Tänään on muistettu edesmennyttä tasavallan presidenttiä Mauno Koivistoa.
Presidentti Niinistö toi muistopuheessaan esille, että Mauno Koivisto oli presidenteistä ainoa jatkosodan veteraani ja jälleenrakennusajan edustaja. Koivisto jakoi monien suomalaisten kokemuksen niin rintamaoloissa kuin työmailla sodan jälkeen. Suomen nostamiseen vaikeuksista osallistuivat kaikki puoluekannasta riippumatta. Ehkä tähän perustui osaltaan Koiviston kansansuosio, joka kasvoi Manu-ilmiöksi.
En käy tässä kertaamaan monissa muisteluissa jo esiin tuotuja yksityiskohtia hänen roolistaan valtiovarainministerinä, Suomen pankin pääjohtajana, pääministerinä ja parlamentarismin puolustajana. Kukin aikakausi nostaa esiin sillä hetkellä tarvittavat johtajat. Presidentti Kekkosen lähes itsevaltaisen aikakauden jälkeen oli tarve palauttaa eduskunnalle ja hallitukselle niille kuuluva rooli maan johdossa. Samoin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli tarpeen rakentaa suhteita länteen ja Euroopan unioniin samalla kun oli tartuttava laman selättämiseen. Näihin aikakauden keskeisiin asioihin Mauno Koivisto tarttui tuloksellisesti.
_ _ _
Tasavallan presidentti Niinistö viittasi puheessaan Koiviston veteraanimuistoihin. Sodan päättyessä Koivisto puhdisti pikakivääriään taisteluhaudan reunalla ja ajatteli, että naapurisuhteita on voitava hoitaa jotenkin muutenkin. Avoimuus ja luottamus olivat asioita, joita hän piti tärkeinä idän suhteissa. Hyvin hoidettu ulkopolitiikka on tärkeintä rauhan työtä. Aseellisella puolustuksella voidaan saada lisäaikaa tilanteessa, jossa lopulta on päästävä poliittiseen ratkaisuun.
_ _ _
Koivisto kutsuttiin 18-vuotiaana 1942 asepalvelukseen, jossa hän sai pikakivääriampujan peruskoulutuksen. Osastoksi tuli JR 35:n 9. komppania.
Helmikuun 14. päivä 1944 Mauno Koivisto siirtyi 1. Divisioonan jääkärikomppaniaan, jonka johtaja oli luutnantti Lauri Törni – sodan jälkeen USA:aan siirryttyään legendaarinen Larry Thorne, joka kaatui Vietnamissa erikoisjoukkojen komentajana helikopterin maahan syöksyssä.
Maaliskuussa 1944 Seesjärven alueella Törnin jääkärit olivat taistelussa vahvaa venäläisosastoa vastaan. Jääkärit kysyivät huutamalla, missä oli omia. – Täällä, Koivisto vastasi ja nousi toiselle polvelleen, jolloin hänen lumipukunsa hupun läpi hulmahti vihollisen luoti. Kuolema oli hiuskarvan päässä. Taistelun jälkeen Koivisto sai sotasaaliista aseekseen Dektjarev-pikakiväärin, Emman.
Neuvostoliitto otti Dektjarev-pikakiväärin palveluskäyttöön 1928. Se painoi tyhjänä 9,3 kg ja 47 patruunaa vetävät lippaat olivat painavia. Pikakiväärimiehen oli oltava väkivahva varsinkin pitkillä partioreissuilla. Ase oli tärkeä tulitukiase. Sen tehokas kantama oli 800 m ja tulinopeus 500-600 laukausta minuutissa. Veteraanien mukaan Emman harvahkoa sarjatulta kutsuttiin louskutukseksi, kun esimerkiksi konekivääri papatti ja konepistoolin sarja särähti.
Kuvassa Erkki Lamminen pelaa korttia Koiviston Emman rumpulippaan päällä.
Suomalaisessa Lahti-Salorannan pikakiväärissä oli tankolipas, kun taas Emman lipas oli pyöreä ja vaakatasossa aseen päällä. Vuonna 1929 sävelletty Emma-valssi ”Oi muistatkos Emma, sen kuutamoillan… ” oli suosittu sota-aikana. Kappaleen suosio johti siihen, että neuvostoliittolaista DP 27-pikakivääriä kutsuttiin Emmaksi. Pyörivä rumpulipas oli kuin grammarissa pyörivä äänilevy, ja ehkä ase louskutti valssin tahtiin.
