Kun paastonaika alkaa facebookin päivitykset alkoivat täyttyä kaiken maailman paastonajan statuksista: Mistä sinä paastoat? Minä paastoan siitä ja tästä ja tuosta! Kotimaa24 palstalla aletaan taas esitellä päivittäin ”paastovinkkejä”. En tiedä miksi se kaikki minua haittaa, mutta jotenkin olen viime aikoina tullut ärsyyntyneeksi tästä paastovouhkaamisesta. Ymmärrän kyllä, että taustalla on hieno ajatus, paluu katolisille rootseille, mutta minun silmiini se näyttäytyy teennäiseltä jälkimodernilta karnevaalilta, jossa yksilöt pyrkivät tekemään yksilöllisiä ratkaisuja ”paastotakseen”.
On myös hienoa se, että edes kerran vuodessa muistutetaan siitä, että on mahdollista luopua jostakin. Mutta mikä ihme on tämä hulabaloo sen kaiken ympärillä?
Paastonaika kestää 40 arkipäivää (sunnuntait eivät ole paastopäiviä). Sen esikuvana on UT:ssa Jeesuksen paasto autiomaassa. VT:ssa on useampiakin paaston esikuvia. Alkuseurakunnassa uudet seurakunnan jäsenet kastettiin pääsiäisenä, joten paastonajasta tuli heille valmistautumisen aikaa. Liekö joku rippikoulun esiaste… Mutta mikä on paaston pointti?
– ihminen katuu syntejään ja kiintymistään tähän maailmaan sekä haluaa palata täyttämään Jumalan tahdon
– ihminen tutkistelee Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa
– ihminen pyrkii myös kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi.
Jos siis tässä on paaston idea, herää minulla kyllä kysymys, että miten esimerkiksi se, että en katso paastonaikana Salattuja elämiä tai pelaa pleikkaa, edistää edellä mainittujen tavoitteiden toteutumista. Aika usein nykyisin näkee käytettävän tällaista termiä kuin ”paastoan facebookista”. Kun kyllästyy johonkin juttuun, paastonaikana sen voi lopettaa tehokkaasti ja näppärästi siirtymällä ”paastoamaan” kyseisestä asiasta. Samalla saa pienen pyhyyden kehän kallonsa ympärille. Nykypäivän protestanttiseen paastoon liittyy mielestäni ihmeellisiä populaarikulttuurin elementtejä, jotka ainakaan toistaiseksi eivät millään tavalla kohtaa minun pääni sisäistä ajatusta paastosta. En tiedä onko minun ajatukseni jotenkin lukkiutunut, ja onko paaston popularisoimisessa mitään pahaa.
Paastoaminen on kuulunut kaikkien aikojen halki uskonnollisiin tapoihin tavalla tai toisella. Se voi olla itsenäistä uskonnonharjoitusta tai se voi olla valmistautumista suureen juhlaan. Tältä pohjalta voisi kai väittää, että paastossa on jonkinlaista erityistä taikaa. Kuitenkin protestantismissa alettiin kritisoida paastoamista, koska sillä ei pelastusta saavuteta. Luther kun suuntasi koko energiansa täysillä uskonvanhurskauden ajatuksen läpiviemiseen. Paastohan on tekoja, eikä välttämättä kaipaa lähtökohdakseen uskoa.
Nyt kuitenkin protestanttisessa perinteessä on paastoajatusta elvytetty hartiavoimin ja se on saanut tämän uuden, erikoisen ja yksilöllisyyttä korostavan ilmeensä. Ortodoksisessa kirkossa paastolla on selvä meininki. Se kuuluu jumalallistumisprosessiin. Siinä pidättäydytään tietyistä ruoista, kuten lihasta ilman sen suurempaa tivolia. Katolilaisilla paasto merkitsee sitä, että päivittäinen syöminen vähennetään yhteen täyteen ateriaan ja kahteen pienempään. Protestantit voivat paastota ihan mistä tahansa. Voimme kiskoa kokonaisen lehmällisen lihaa ja silti ajatella olevamme paastolla, koska jätämme päivittäisen Dr. Philin väliin. Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa paasto on yhteisön yhteinen tapahtuma, protestanttisuudessa se on yksilön oma valinta. Valinta, jota puntaroidaan kavereiden kanssa samalla tavalla kuin vaikka pastareseptejä.
”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” Matt. 6.
