Kristillisestä sionismista ei-pejoratiivisesti

Yleisessä keskustelussa ilmaisua ”kristillinen sionismi” käytetään monesti hieman epäilyttävässä valossa. Sillä tarkoitetaan yleisesti ottaen niitä, joiden nähdään lukevan Raamattua arveluttavalla tavalla kirjaimellisesti ja suhtautuvan kritiikittömästi Israelin valtion politiikkaan sekä edistävän näin osaltaan jännittyneen tilanteen pitkittymistä Lähi-idässä.

Onkin tervetullutta, että esimerkiksi Anglikaanisessa kommuunion julkaisussa Land of Promise? An Anglican exploration of Christian attitudes to the Holy Land, with special reference to ’Christian Zionism’ etsitään asiapohjalta välittävää kantaa ja yhteistä pohjaa kysymykseen.

Sionismin aatetta ja sen nykyistä paikkaa juutalaisessa ja kristillisessä ajatusmaailmassa selvitetään asiakirjassa varsin monipuolisesti ja kiihkottomasti. Yleisimmässä muodossa sionismilla tarkoitetaan tällöin ”juutalaisen kansan historiallista ja jatkuvaa halua saada kotimaa Lähi-idässä”. Kapeammassa mielessä se viittaa alkuaan maalliseen ja jopa antiuskonnolliseen 1800-luvun ideologiaan, joka tähtäsi juutalaisen kansan kotimaan saamiseen silloisesta Palestiinasta. Anglikaanit toteavat, että holokaustin ja Israelin valtion perustamisen (1948) sekä Kuuden päivän sodan (1967) jälkeen sionismin merkitystä juualaiselle kansalle, tavalla tai toisella, ei voida enää kieltää.

Pysyviä kysymyksiä sionismia ajatellen ovat raportin mukaan, missä määrin juutalaisten kotimaa Israel on jumalallisen toiminnan seurausta, missä määrin ihmisten ja miten näiden välillä tehdään ero. Tähän liittyy kysymys nykyisen Israelin valtion identiteetistä ja kutsumuksesta sekä eettinen kysymys palestiinalaisten tilanteesta. Kokonaisuuteen liittyy myös tiukkoja poliittisia kysymyksiä liittyen Israelin valtion rajoihin.

Kuten sionismi yleensä, myös kristillinen sionismi voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Suppeammassa mielessä kristillisen sionismin juuret ovat 1600-luvun puritanismissa sekä 1800-luvun evankelikaalisten kristittyjen liikkeessä. Heidän ajattelussaan on keskeisellä sijalla tuhatvuotinen valtakunta. Lähi-idän tilanne kytketään lopunajallisiin tapahtumiin.

Kristillinen sionismi yleisemmässä mielessä tai kristillinen tuki sionismille merkitsee anglikaanien mielestä sitä, että Israelin jatkuva olemassaolo ja turvallisuus ovat kristityille tärkeitä. Tähän liittyy myönteisten juutalais-kristillisten suhteiden luominen ja ylläpito. Käytäessä dialogia on tarpeen tunnustaa se, että suurin osa juutalaisista on kiinnittynyt Israelin maahan ja tässä mielessä sionismiin jollain tapaa. Pidetään myös tärkeänä kantaa vastuuta antijuutalaisuuden sekä antisemitismin historiasta ja myös nykypäivän juutalaisuudelle vihamielisistä tendensseistä.

Ei kuitenkaan ole suinkaan välttämätöntä, että juutalaisten oikeutta asua Israelissa perustellaan tuhatvuotisen valtakunnan ja nk. pre-millenialistisen ajattelun näkökulmasta. Teologisena pontimena saattaa olla se, että yleisemmällä tasolla ajatellaan paluun lupausten toteutuneen 1900-luvun Israelissa, juutalaisuus ja Jerusalem nähdään keskeisenä kristillisessä uskossa ja ollaan syvästi kiintyneitä pyhään maahan Herran maallisen elämän tapahtumapaikkana. Kristillinen sionismi on yhtä moni-ilmeistä kuin juutalainenkin sionismi.

On myös kristillistä anti-sionismia, joka nousee nykytilanteen realiteeteista eli Lähi-idän jännittyneestä tilanteesta ja väkivallan kierteestä. Saatetaan myös pitää dialogia islamin kanssa tärkeämpänä kuin vuoropuhelua juutalaisuuden kanssa. Voidaan edustaa myös nk. korvausteoriaa, jonka mukaan kristillinen kirkko ”uutena Israelina” olisi tyystin korvannut Israelin kansan ja sen aseman luvattuna kansana. On syytä huomata, että kirkko ei ole perinteisesti opettanut tällaista ”korvausteoriaa” ainakaan missään jyrkässä muodossa. Juutalaisen kansan on jatkuvasti nähty olevan tärkeä myös kristillisellä ajalla.

Riskinä on, että nämä erilaiset näkemykset polarisoituvat ja rikkovat keskinäistä yhteyttä sekä heijastuvat myös poliittisiin näkemyksiin – uhkana on niin antisemitismin kuin islamofobian edistäminen sekä myös kristittyjen aseman heikkeneminen entisestään Lähi-idässä. Maltti on valttia.

Myös Saksan evankeliset ovat käsitelleet omassa raportissaan Gelobtes Land? kristillistä sionismia. He torjuvat selkeästi kristillisen sionismin suppeassa mielessä vääristyneenä lopunjallisena raamatullisuutena, jossa ei-juutalaisille ei anneta elämisen oikeutta Israelissa – ei siis myöskään kristityille. Tällaisen kapean kristillisen sionismin nähdään myös kärjistävän konflikteja sekä olevan vastoin raamatullista sovinnon ja vihollisrakkauden sanomaa.

Saksan evankeliset kuitenkin paaluttavat myös myönteisen lähtökohdan Israelin ja Palestiinan kysymykseen, joka ei suinkaan merkitse kritiikitöntä minkään tahon politiikan hyväksymistä Lähi-idän konfliktissa. Saksan evankelisten julkilausuma itseymmärrys nojaa dokumentissa kolmeen periaatteeseen:

1) Kristityillä on pysyvä sidos Israeliin ensin kutsuttuna Jumalan kansana.

2) Juutalaisten itseymmärrystä tulee kunnioittaa – myös suhteessa Israelin maahan.

3) Israelin valtion olemassaolon oikeus myönnetään.

Tältä pohjalta sitten molemmat pyrkivät toimimaan niin, että oikeus toteutuisi kaikkien kohdalla parhaalla mahdollisella tavalla pyhän maan tantereilla. Asiaa pohditaan siis varsin laajasti nykykontekstissa, jossa esimerkiksi Unkarista on antisemitismin nousua ajatellen kuulunut kummia. Saksalaisten ja anglikaanien lisäksi myös esimerkiksi Norjan kirkko on tuottanut tuoreen asiaa käsittelevän julkaisun.