Syksyn kirkolliskokousviikon asialistalla ei ole veret seisauttavia asioita, mutta koko joukko tärkeitä kysymyksiä kuitenkin.
Kokouspapereissa vilisee projekteja, suunnitelmia, arviointeja, tuloksellisuutta, tiimejä, tehokkuutta, säästämistä, yhteistyötä ja laaja-alaisuutta. Tälläinen puhe on höyryä, jonka suosio perustuu median tukemaan toistoon. Niitä hoetaan ilman, että tarkemmin mietitään, mitä ne juuri meillä seurakunnissa konkreettisesti tarkoittavat. Kirkolliskokouksen työskentelyissäkin hokemilla kietaistaan sotkuiseen vyyhteen jonkunmoinen solmu, että päästään johonkin johtopäätökseen tai edes kahville.
Kun rakennamme esimerkiksi uutta hallinnonuudistusta, ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytetään. Sanat ovat tekoja. Jos tavoitteet kuolevat yleiseksi hyminäksi jo paperilla, millä lihaksilla ne puhalletaan eloon? Kieli voi olla muutakin kuin asioiden luettelointia tai kehystämistä.
Parhaimmillaan elävässä työskentelyssa, kokoustyöskentelyssäkin on mukana myös ei-tietämistä, kuuntelua, leikkiä, mielikuvitusta, yhteyden saamista johonkin — edes vierustoveriin. Olen saanut tehdä työtä työporukassa tai työparina, jossa on ollut yhteisen innostuksen ja hiljentymisen hetkiä. Mielen tulee soljuminen, puron virtaaminen, pyöräilyn nautinton siloisella asvaltilla, hyvin voideltujen suksien kulku.
Näitä hetkiä on leimannut yhteisen tekemisen ja jaetun myös hyvän olon hyrinä. Kaikki ovat tarpeellisia ja kaikki tekevät hommia täysillä panoksilla. Onnistuisikohan tämä nyt tulevalla viikolla?