Paasto voi olla sisäinen prosessi kenelle tahansa vaikka sitten sen Dr Philistä pidättäytymisen kautta. Mielenmuutos on sisäinen asia, ei ulkoinen. Evankeliumia, vapautusta, iloa ja rakkautta pitää kyllä jatkuvasti toitottaa ulospäin. Mutta olen samaa mieltä Jeesuksen kanssa: paaston ei pidä näkyä ulos. Se on sydämen asia. Siitä ei vouhkata ympäriinsä. Moni nykyajan protestantti voisi paastota paastosta vouhottamisesta. Mutta mitäs itte ajattelette?
Loppuun sana viikonvaihteeksi:
Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne,
te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne.
Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa,
raakoja nyrkiniskuja.
Te ette enää pidä sellaista paastoa,
joka kantaa rukoukset taivaisiin.
Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan,
tuollaista itsenne kurittamisen päivää?
Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko,
pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa,
sitäkö te kutsutte paastoksi,
Herran mielen mukaiseksi päiväksi?
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. (Jes. 58)
Osaapa olla mieltä lämmittävä kirjoitus.
”Moni nykyajan protestantti voisi paastota paastosta vouhottamisesta. ”
Täsmälleen samaa mieltä. Jokainen voisi keskittyä omaan paastoamiseensa, jos paastoaa, ilman joutavaa suun soittamista.
Ehkä siihen liittyy se, että elämän muutkin isot asiat jaetaan facessa. Niinku jumpassa käynti ja salaatin syönti. Paastossakin on jokin itsekurin elementti enkä voi olla ajattelematta, liittyykö jossain tiedostamattoman mutkissa oman paaston mainostaminen samaan mekanismiin kuin ”Heräsin viideltä, jumppasin ja lähdin sitten salille. Salin jälkeen hiihdin töihin kesät talvet, mitä nyt välissä herkullinen lounassalaatti terveellisellä oliiviöljyllä ja ihanalla vuosikertabalsamicolla maustettuna.” Se ilo, mitä saa pienestä itsekuria vaativasta teosta, on iso ilo ja se tekee mieli jakaa kaikkien kanssa. Mutta jos paastoaisi sellaisen jakamisesta, niin mitä se tekisi ihmiselle?
Olin kerran Facebookissa, mutta kun en hyväksynyt ketään kaveriksi, ystäväksi tai miksi ikinä niitä siellä kutsutaan, kun en mielestäni tuntenut riitävästi, oivalsin nopeasti, että taidan asennoitua hommaan väärin ja siihen se lysti loppui ilman paastoa.
Itsekuri ja hallinta ovat nykyisin avainsanoja. Ihmiseltä voi paljon puuttua, mutta jos yksi asia puuttuu – itsekuri – sen myötä puuttuu kaikki. Silloin ihminen ansaitsee meidän (hallitusti )itseään kurittavien halveksunnan, pilkan, ylenkatseen ja säälin.
Paastota ja itseään kurittaa pitää hallitusti. Jos kukaan aikoo lähteä Ristin Johanneksen tielle, kannattaa pitää varansa: vielä taitaa löytyä mielisairaala, jota ei ole muutettu hotellimuseoksi. Tosin on sanottava, että jos vaihtaa uskonnollisen viitekehyksen urheilulliseen , vaikkapa vuorikiipeilyyn tai maailmanympäri reppu selässä juoksuun, päätyy taatusti aikamme sankariksi.
Olen samoilla linjoilla Helena Paalanteen kanssa. Pidättäydyn paastosta vouhottamisen vouhottamisesta. Matti Nykästä ja Paavo Väyrystä siteeraten ”Ehkä paastoan, ehkä en, tai päinvastoin!”
Eräältä ortodoksipapilta kysyttiin kerran lehden haastattelussa, mitä hän tekee, jos hän paastonaikana kaupungin edustuspäivällisellä saa eteensä suuren pihvin. Ortodoksipappi vastasi syövänsä pihvin hyvällä mielellä ja paastoavansa seuraavana päivänä tiukemmin.
Paasto tapahtuu, jos tapahtuu, ihmisen ja Jumalan välillä. Ei sitä kuulutella kellekään muulle, eikä juhlissa kieltäydytä siitä tai tästä paastoon vedoten.
Kun joku sanoo paastoavansa facebookista, voi kysyä, paastoaako hän muutenkin ihmissuhteistaan – sillä ihmissuhteiden hoitoa, yhteydenpitoa vartenhan facebookissa kai ollaan?
