Muuttama päivä sitten TV. Ohjelmassa : Kesäterassilla, Tuija Pehkonen heitti papille hankalan kysymyksen: ” mitä järkeä on avioliitossa, kun siitä voi muutaman vuoden päästä kuitenkin erota?
Pappi parka yritti vastata jotain teologisin äänenpainoin. Tuskin vakuutti Pehkosta, tai ketään muutakaan. Ei edes minua. Joten kysymys jäi vaivaamaan. Ei niinkään siksi, että miettisin avioliittoon järkevyyttä, vaan ikään kuin kysymyksen lähtökohtaa.
Kaivoin kirjahyllyn kätköistä kirjan: Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu”. Sillä muistin tuossa kirjasta joskus löytäneeni vastauksen, juuri tähän kysymykseen.
Kirjassa Harville Hendrix kuvaa osuvasti rakastuneiden puhetta ja kokemusta: ”Tapasimme vasta äsken ja jo nyt koen, että tunnen sinut jo.” Jonkin ajan päästä: ”kun olen sinun kanssasi, en tunne enää olevani yksin”. Myöhemmin he sanovat vielä näin:” minusta tuntuu etten voisi elää ilman sinua”.
Jotakin kummallisen tuttua, on noissa sanoissa. Silti rakastuneet uskovat kokevansa jotain täysin ainutlaatuista, jota kukaan muu ei ole samalla tavalla kokenut. Kukapa siinä tilanteessa haluaisi kuulla, että juuri saman kaavan mukaan rakastuneet keskustelevat keskenään lähes aina.
Vielä vähemmän he tahtovat olla tietoisia siitä, että juuri tuo ihana kokemus tuottaa heille muutaman vuoden päästä, täysin vastakkaisen kokemuksen. Sillä silloin he joutuvat havaitsemaan puolisossaan, juuri niitä ominaisuuksia, joihin he eivät haluaisi missään tapauksessa törmätä. Sitten kysellään ihan tosissaan :”miksi minä juuri tuon ihmisen kanssa olen joutunut naimisiin?”
Jos blogin jättäisin tähän, niin Pehkosen kysymykseen voisi vasta vain: ”ei mitään järkeä”!
Kyse on kuitenkin tavallisesta mekanismista, joka laukeaa jossain vaiheessa useimpien parien näpeille. Siinä vaiheessa moni ottaa eron. Sitten etsitään uusi ja kas kummaa; muutama vuosi eteenpäin ja nuo samat ikävät ominaisuudet paljastuvat, tuossa uudessakin suhteessa.
Hendriksen mukaan kyse on tietystä ihannepuolison mielikuvasta, joka on kokoomateos niistä henkilöistä, jotka ovat hoivanneet meitä lapsuudessa. Näiden henkilöiden huonoimmat ominaisuudet vaikuttavat valintaamme tiedostamattamme enemmän, kuin kohteessa havaitsemamme positiiviset ominaisuudet.
Joten vastaus Pehkosen kysymykseen on: avioliitto on järkevä vain jos sen onnellisuuden eteen haluaa tehdä uhrauksia itse. Jollei suhdetta halua työstää, eikä itse halua kasvaa ihmisenä, niin eipä siinä avioliitossakaan taida paljoa järkeä olla. Hyvä ja kestävä liitto syntyy vaikeuksien voittamisen kautta. Sivutuotteena siinä kasvaa ihmisenä itse. Sillä silloin pääsee kohtaamaan ja käsittelemään juuri ne ominaisuudet itsessään, jotka vain, puolisossa ongelmina näki.
(Taisi lähteä vähän raakileena ”painoon”. Vai voisikohan sitä, koskaan täysin kypsää tekstiä rakkaudesta saada aikaan)
Helposti erehtyy alussa uskomaan saaneensa täydellisen avioliiton, kun on löytänyt täydellisen puolison. Kyse on silti vain raakaversiosta, jota olisi heti hyvä lähteä työstämään. Laulujen laulussa kehoitetaan ottamaan pienet ketut kiinni, jotka viinitarhan tuhoavat. Nuo ketut on ilmeisesti aavikkokettuja, jotka kaivavat tunneleita viinitarhoihin ja syövät juuret.
Kuvaus on hieno. noin juuri tapahtuu parhaimmassakin suhteessa. Salakavalasti pinnan alla rakkauden juuret syödään pois. Juuri ne asiat, jotka alussa loivat hyvän ja onnellisen suhteen, alkavatkin jäädä historiaan. Suhteen uskotaan toimivan omalla painollaan aivan itsestään. Pieniin ongelmiin ei haluta puuttua. Ketut saavat pesiä rauhassa maanpinnan alla. Vaatisihan pesien esiin kaivaminen vaivaa ja sotkua suhteessa.
Juuri pieniin ongelmiin tarttuminen ja niiden pois hoitaminen takaa hyvän suhteen säilymisen hyvänä.
