Rukouksesta

Päivänavauksen päätteeksi rukoilimme työpaikallani kaikkien niiden puolesta, joilla oli menossa yläkoulunsa loppukokeet. Rukousta tarvitaan. Monen puolesta ei kukaan rukoile.

Esirukous. Nuorempana se tuntui niin juhlalliselta ettei oikein käsittänyt, mitä siinä pitäisi sanoa. Kirkossa esirukousasioissa oli usein lähinnä vakavia, suuria ja surullisia asioita  lapsen näkökulmasta katsottuna. Nykyään kuulee lasten tai nuorten kirjoittamia esirukouksia. Se tuntuu tärkeältä, ovathan lapset ne, joita tulevaisuuden suhteen rukoillut aiheet eniten koskettavat: maailman rauha, ympäristön tila, kaikkinainen tasapuolisuus.

Aikuisena olen miettinyt, johtuiko lapsena tuntemani esirukoilun juhlallisuus nimestä. Käyttäisin edelleen mieluummin sanaa ”toisten puolesta rukoilu” tai ”yhteisten asioiden puolesta rukoilu”. Ne ovat arkisemman kuuloisia termejä, helpommalta tuntuvia asioita.

On paljon, mitä rukoilla. Yksinkertaisia aiheita. Anna heille rakkautta, että he voisivat elää kotona rauhassa. Anna hänelle voimia lähteä tuosta parisuhteesta. Auta, että huomaisi tuon toisen kotona. Auta, ettei jännittäisi kokeissa niin paljon, että koe epäonnistuu. Tuhansia aiheita joka päivä.

Luukkaan evankeliumi ja pariskunnan rukous

Toisten puolesta rukoilu tuli vastaani jälleen, kun kuulin erään papin pohtivan Luukkaan evankeliumia. Jäimme miettimään lasta, joka oli kuollut ja joka makasi yhä kotona. Miksi hän makasi vielä kotona? Tässä kohtaa tansanialainen työtoverini oli aivan varma, että tapahtui jo jokin ihme. Miksi muuten venytellä tällaista hankalaa asiaa kuin hautajaisten toimittaminen? Mitä he odottivat? Mikseivät he haudanneet tyttölasta?

Mietin, mikä on tämän Luukkaan evankeliumin tarinan sanoma. Löytyy monta tarttumapintaa. Eri Raamattuja selatessa tässä kohdalla on eroja käännöksissä. Swahilinkielisessä Raamatussani Jeesus kutsuu kuollutta nuoreksi tytöksi. Englanninkielisessä käännöksessä Jeesus kutsuu häntä lapsekseen. Suomenkielisessä Jeesus sanoo tyttö. Vaikka nämä Jeesuksen käyttämät kutsumanimet on käännetty eri tavoin, niistä kuvastuu lämpöä. Jeesukselle lapsi on vieras. Tuntematon, jota Jeesus nyt puhuttaa.Vieras lapsi, jota häntä pyydetään auttamaan.

Tässä Luukkaan evankeliumin kohdassa lapsi itse ei tietenkään pyytänyt parantua, hänhän oli jo kuollut. Ajatukseni liittyykin tässä kohtaa esirukouksen lisäksi  työtoverini pohdinnan innoittamana vanhempien parisuhteeseen. Työtoverini näkökulma oli nimittäin se, että vaikutusvaltainen mies, Jairos, ei varmastikaan mennyt yksin anomaan apua. Ymmärrän tämän työtoverini näkökulman: ei kai arvovaltainen mies yksinään mene kadulle polvilleen itkemään, mutta menee vaimon avuksi tai turvaksi. Raamatussa ei mainita tällaista, mutta työtoverini näkökulmasta se olisi mahdollista.

Ajatellaan, että he sitten yhdessä menivät Jeesuksen luokse. Heidät koetettiin häätää tiehensä häiritsemästä Jeesusta. Kuten niin usein Raamatusta voi lukea, Jeesuksen reaktio oli ihmisiä yllättävä. Tämä vallankumouksellinen mies tiesi enemmän kuin muut läsnäolijat ja kääntyi kuuntelemaan pariskuntaa. Vai tiesikö? Jos hän olikin vain esikuva ihmisestä, joka uskoi rukoukseen.

On kiinnostava pohtia tätä pariskuntaa. Olivatko he pariskunta, jotka uskoivat samalla tavalla kaikkivoipaan Jumalaan? Olivatko he samaa mieltä asioista? Olivatko he kuulleet Jeesuksen ihmetöistä ja halusivat nyt kokea ihmeen omassa talossaan? Olivatko he vanhemmat, jotka olivat rukoilleet lapsen puolesta jo pitkään? Jos he olivat rukoilleet lapsensa puolesta pitkään, kokivatko he nyt saaneensa rukousvastuksen ja säntäsivät siksi Jeesuksen luokse?