Kyllähän ne paastoamisilmoitukset ovat ulkokultaisilta vaikuttaneet. Joskus itse ilmoitin, että paastoan paastoamisilmoituksista.
Hyvä ja pirtsakka kirjoitus! Nykyään on niin monenlaisia fyysisiä puhdistautumiskuureja/paastoja myös laihdutusmielessä, että koko ajatus hengellisestäkin paastosta on mennyt suorituspainotteiseksi ohjeistukseksi. Itse ymmärrän Pienellä paastolla ennen joulua ja Suurella ennen pääsiäistä henkistä suuntautumista tulevaan juhlaan. Ymmärrän paastolla aika paljon oman sanailun vähentämistä Jumalan edessä ja tilan antamista Hänen sanansa kuulolle. Retriitti kunntelun tilana on hyvä esimerkki: ollaan kuulolla hiljaisuudessa siinä annetuille sanoille, Raamatun kohdille, virikepuheille, virsien sanoille, rukouksille ja meditaatioille. Vastaavaa tilaa voi osittain ainakin vaalia kotona arjessa. Itse asiassa on huojentavaa antaa vastaantulevalle sanalle valta oman alituisen puhuapulittavan rukoilemisen sijaan. Ihminen ”kuulee vaieten”. Olen kirjoittanut tästä kirjan, joka ilm. 1985 Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemana (kirjoitettu 3 vuotta aiemmin). Sitä ennen julkaistiin ”Pieni paasto. Marian kuulemisen mietteitä” H.y. 1984 (kir. 2 vuotta aiemmin). Taidan panna viimemainitun esipuheen tämän sunnuntain blogitekstikseni.
Eikö koko nykykristillisyys ole itsekeskeistä suorittamista?
Alkaa synnintunnolla ja uskonratkaisulla, jatkuu kilvoitteluna, Raamatun lukemisena, todistamisena. Rukoilemme armolahjoja suorittaaksemme ihmetekoja. Kaikkeen tuohon paasto sopii kuin nenä päähän. Lipeäkalaa pliis.
Millaista olisi olla kristitty. Tunnen sellaisiakin. Eivät he tuota hengen hedelmiä, ne kasvavat heistä. Kuin Timo Juntusen Nadja, jumalan villi, joka on, sellaisena kuin luotu.
Yleistys ”koko nykykristillisyys = itsekeskeistä suorittamista” on varsin yksinkertaistava. Mitä on koko nykykristillisyys? On tosiasiassa lukemattomasti erilaista nykykristillisyyttä. Ja siitäkin vain osa itsekeskeistä suorittamista. Olla kristitty on abstraktio, joka konkretisoituu merkityksessä elää kristityn elämää. On mahdotonta kiistää, etteikö Jeesus olisi kutsunut seuraajiaan tekemään ratkaisuja, valintoja ja tekoja myös tietoisesti. Ei rakkauden kaksoiskäsky kasva toteutukseensa itsestään ihmisestä. Tosin ensin Jumala rakastaa, ettäme jaksaisimme, osaisimme rakastaa. Mutta toisen rakastaminen vähintään yhtä paljon kuin itsensä on asia, johon ihminen ei ilman omaa paneutumistaan päädy. – Kristillisyys ei suinkaan noudata aina armon järjestystä 1) synnintunto ja uskonratkaisu, 2) kilvoitus, 3) sana + todistus 4) armolahjojen varaiset ihmeteot. Kristittynä oleminen/eläminen ei välttämättä lähde liikkeelle selvästä ratkaisusta ja katumuksesta. Se voi lähteä kutsuvasta, arvoituksellisesta sanasta. Tai yllättävästä lähimmäisen kohtaamisesta. Elämän ylivoimaisesta tragediasta ja avuntarpeesta. Uskoon voi kasvaa ilman kriisiä. Kaikki on mahdollista, kun ollaan Jumalan vaikutuksen alaisena elämässä.
Päivi Huuhtanen-Somero:
Pahoittelen sanavalintaani. Varmaan tiedät minunkin tietävän etteivät kaikki ole samasta muotista.
Jälkimmäisen sanaparin kanssa olinkin huolellisempi. En puhunut itseriittoisesta.
Sitten siirryt korostamaan juuri suorituskristillisyyden merkitystä, ei kuitenkaan ihmisestä lähtevänä.
Löysit pointtini, kiitos.