”Syntinen saa armon uskosta Jeesukseen Kristukseen.” Lutherin löytö 500 vuotta sitten oli kauaskantoinen. Se on muovannut miljoonien elämää ja uskoa. He ovat vapautuneet omien tekojen ahdistavasta tarkkailusta Jumalan armon uskomiseen ja lähimmäisen rakastamiseen.
Namibian Windhoekissa koolla ollut Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokous olisi joidenkin arvioiden mukaan saanut pohtia enemmän luterilaisen teologian ydintä, kun nyt vallalla oli ekumenian ammattilaisten jargon ja eettiset kysymykset – siis tekojen tarkkailu? Kohtaamisissa ja jumalanpalveluksissa oli kuitenkin kuulemma lämmin tunnelma.
– – –
Helatorstaina vietetään – paitsi presidentti Koiviston hautajaisia – reformaation merkkivuoden jumalanpalveluksia eri seurakunnissa. Kristuksen taivaaseen astuminen merkitsi hänen työnsä loppuun saattamista. Nyt hän hallitsee Isän kanssa taivaassa ja rukoilee maailman puolesta.
Ehkä jossain muistetaan myös Lutherille uudella tavalla auenneita Paavalin sanoja roomalaisille: ”Tämä Jumalan vahurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room 3:22-23).
– – –
Entä kun kaikki on tulkintaa ja omaan aikaansa sidottua puhetta ilman yleistä merkitystä? Onko enää syntiä ja siten armahduksen tarvetta – tilausta Kristukselle? Onko relativismin käärme luikerrellut Lutherin istuttamaan omenapuuhun – himmentämään iloa evankelisen uskon hyvistä hedelmistä?
Kotimaisessa kirkollisessa keskustelussa ei päästä puusta kovinkaan pitkälle, kun jo todetaan raamattuargumenteista, että kaikki on vain tulkintaa, eikä ole yhtä totuutta. ”Minä tulkitsen näin!” Perusargumentti on rakkaus, mikä yleensä tarkoittaa vapautta. Paavali kuitenkin huomauttaa tähän: ”Älkää antako vapauden olla yllykkeeksi lihalle.”
Rakkaus ja vapaus kääntyvät aika usein vaatimukseksi tehdä hyvää – teologisella kielellä laiksi. Missä on silloin se vapaus laista, jonka Paavali ja Luther löysivät Kristuksessa? ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Älkää antako uudelleen sitoa itseänne orjuuden ikeeseen”, kuten Paavali huudahtaa galatalaisille. Tätä samaa kysyi piispa Matti Repo arvioidessaan Kotimaalle Windhoekin kokousta.
– – –
Hesarin lauantaiesseessään (20.5.) ”Kuka tappoi totuuden?” toimittaja Jussi Ahlroth ruotii postmodernia. Onko se johtanut kaiken suhteellistamiseen ja lopulta Trumpin ”Totuuden jälkeiseen valtakuntaan”, missä kaikki on kiinni sanojan omasta totuudesta. ”Relativismi väittää, ettei tosiasioita ole olemassakaan, on vain tulkintoja. Mitään mielipidettä ei voi siksi sanoa vääräksi.”
Ahlroth toteaa toimittaja Peter Pomerantsevin ajatukseen liittyen ”tämä vaarallinen (relativismin) taikausko synnytti totuuden jälkeisen ajan, nosti Donald Trumpin presidentiksi ja taisi kai sitten tehdä myös MV-nettisivusta suositun täällä Suomessa.” Ovatko siis Raamattua oman mielensä mukaan tulkitsevat kirkolliset keskustelijat samasta puusta kuin totuuteen luovasti suhtautuvat Trump ja MV-lehti? Ei ihan sentään.
Ahlroth päätyy puolustamaan tärkeimpien postmodernistien kurinalaista vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden vaatimusta. ”Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että väisteltäisiin vastuuta sanomalla, että kaikki on vain tulkintaa.” Sen sijaan kyse on tosiasioiden mutkikkuuden myöntämistä. Ongelmat eivät aukea jäykkien totuuksien kautta. ”Postmodernismi ei tappanut totuutta, vaan kuvasi aikaa, jossa totuuden merkitys on ratkaisevasti heikentynyt.”
– – –
Itse toivon – Ahlrothin ajatukseen liittyen – ettei kirkollinen postmodernismi ole ryhtynyt tappamaan Raamatun ja sen myötä reformaation totuutta. Muutoin tämä saattaisi näyttää kirkon perustan nakertamiselta. Kirkon kivijalka kuitenkin kestää, sillä isien mukaan ”Kristuksen kirkko on elävä ikuisesti.”
Pekka Särkiö :”Ovatko siis Raamattua oman mielensä mukaan tulkitsevat kirkolliset keskustelijat samasta puusta kuin totuuteen luovasti suhtautuvat Trump ja MV-lehti? Ei ihan sentään.”
