Ulkomaan elävä istui suomalaisessa kahvilassa ja katseli, miten asiakkaat asettuivat. Jokainen omaan pöytäänsä, korkeintaan pariskunta tai yhdessä tullut pariskunta samaan pöytään.
Miksi ihmeessä tuo etäisyys?
Miksi ihmiset eivät halua mennä toistensa lähelle, tutustua ja jutella?
- Kun se ei täällä ole tapana, hänelle selitettiin.
Erääseen perheeseen tuli yhdysvaltalainen AFS:n stipendiaatti asumaan. Talon nuoret kanssa koulutehtäviä hiljaisuuden vallitessa. Amerikan veli makoili sohvalla ja ihmetteli.
Lopulta hänen oli pakko kysyä:
- Miksi te ette puhu mitään? Oletteko riidoissa keskenänne?
- Täh? tuli perisuomalainen vastaus.
Kaukaa tullut määräaikainen perheenjäsen koki vihamielisenä, jopa uhkaavana sen, että oltiin lähekkäin mutta hiljaa.
Vieraan voi olla vaikea ymmärtää hiljaa olon perinnettämme.
Suomalaisuuteen kuuluu, että kaksi ihmistä voi vaikkapa punakoina ähistä saunan terassilla, mutta sanaakaan ei tarvita. On ihan hyvä vain olla. Sen se toinen tietää sanomattakin.
- Ähh….
Ajatus ja sormet menivät eri tahtiin, pahoitteluni. Tekstin alkupuolella ei pitäisi olla sana pariskunta kahdesti, vaan toisella kertaa ”porukka”.
Perheen nuoret taas tekivät koulutehtäviään.
Suomalaista… Tunnistan täysin ja tunnen fiiliksen, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Se vain on tämän maan tapa. Ja aina kun täydessä lounasravintolassa istuutuu jonkun tuntemattoman/-mien pöytään, tulee kysyttyä lupa…
Sähköpostissa ja netissä kiertävässä listassa kerrotaan, kun on ollut liian kauan Suomessa, niin jopa ”Silence is fun!”.
Niin, maassa maan tavalla. Kovin vaikeaa ihmisen on peruspersoonaansa muuksi muuttaa. Annetaan kaikenlaisten persoonallisuuksien kukkia. 🙂
Ymmärrän kyllä, että suomalaisten hiljaisuus voi hämmentää muualta tulleita, mutta uskon heidän siihenkin tottuvan kun he huomaavat, ettei tarkoitus ole olla vihainen tai ilkeilevä.
Pitkästä kokemuksesta tiedän,että suomalaiset puhuvat mielellään ja paljon, mutta eivät tee mielellään aloitetta. Jos avaustekniikan hallitsee saa usein ison palkinnon. Kerran yksi minulle tuntematon henkilö purki minulle lähes koko elämänsä vain muutaman minuutin busseja odottaessamme.
Helsingissä menin eka kerta täysin in gognito Työväen kirjastoon Söörnäisissä ja sain puhekaverin heti.
Tuhansia keskusteluja tuntemattomien kanssa avattuani voin todeta että negatiiviset palautteet ovat olleet sangen harvinaisia. Avain on se,millä lämmöllä ja aidolla kiinnostuksella kanssamatkustajaasi lähestyt.
Seppo,
kuvaamasi kaltaisia tapaamisia ja keskusteluja on minullakin ollut vaikka kuinka paljon. Välillä kun on väsynyt, toivoo, ettei olisi niin empaattisen näköinen, että tuntemattomatkin tervehtivät ja alkavat purkaa sydäntään. Se on tämä sairaanhoitajan ”sisar hento valkoinen” moodi. 🙂
Ymmärrän Salme väsymyksesi,lähipiirini muodostuu paljolti sairaanhoitajista. Ja myötätuntoni onkin ammatissaan tavattomasti ihmisiä kohtaavien puolella ja siksipä en vaivaa heitä puheillani koskaan pitkään, mutta tavanomaisesta poikkeavan lyhyen lausahduksen hekin mielelään virkistyksekseen joskus kuulevat etenkin jos se muuttaa persoonattoman palvelualan ammattilaisen hetkeksi persoonaksi.
Kamerunissa puheen sorina kävi ihmisten välillä aina kun oltiin samassa huoneessa. Ei siinä kysytty ollaankos ennen tavattu vaan puhe lähti liikkeelle luonnollisesti. Kun joku muu valkoihoinen saattoi mennä ohi sanaa sanomatta, niin paikalla istuneet saattoivat sanoa minulle, että kyllä tuo sinun veljesi on erikoinen kun ei yhtään huomaa meitä, ei edes niin paljoa että olisi tervehtinyt meitä.