Yhdessä toisten puolesta rukoillen

En tiedä, kuinka helppoa on löytää pariskunta, jonka usko on täsmälleen samanlaista. Tuntuisi oudolta, jos löytyisi. Vähintäänkin inhimillistä on, että toinen näkee välillä siunauksena sen, mitä toinen ei ihan pysty samana näkemään. Toiselle jokin tapahtuma on enemmän merkki, enemmän vahvistus. Se mitä toinen pyytää rukouksessa, ei toinen ole hoksannut vielä ollenkaan. Linja voi olla yhteinen, mutta sisällössä on jokaisen henkilökohtainen elämä mukana. Siksi on mielenkiintoista ajatella, että Jeesuksen luo tuli pariskunta pyytämään yhdessä apua. Mietin, olisivatko he ehtineet harkita vai säntäsivätkö kysymään heti, kun kuulivat Jeesuksen olevan liikkeellä.

Töissämme lastensuojeluhankkeessa kohtaamme ainoastaan rikkinäisiä ja sekavia perhekuvioita. Suurta työvoittoa tunnemme hiljaa mielessämme, kun joskus saamme kokonaisen pariskunnan yhteiseen tapaamiseen. Asioista keskusteleminen on silloin heti selkeämpää. Jos kuitenkin onnistumme saamaan suhteen molemmat puolet yhteiseen hetkeen, puhumme heistä perheenä, joka puhaltaa yhteen hiileen. Totuus on, että useimmiten jokainen on puhaltanut omaan hiiilensä jo vuosikausia, siksi tilanne on, mikä on.

Tahdomme tukea näkyä yhteisestä elämästä. Yhteisen elämän perussääntönä on ainakin se, että koetetaan mennä samaan suuntaan. Työssä puheemme kääntyy useimmiten siihen, että kaikkien vanhempien tulisi toivoa lapsilleen joltain osin parempaa elämää kuin vanhempi on itse elänyt. Eiköhän se ole yleismaailmallinen toive. Kaiken huipuksi olemme vastuussa toisistamme, halusimme tai emme.

Siksi toisten puolesta rukoilu on niin ehdottoman tärkeää. Jollei Jeesusta häiritsemään mennyt isä tai pariskunta olisi mennyt Jeesuksen luo, kuka olisi mennyt lapsen puolesta?

Rukous puolison puolesta

Keskustelimme kerran pienellä naisjoukolla parisuhteen hoitamisesta. Yksi naisista huokaisi, että on niin vaikea päästä rukoilemaan yhdessä iltaisin, kun miehellä on aina muuta: pitää katsoa jalkapalloa. Tämä painoi naisen sydäntä, koska hän koki, että he eivät usko samalla tavalla.  Siihen toinen sanoi, että jokaisen puolison tärkein tehtävä on rukoilla puolisonsa puolesta ja hoitaa omalta osaltaan parisuhdetta niinkin. Sillä tavoin kiireinen puoliso tulee huomioiduksi iltarukouksissa. Omaakin oloa helpottaa, kun pyytää siunausta, varjelusta ja ohjausta omalle puolisolle, kiittää puolisosta. Usein arkipäivässä on niin kovin helppo unohtaa kiittää puolisoa itseään.

Tämän pienen keskustelumme jälkeen luonnollisesti rukoilimme puolisoidemme puolesta. Se toimii jo pelkkänä parisuhteen hoitamisen harjoituksena erinomaisesti ja tuo rukoilijalle mukavan olon. Lisäksi tuli tunne, että kaikki parisuhteelliset olemme saman tehtävän äärellä: suhdetta on hoidettava, oli yhteiskuntaluokka ja asema mikä hyvänsä.

Rukousta oppimaan

Luukkaan evankeliumin kertomuksen pariskunta oli ehkä todellakin pari, jolla oli vahva yhteinen näky elämästä. Toki kyseisessä kohdassa on kyse siihen uskomisesta, että mikään ihme ei ole Jumalalle oikeasti ihme vaan hänen vallassaan, mutta nostan nyt keskiöön tuon pariskunnan. Tässä meillä riittää tehtävää kirkossamme sekä Tansaniassa että Suomessa. Voisimmeko saada useammin koolle molemmat puolisot?  Voisimmeko rukoilla enemmän toistemme puolesta jokainen?

Missä opetamme lapset rukoilemaan toisten puolesta, tavallisissa asioissa, tavallisissa elämän vaiheissa? Siihen voi hyvinkin riittää se, että saa harjoitella asiaa luontevasti isovanhemman luona, päiväkerhossa, nuorten illassa tai messussa. Joskus kauan sitten pyhäkoulua vetäessäni muistan jonkun lapsen pyytäneen yhteistä rukoilua kipeän kissansa puolesta. Nyt kun tarkemmin ajattelen, uskon todella, että hän rukoilee nykyäänkin ehkä puolisonsa, lastensa ja kaikkien muidenkin puolesta.

Rukoillaan, rakkaat ihmiset, rukoillaan toistemme puolesta, kaikkien ja kaiken puolesta. Rukoiltava ei lopu milloinkaan. Toisin kuin lapsena luulin, toisten puolesta rukoilu ei ole monimutkaista.

Teksti: Pia Pyhtilä, diakoniatyön koordinaattori Tansaniassa
Kuva: Ari Vitikainen

Missioblogi
Missioblogihttps://felm.suomenlahetysseura.fi/
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran yhteisöasiantuntija Mikko Pyhtilä.