Toivottavasti eivät ole, vaikka heitäkin on:
http://mvlehti.net/2017/05/18/backman-luennoi-pietarissa-mv-lehden-ja-ilja-janitskinin-kokemasta-vainosta/
Hienoa, että toit esiin postmodernismin positiivisen merkityksen. Se ei tosiaan edustanut kulttuurissa anarkiaa, relativismia jne., vaan on reaktio yksitotista todellisuudenkäsitystä vastaan. Puhun lähinnä taiteen alalta, mutta uskon sen kattavan kulttuuria laajemminkin. Kun totuuden merkitys on heikentynyt, sitä oli kuvattava.
Kiitos Päivi kommentista. Postmoderni lähti liikkeelle havaitusta tarpeesta korjata paradigmaa, kuten toteat. 1900-luvun suuret aatteet ja totuudet olivat osoittanert rajallisuutensa, kuten vastakkaiset talousjärjestelmät tai modernin edistysuskon ja kristinuskon pessimistisemmän ihmiskäsityksen jännite. Nämä suuret kertomukset haluttiin osoittaa vähän pienemmiksi ja erehtyviksi. ”Voihan se olla niinnii tai sitten näinnii”. Ironialla kuitattiin aiempi vilpittömyys tai ryppyotsaisuus. Totuuden romuttamisella vietiin kuitenkin monilta arvoperusta ja elämän tarkoitus. Aatteiden kuolema antoi tilaa materialismin nousulle: Jos kerran ei ole Jumalan taivasta, olkoon se sitten tavarataivas. Tämänkin ”totuuden” onttouteen on jo herätty. Suuret kertomukset – sekä kestävän totuuden etsintä – ovat tulleet takaisin. Yritykset markkinoivat tuotteitaan koskettavilla tarinoilla. Historiallista perspektiiviä ja samalla uskottavuutta luodaan markkinoinnissa vuosiluvuilla ”since 1987”. Aina parempi, jos vuosiluku yltää esimoderniin, vaikkapa ensimmäisen pääsiäisen kohdalla ”since 33”.
Hyvä kirjoitus Pekka Särkiö. Kiitos.
Kiitos Tarja.
”Jos kerran ei ole Jumalan taivasta, olkoon se sitten tavarataivas.”
Kyläse tavarataivas on ihan kirkonkin silmissä kiillellyt jo varsin varhaisista vuosisadoista asti.
Niin se on varmaan ollut, kunhan tavarataivas ei kuitenkaan syrjäyttäisi Jumalan taivasta.
Pekka Särkiö :”… kunhan tavarataivas ei kuitenkaan syrjäyttäisi Jumalan taivasta.”
Sitä on vaikea estää, kun ihmisistä itsestään on kasvatettu kaupallisia ”tavaroita”, suoritteita, joihin sovelletaan teollisuudesta tuttua input-output –mallia ja koneille soveltuvia läpimenoaikoja, että olisimme mahdollisimman tehokkaita ja taloudellisesti tuottavia.
Kun lisäksi ottaa huomioon suurvaltojen ”reaalipolitiikan”, jossa pienet itsenäiset valtiot näyttävät olevan pelkkiä ”hyökkäysalustoja” erilaisille suurvaltojen virtuaali- ja muille hyökkäyksille, kansalaiset joutuvat kasvamaan ”koeputkissa”, joissa heiltä esim. Pariisin rauhansopimuksen kaltaisilla virallisilla kansainvälisillä asiakirjoilla ja niiden ”sotasyyllisyysartikloilla” ja valikoivalla historian kirjoituksella ja muullakin opetuksella estetään hengellinen kasvu ja mm. edellisten sukupolvien uhrausten kunnioittaminen, ja heidän on hävettävä sitä, että heidän esivanhempansa ovat joskus jopa uskaltaneet nousta puolustamaan kansainvälisen oikeuden mukaista itsenäisyyttään ja oikeutta noudattaa Atlantin sopimuksen periaatteita myös oman pienen valtionsa kohdalla.
