Onko jumalanpalvelus koko seurakunnan juhla?

Jumalanpalvelusta on sanottu koko seurakunnan juhlaksi ja vielä siten, että se on kunkin seurakunnan näköinen. Mutta onko se sitä?

Kotiseurakuntani viime vuoden tasekirjassa on jumalanpalveluselämän tavoitteiden toteutumista arvioitaessa todettu, että ”valitettavasti jumalanpalvelus ei ole nykyisellään koko seurakunnan kohtaaminen vaan pikemminkin oma erillinen työmuotonsa”.

Tasekirjaa kirkkovaltuustossa käsiteltäessä tästä kohdasta syntyi keskustelua. Asian esille ottaneiden valtuutettujen mielestä näin ei voi kirjoittaa seurakunnan toimintakertomukseen. Heidän mielestään jumalanpalvelus on osallistujamäärästä riippumatta seurakuntaelämän keskus.

Tämä on hengellisesti ja teologisesti totta. Kirkko syntyi jumalanpalveluksen ympärille, jumalanpalvelusyhteisöksi. Ajateltiin, että palvelus tapahtuu nimenomaan tuossa tilaisuudessa pyhäpäivänä. Silloin Jumala palvelee ihmistä ja ihmiset palvovat ja kiittävät Jumalaa.

Pitkään seurakunnan toiminta ylipäätään tarkoitti vain jumalanpalvelukseen kokoontumista kirkossa ja kirkollisia toimituksia kasteesta alkaen. Myöhemmin ajatus on laajentunut niin, että jumalanpalvelus voi tapahtua muuallakin ja muuna ajankohtana kuin vain yhdessä tilaisuudessa ja yhdessä paikassa.

Sittemmin diakonia, työ lasten ja nuorten parissa ja vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä varsinkin kaikki ihmisten oma arkinen työ on nähty jumalanpalveluksena.

Näin jumalanpalvelus toteutuu riippumatta siitä, miten nuo pyhäpäiväiset messut toteutetaan ja kuinka moni niihin osallistuu.

Tasekirjan arvioinnissa oli kyse sen arvioimisesta, miten noiden messujen toteuttamisessa oli onnistuttu. Arvioitiin ihmisten toiminnan tuloksia. Kyse ei ollut messun hengellisen merkityksen arvioinnista. Sitä emme kykene mittaamaan, miten Jumala on messussa palvellut. Se on hyvin yksityinen kokemus.

Edellä lainatun arvion taustalla ilmeisesti oli sen toteaminen, että kovin pieni osa seurakuntalaisista tai edes seurakunnan työntekijöistä osallistuu viikoittaiseen messuun, eikä se siinä mielessä ”läpäise” kaikkea seurakunnan toimintaa.

Toisaalta juuri kertomusvuonna 2016 yhä enemmän seurakuntalaiset (”vapaaehtoiset”, ”maallikot”) osallistuivat kotiseurakunnassani – ja varmaan muuallakin – messujen, siis jumalanpalvelusten valmisteluun ja toteuttamiseen. Siinä mielessä ”koko seurakunnan juhla” toteutui.

Tiedän, että paljon tehtiin messujen eteen töitä, ja tuntui usein, että onnistuttiin.

Voidaan myös pohtia sitä, mitä osallistuminen tarkoittaa? Osallistuttiinko entisinä aikoina enemmän, kun oli pakko käydä kirkossa, mutta  messun toimitti pappi yksin? Tai vielä aikaisemmin, kun penkissä istuja ei ymmärtänyt kielestä mitään (eikä vieläkään aina).

Vuoden 2016 toimintasuunnitelmassa ei jumalanpalvelukselle ollut asetettu tarkkoja tavoitteita, joten mittaaminenkin voi tapahtua vain yleisellä tasolla. Miten voisi mitata messun toteutuksen onnistumista? Olisiko mittarina kävijöiden ja avustavien seurakuntalaisten määrä? Entä miten mitataan laatua? Voisiko eteisessä olla kysely kirkkoväelle saarnan, musiikin ym onnistumisesta?

Milloin toteutuu se, että messu on juuri kunkin seurakunnan näköinen? Siihen voi vaikuttaa muun muassa seurakuntalaisten osallistuminen valmisteluun. Usein messu taitaa kuitenkin olla enemmän toimittavan papin näköinen ja hänen mielensä mukainen.

Vanhastaan tiedetään, että monille seurakuntalaisille on tärkeää, että jumalanpalveluksia järjestetään, vaikka he eivät itse kovin usein osallistuisikaan. Kirkossa rukoillaan kaikkien puolesta. Konfirmaatiomessuissa ja vaikkapa joulukirkoissa voi todeta koko (iso määrä ja laaja kirjo) seurakunnan osallistumisen juhlaan.

Oma kantani ja suhteeni messuun on, että ihmisen osa on yrittää toteuttaa sen mahdollisimman hyvin juuri meidän aikamme ihmisille. Ja seurakunnassa tehtävälle työlle on myös asetettava toiminnallisia tavoitteita ja niitä voidaan mitata.

Mutta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus tapahtuu muuallakin kuin kirkkotilassa. Samoin ei kirkossa käymisellä voi mitata ihmisten uskonnollisuutta saati uskoa. Hengellisen elämän muodotkin muuttuvat ajan mukana. Niinpä pyhäkoulujakin voidaan pitää nykyään arkena.

Ihmisten hengellisen elämän muotojen muuttumisen tunnustaminen on kirkossa erityisen vaikeata. Vanhoista muodoista ja tavoista yritetään kaikin tavoin ainoina oikeina pitää kiinni.