
Seurakuntiemme järjestykset ja rakenteet ovat tarpeen, mutta ne tulee ohjata Raamatun sanaan sidottujen omientuntojen arvioinnin alle…
’Sola scriptura’ on yksi reformaation iskulauseen osa. Se jätetään tosin usein pois ’yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden’ -tunnuslauseesta. Latinaa lukeneena huomaan, että tässä ei ole käytetty adverbia ’solum’, joka tarkoittaisi ’yksin, ainoastaan, vain’ vaan adjektiivia solus, joka voidaan kääntää jopa ’yksinäinen, hylätty, autio’. Iskulause korostaa Raamatun ainutlaatuisuutta, mutta ei kiellä käyttämästä järkeä ja tutkittua tietoa sen rinnalla.
Sola scriptura ei myöskään ole sijamuodoltaan nominatiivi – yksin Raamattu – vaan ablatiivi, varmaankin instrumentaalinen. Käännän sen nyt: ’ainoalla Raamatulla’.
Kiitos Teemu pohdinnoista! Itse ajattelen, että pietistisiksi kutsutut tahot säilyttävät myös jotakin uskonpuhdistuksen perinteestä… Vaikka omat herätysliikkeenme usein kieriskelevätkin varsin samanlaisien traumojen keskellä… – ja siksi en ole kovin innostunut herätysliikkeiden keskinäisestä nokittelusta.