Lisätietoa Atlantin sopimuksesta:
Maallisen vallankäytön puolella Yhdysvallat ja Englanti julkaisivat YK:n perustamiseen johtaneen Atlantin sopimuksena tunnetun vakuutuksen 14.8.1941. Sopimuksessa vahvistettiin kansainvälisen oikeuden periaatteita: ei alueiden laajentamisia, ei alueellisia muutoksia ilman niitä koskevien ihmisten pakottomasti ilmaistua mielipidettä, kaikille kansoille oikeus valita itse hallitusmuotonsa ja kaikille kansoille yhtäläiset ja tasa-arvoiset kaupankäynnin ehdot ja oikeus raaka-aineiden saantiin niiden taloudellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Tuula, kiitos kommenteista. Näkökulmasi menee hieman sivuun aiheesta, mutta on mielenkiintoinen: kuinka suurvallat tai kaupalliset inressit ovat muovanneet pienten valtioiden tai ihmisten elämää: ”Ihmisistä on kasvatettu kaupallisia ”tavaroita”, suoritteita, joihin sovelletaan teollisuudesta tuttua input-output -mallia ja koneille soveltuvia läpimenoaikoja, että olisimme mahdollisimman tehokkaita ja tuottavia.” Tämä on varmaan se hinta, joka tavarataivaasta on maksettava, sen lisäksi että ihminen itse kärsii tavarataivaan onttoudesta ja sen hintana olevasta luonnon tuhoutumisesta.
Tuula, mainitset myös edellisten sukupolvien uhrausten kunnioittamisesta ja että se on valikoivalla historiankirjoituksella saatu kääntymään häpeäksi. Näin kävi suomettuneisuuden ja kylmän sodan aikana. Nyt onneksi voidaan taas kunnioittaa sodan sukupolvien puolustustaistelua. Eilen Lappeenrannassa olin siunaamassa kentältä löydettyjä 38:aa suomalaista kaatunutta, jotka olivat päässeet pitkältä, yli 73 vuoden sotatieltään kotiin. Samoin on tuotu esiin helatorstaina siunattavan presidentti Mauno Koiviston sodan ajan tehtävä kaukopartiomiehenä. Historian ja siihen liittyvien saavutusten arvostus on osa suomalaista identiteettiä – eikä sen tarvitse olla kansallista pullistelua.
Pekka Särkiö :” Eilen Lappeenrannassa olin siunaamassa kentältä löydettyjä 38:aa suomalaista kaatunutta, jotka olivat päässeet pitkältä, yli 73 vuoden sotatieltään kotiin.”
Kiitos kommentista. Henk,koht. tutustuin eilen siihen, kuinka sotarovastista tuli kenttäpiispa, ja harmittelin, että Lappeenrannan tapahtumaa ei televisioitu.
Tuula, Lappenrannan sankarihautajaisista on Etelä-Saimaa lehden verkkosivuilla uutinen ja video (äänen laatu heikko). Siitä voi seurata tilaisuutta. – Todellakin, sotarovasti Bkörklund sai 11.7.1941 presidentti Risto Rytiltä kenttäpiispan arvon ja seuraavana syksynä 26.10. sotamarsalkka Mannerheimin lahjana kultaristin – mikä oli ikään kuin kenttäpiispaksi asettaminen, installaatio.
Lutherista puhuttaessa huomaa usein sen, että hänen teksteissään ilmenevä ehdottomuus saattaa olla monelle loukkauskivi ja kompastuksen kallio.
Kilvoitellessaan armollisen Jumalan löytämiseksi, Luther törmäsi luostarissa mm. siihen keskeiseen ongelmaan, että Jumala on armollinen katuvalle, mutta oikean katumuksen edellytyksellä. Täten armon saamiseksi, katumuksen täytyi olla absoluuttinen. Koska Luther ei ymmärtänyt Jumalan vaatimusta muuta kuin ehdottomana niin oikean katumuksen täydellisyys armon saamiseksi oli Lutherille mahdoton tehtävä, kuten se on meillekkin. Luther ei siten harjoittanut relativismia Jumalan sanan suhteen, vaan se oli hänelle ehdoton totuus eikä se myöskään siitä aikojen saatossa ole miksikään muuttunut, vaikka siihen yritetään nykyisin sovittaa mm. Protagoraan relativismia.
Kuten piispa Pekka Särkiö toteaa: ”Kristuksen kirkko on elävä ikuisesti.”
Tätä Kristuksen kirkon pysyvyyttä Luther käsittelee kommentaarissaan 1. Mooseksen kirjaan varsin selkeästi ja kattavasti. Siitä välittyy luja usko Jumalan katoamattomaan sanaan, kuten muistakin hänen kirjoittamistaan Raamatun selitysteoksista, että uskallan näiden sanojen varassa elää ja kuolla.