Tyypillistä on luottaa siihen että rakkaus itse hoitaa jotenkin ajan kanssa nuo ongelmat pois. Ilman että niihin tarvitsee mitenkään puuttua. Valitettavasti ne muodostuvat ajan oloon, katkeruuden juuriksi. Joiden pois nyhtäminen on jo paljon hankalampaa.
Täydellinen avioliittokin on mahdollista saavuttaa. eli sellainen, jossa puoliso toteuttaa odotuksia ja toiveita jatkuvasti. Siihen ei em. kirjan pohjalta tarvita juuri muuta kuin, kirjoittaa kaikki toiveet paperille ja antaa vaihtaa niitä puolisonsa kanssa. Sitten vain toteuttamaan toisen toiveita innokkaasti.
Pitää vain muistaa olla vaatimatta niitä toiselta. Eikä tehdä niiden suorittamisesta mitään numeroa . Vastavuoroisuuden tulee tapahtua ikään kuin itsestään selvyytenä. Ei siis lasketa toisen suorituksia, eikä vertailla niitä omiin.
Tosin lisäksi tarvitaan jotain yllätyksiä, joita listassa ei ole. Vaikkapa syntymäpäivänä, tai ensi silmäyksen vuosipäivänä voi puolisolle järjestää jotain tosi kivaa tapahtumaa.
Jopa raivoamienen on hyvässä avioliitossa täysin sallittua. Kunhan se tapahtuu hallitusti. Syvällä sisimässä piileksii kummallinen kaipaus tulla täysin hyväksytyksi, silloinkin kun on itse täynnä kiukkua ja haluaa purkaa sen ulos. Kukapa ei haluaisi tulla kaikkine tunteineen rakastetuksi. Sellaiseen harvalla suomalaisella on ollut lapsuudessa mahdollisuutta. Raivotessamme putoamme sinne lapsen tasolle. Toimivassa suhteessa on mahdollisuus saada korvaavia kokemuksia tässäkin.
Tämän taidon hankkimiseen tarvitaan harjoitusta ja ehkä myös vähän opetusta, jotta se sujuu toista haavoittamatta.
Raivoamiseen on aina saatava etukäteen lupa ja toisen on kyettävä olemaan ikäänkuin säiliönä.
Paskaämpärin kaataminen toisen niskaan ilman riittäviä alkuvalmisteluja ja varotoimenpiteitä on yksi helpoimpia tapoja tuhota avioliitto. Silloin toinen laitetaan aivan kestämättömään tilanteeseen. Hyvinkin alkanut tunnesuhde voidaan hetkessä pistää pipariksi.
Outo ilmiö, johon ennen aiemmin ole törmännyt. Lukijoita on satoja, mutta vastaväitteitä ei yhtään. Ei kai kaikki mitä kirjoitan tässä voi mennä täydestä läpi.
Sopii minulle tämä keskustelu näinkin. Aihe innostaa niin paljon, että keskustelen sitten itseni kanssa, kun muita ei ole.
Monet haaveilevat täydellisestä suhteesta. Jossa onnellisuus asustaisi vuodesta toiseen. Paljon on pettyneitä ja niitä jotka väittävät; ”se ei ole mahdollista.” Heidän aiemmat kokemuksensa näyttäytyvät sellaisina mörköinä, ettei niitä tilanteita halua kokea enää toiste. Joten on lannistuttu jo aikoja sitten.
Kirjan mukaan nuo haavekuvat pohjautuvat lapsuuden kokemuksiin. Samoin myös ne tavat joilla avioliiton alussa on pyritty saavuttamaan tuo haavekuva. Jokainen aikuinen käsittää sen että, lapsuudessa opitut taidot ei päde enää avioliitossa. Mutta , kun muitakaan taitoja meillä ei ole, niin tiedostamattamme turvaudumme juuri niihin lapsuudessa opittuihin keinoihin. Joten ei kai ole ihme jos olemme epäonnistuneet.
Oottele vuan niin tuon toisenlaisen Rakkauden esille.
Olen kovin kiinnostunut kaikista toimivista tavoista rakentaa hyvää avioliittoa. Joten kyllä tähän keskustelemaan niistä mahtuu.
Kirjoittaja toimi parisuhdeterapeuttina. Suurin osa hänen hoitamistaan pareista erosi. Lopulta hänelle kävi samoin.
Siihen asti hän oli turvautunut oppimiinsa teorioihin. Noiden kokemusten jälkeen hän alkoi tutkia itse, sitä mistä homma kiikastaa. Näin hän löysi uusia näkökulmia ja sen jälkeen vain harvat parit ovat hänen hoitamistaan päätyneet eroon.
Helposti voisi kuvitella, että jokainen tahtoisi luoda avioliitostaan intohimoisen ystävyyssuhteen. Suhteen jossa saisi kokea sitä avioliiton onnea, johon jo liiton alussa oli pyrkimässä. Sitten kun pareille tarjoaa yksinkertaista tietä hyvään avioliittoon, niin monet parit tulevat yllättävän vastahakoisiksi.
Jostain kumman syystä, kiinnostus asiaan katoaa. Mikäli toinen osapuoli innostuu asiasta, niin vastapuoli on sitäkin enemmän vastaan.