Sodan jälkeen Lauri Törni ja asealiupseeri Arvo Männistö kätkivät aseita Enon korpeen. Piilosta löytyi vuonna 1991 myös Koiviston pikakivääri. Presidentti tunnisti omansa aseen tukkiin kätketystä puhdistusliinasta. Ne olivat venäläisiä silkkiliinoja, joiden kulmassa oli punainen ruusu. Toisen kuulemani version mukaan liina oli Koiviston muisto varhain kuolleelta äidiltään. Olen nähnyt sekä aseen että puhdistusliinan sotamuseon kellareissa, joihin kätkeytyy lukemattomia tarinoita.
_ _ _
Mauno Koivisto sai työläiskodistaan uskonnolliset arvot. Viimeksi näin hänet itsenäisyyspäivänä 2016 Helsingin tuomiokirkossa juhlajumalanpalveluksessa, jonne hän saapui puolisonsa Tellervon kanssa adjutantin saattamana Kirkkokadun puoleisesta ovesta. Kirkon etuosasta hän heilautti tutusti kättään. Linnan Sotaromaanin loppusanoin: Aika velikulta.
– – –
Jälkikirjoitus: presidentti Koiviston sodassa käyttämä pikakivääri ”Emma” ja sen sisällä ollut punaruusuinen liina ovat esillä Sotamuseon näyttelyssä Suomenlinnan maneesissa.
Kiitän Pekkaa erittäin hyvästä kirjoituksesta.
Minun käsitykseni mukaan Mauno Koivisto oli koko elämänsä uskonnollinen ihminen. Varmuudella voi sanoa, että Koiviston tyyppistä elämänkaarta ei toista enää tule: viilarikurssilta väitöskirjaan. Presidentti Koivisto oli itse rakentamassa sitä modernia, hyvinvointivaltiollista Suomea, joka – näin osin voidaan sanoa – ehti mennä mailleen jo ennen Koivistoa.
Jos ajatellaan, miten nykyisin ollaan jopa hiukan huvittavan yliherkkiä reagoimaan valonnopeudelle, mikäli ajatellaan, esimerkiksi jossain puheenvuorossa tai muussa sellaisessa, loukattavan jonkun henkilökohtaista intimiteettiä, poliittista, uskonnollista tai sukupuolista identiteettiä, niin sellaisesta ei ollut tietokakaan Koiviston elinvoimaisina vuosina. Politiikka – tapahtui se Smolnassa, peresidentinlinnassa tai Turun satamassa oli raakaa, kovien miesten peliä. Joskus joku toimittaja yritti udella Koivistolta (etu)rintamaolosuhteista – ilmeisesti tausta-ajatuksena kysymys oliko presidentti tappanut ketään sodassa – Koivisto vastasi ominaisella tyylillään, että rintamalla ammutaan kaikkea, mikä liikkuu..
Kiitos Kari-Matti kommentista. Minulla on se käsitys, että Koivisto oli jalatmaassa -ihminen ja realisti, jolla oli käsitys siitä, mitkä asiat ovat mahdollisia ja välttämättömiä maan tulevaisuuden kannalta. Jos hänen aikanaan trendikkäät vasta-ajatukset ja laillisen esivallan vastustaminen olisi annettu kulkea maaliinsa, olisi Suomesta tullut kumouksen kautta kansandemokratia – ja perustuslaillinen demokratia muuttunut poliittiseksi diktatuuriksi. Onneksi oli Koiviston kaltaisia tolkun miehiä.
Tällä hetkellä maan selviämiselle ja todelliselle hyvinvoinnille tuiki välttämättömät asiat ja ideologinen yläpilvi sekoittuvat päivänpuheessa, eikä ole monia linjanvetäjiä, jotka poliittista korrektiutta uhmaten uskaltaisivat sano: tässä on tie, kulkekaa sitä.
Päivän Hesarissa Koiviston adjutanttina seitsemän vuotta toiminut puolustusvoimien entinen komentaja, amiraali Kaskeala muistelee Koivistoa isänmaallisena miehenä, jolla oli vahva eettinen vakaumus. ”Tähän arvopohjaan liittyi myös uskonnollisuus. Hän osasi Raamattunsa edestakaisin ja siteerasi sitä. Kun ajelimme maakunnissa, istuin presidentin kanssa takana, jos olimme liikkeellä kaksistaan ilman rouvaa. Siellä me laulettiin paitsi Eldankajärven jäätä myös tuttuja lapsuuden virsiä. Täytyy sanoa, että ne jäivät mieleen hyvinä hetkinä.”
Evp-enolaisena suosittelen opintoretkeä asekätkentäpaikalle. Upeita maisemia ja on Enossa Harpatinharjun vieressä Salpalinjaakin näkyvissä.