Kiitos Kosti kommentista. Ehdottomuus tuntuu tänä päivänä ahdistavalta sekä pelottavalta ja liitetään helposti suvaitsemattomaan ääriajatteluun. Samalla on yleistynyt ajatus, että asioista selviää yleensä luovimalla ja puhumalla. On kuitenkin joitain ehdottomia peräseiniä, joista ei ihmisvoimin työnnytä läpi, kuten kuoleman lopullisuus tai Jumalan pyhyys. Näihin liittyvät myös uskon ehdottomat totuudet: ihmisen kelvottomuus Jumalan edessä sekä Jumalan armahduksen suuruus, joka vie kuoleman läpi uuteen elämään. Jos näihin tuodaan suhteellisuutta ja moniäänisyyttä sen perusteella, mikä tuntuu itsestä hyvältä ja mahdolliselta, ollaan ihmisen varassa ja uskolta on pudonnut pohja pois. On toki muita, kehällisiä asioita, joissa postmodernit harmaat sävyt voivat kuvata tilannetta paremmin kuin mustavalkoinen ehdottomuus
Kysyit osuvasti, onko relativismin käärme luikerrellut siihenkin puuhun, jonka Luther istutti. Ovatko kirkolliset keskustelijat samasta puusta kuin Trump ja muut totuuden suhteellistajat. Toteat: ”Ei ihan sentään.” Ei ihan, mutta melkeinkö?
Omasta ja monen muun maallikkokristityn mielestä kirkollisessa keskustelussa on kyse aivan samasta ilmiöstä. Siinä hengessä kirkon papistokin yliopistossa koulutetaan: Raamatun jumalallisen arvovallan kyseenalaistaminen painottuu vahvasti. On mukauduttu tämän maailman ajattelutapoihin, osittain varmaan koska uskotaan kirkon sillä tavalla säilyttävän laajan kannatuksen.
Kirjoituksesi lopussa ilmaiset uskosi siihen, että Kristuksen kirkko säilyy ikuisesti. Kyllä Kristuksen kirkko säilyy, mutta Suomen ev.lut. kirkosta ei voi olla varma. Ihmisten kannatuksen kalastaminen raamatullisia totuuksia suhteellistamalla ei pelasta kirkkoa vaan jouduttaa sen hajoamista.
Kiitos Anita kommentista. Kirkonkin ihmiset elävät mukana aikaansa. Kun tämän ajan ilmiönä on totuuksien suhteellisuus, näkyy se myös pappien koulutuksessa ja työssä. Taustalla on eksistentialismin ajatus ihmisen oman kokemuksen ensisijaisuudesta: ” Näin minä uskon.” Tämä voi johtaa siihen, että pappeudestakin tulee ihmisen oma projekti, joka irtoaa seurakunnan perustehtävästä, piispan kaitsennasta ja kirkon uskosta. Tätä voidaan perustella omantunnon, uskomisen ja ilmaisun vapaudella. Silloin kirkosta uhkaa muodostua kuva jäykkänä ja vapautta rajoittavana byrokraattina. Tämä nahoissaan tuntien kirkon voi olla helpompi suostua moniäänisyyteen ja antaa kaikkien kukkien kukkia. Samalla kirkko menettää sitä, mikä tekee sen kirkoksi. Uskon kuitenkin, että aika jälleen muuttuu. Totuuden jälkeisen ajan ongelmat heilauttavat heilurin jälleen totuuden aikaan. Kyllä Suomen ev.lut. kirkkokin elää vielä pitkään!
”Raamatun jumalallisen arvovallan kyseenalaistaminen painottuu vahvasti.” Kyseenalaistaminen ei ole vielä kieltämistä. Jeesus ja Paavali kuuluvat mielestäni niihin, jotka ovat kehottaneet suhtautumaan kriittisesti kirjoituksiin ja varsinkin niiden selittäjiin. ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.” Nåin Jeesus ja näin Paavali: ”Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia. Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen.”
Martti, tarkoitatko, että tulisi suhtautua kriittisesti Jeesuksen sanoihin ja Paavalin kirjoituksiin – ja ottaa kritiikin lähtökohdaksi oman aikamme tai kriitikon itsensä ajattelu ja arvot? Näinhän näyttääkin tapahtuvan. Voin hyvin yhtyä viittaamiisi sanoihin:”Kaikki me olemme Jumalan lapsia kun uskomme Kristukseen Jeesukseen.” Näiden sanojen merkitys on paljon kiinni siitä, mitä ymmärretään Jeesuksella Kristuksella.
Miten Jeesus Kristus sitten tulisi kristinuskossa ymmärtää? – tienä Jumalan yhteyteen. ”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room 4:24-25).
”Tarkoitatko, että tulisi suhtautua kriittisesti Jeesuksen sanoihin ja Paavalin kirjoituksiin?” Jos kriittisyydellä tarkoitetaan, että Jeesuksen sanoja ja Paavalin kirjoituksia kannattaa punnita huolellisesti, tarkoitan. Silloin ne puhuttelevat, heräävät henkiin ja tulevat eläväksi voimaksi. Se, minkä nielee purematta, ei ole mitenkään hyödyksi.
Tämäkin on totta. Asian olemuksen pohdinta – erittely ( kr. krinein) avaa sen merkitystä. Usein kysymys on kuitenkin sisältökritiikistä, tekstin merkityksestä ja totuusarvosta.