Viime syksynä, heti eläkkeelle päästyäni, osallistuin kahtena viikonloppuna Stand up-komiikan alkeiskurssille. Kun kerroin asiasta myöhemmin tutuille ihmisille, oli reaktio aina sama: Hyvä, nyt sä vissiinkin alat heittää keikkaa ja silleen?
No, enkä ala! Suutuin niin maan perusteellisesti palautteesta, jonka sain viiden minuutin päätöspäivän setistäni, joka tosin kesti 7,5 minuuttia. Esiinnyimme kahdestaan valkoisen Mooses-sauvani kanssa. Kyse on kolme vuotta käyttämästäni valkoisesta kävelykepistä, jolla opin ensi töikseni jakamaan automeren kahtia.
Minut sai lähtemään kurssille ajatus siitä, että oppisin naurattamaan ihmisiä joka toisella lauseellani. Aiemmin se oli onnistunut vain joka kymmenennessä lauseessa. Tiettyjä sisäisiä rajoitteita toki asetin itselleni: Ei kiroilua, ei alapäähuumoria eikä viinavitsejä. Huumorin on oltava kilttiä, vaikkapa lapsenomaista jutustelua simppeleistä arkipäiväisistä asioista ja ilmiöistä.
Stand upissa ideana on se, että minä-muodossa kerrotaan omia juttuja, sellaisia, jollaisia itselleni on tapahtunut tai olisi voinut tapahtua. Liioittelu on toki sallittua. Ajattelin, että jotakin voisin vääntää näkövammaisuudestani, pappeudestani ja eläköitymisestäni.
Huumori on kiinnostanut minua aina. Kun muita ihmisiä ei ole läsnä, huvitan itseäni kertomalla itselleni vitsejä, joita en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tämä lienee naurettavuuden huippu?
Minulla oli pari vuosikymmentä sitten tilaisuus kysyä eräältä suomalaisen TV-viihteen grand old manilta, miksi kotimaisissa komedioissa läträtään niin paljon viinan kanssa. Viinahuumori naurattaa aina, kuului vastaus. Jahas. Se oli varmaankin tyhjentävä vastaus, syy ja seuraus samassa paketissa.
Takaisin viimesyksyiselle komiikkakurssille. On aikamoisen työlästä vääntää tosissaan vitsejä. Enkä tuon kurssin aikana oppinutkaan kirjoittamaan niin tiivistä tekstiä, että olisin saanut vaativan yleisöni kunnolla nauramaan. Vasta jälkikäteen tuli jonkinlainen Hahaa-oivallus, olisikin pitänyt toimia noin ja näin eikä just toisin päin.
Opettajani mukaan stand upissa pahinta on ns. lavakuolema. Jengi ei naurakaan, ja esiintyjä jäätyy lavalle. Olet siinä kaikkien töllisteltävänä, koko sekalaisen mutta usein yhtäläisen humalaisen seurakunnan edessä. Jos se ei tykkää sun jutuistasi, se alkaa vetää omaa showtaan möykkäämällä. Siksi hyvä kontaktinotto yleisöön on kaiken A ja O. Sun on hallittava oma settisi, annettua aikaa EI saa ylittää. Ja kaiken aikaa on reagoitava yleisöön.
Mille minä sitten suutuin, kun olin ihan itse varta vasten tuolle kurssille tahtonut? Pettikö pokka? Heitettiinkö minua tomaateilla? Jos heitettiin, niin ei ainakaan osunut. Enkä minä sisäpaisti ohimeneviä tomaatteja olisi varmaan noteerannutkaan. Tässä oli surkean epäonnistumiseni murentunut kivijalka: Koska en nähnyt yleisöäni, en saanut juurikaan kontaktia kuulijoihini.
Esiinnyimme siis Mooseksen kanssa kahdestaan. Ja yleisö innostui Mossesta tosi paljon. Palautteessa ehdotettiin, että eikö se voisi lähteä ihan ikiomalle komediakiertueelle? Minusta ei puhuttu mitään. Pari päivää Mooses kotona elvisteli menestyksellään, jolloinka minulle riitti: Menin ja hankin lopultakin itselleni pitkän valkoisen tunnustelukepin, sellaisen, jonka saa sisätiloissa siististi kasaan. Mooses joutui kaapin perimmäisimpään nurkkaan. Sieltä on turha huudella. Ja jos yrittää, niin päätyy kellariin.
* * * * * * *
Nyt kovasti tapetilla olevaa roastausta pidetään stand up-komiikan erityismuotona. Siinä herjataan toisia mukana juonessa olevia ihmisiä alatyylisesti valmiin käsikirjoituksen mukaisesti. Kamalasti on yritetty puolustella, että kyse on vain eräänlaisesta ronskista teatteriesityksestä. Miten korkeatasoista teatteria on ladella toisille törkeyksiä ja ilkeyksiä solkenaan?
Savoy-teatterissa mukana olleella roastaavalla kirkkoherralla oli sokeripala kaulassa ja Raamattu kädessä. Jos hän olisi avannut Ison Kirjan, niin sieltä Psalmin 1 alusta olisi voinut lukea: ”Hyvä on sen osa, joka…ei istu pilkkaajien parissa”. Jostakin käsittämättömästä syystä pappi ei tällä kertaa valinnutkaan hyvää osaa vaan huonon. Kenkkumainen ja epäreilu tosiasia on, että pappi on aina pappi, helvetissäkin. Viihteellä olemisesta nyt puhumattakaan.
Jos roastaamiselle ei näy loppua, niin ainakin sääntöjä pitäisi saada voida osata uskaltaa yrittää muuttaa tasapuolisemmiksi. Ei mitään järkeä siinä, että grillattavien ihmisten kuuluu nauraa muitten mukana tai että yleisöllä jää vain ja ainoastaan tyhjännaurajan idioottimainen rooli. Kas, tässä meikäläisen sääntöuudistusehdotus:
Ei sovita mitään etukäteen, vaan muut roastattavat saavat ihan reilusti suuttua herjaajalleen. Ulosmarssi olisi OK, samoin vapaapainiottelu piruilijan kanssa. Passiivista yleisöä taas aktivoitaisiin 30 vuotta sitten Oulun kaupunginteatterissa käytetyin keinoin. Neljä teatteriopiskelijaa heitteli tuolloin 2-minuuttisessa performanssissaan yleisöään ulosteilla, kananmunilla ja jugurtilla. Nyt nämä tehosteet olisivat yleisön käytettävissä. Näin roastaaja saisi paskapuheistaan huomattavasti perusteellisemman palautteen.
Silloin parhaiten nauraisi TV-yleisö, joka innolla pääsisi seuraamaan studion värikkäitä tapahtumia: ”Hyvä, just noin, näytä niille! Upea vyöheitto, mahtava osuma kananmunalla! No, nyt se ällöttävä roastaaja ymmärsi vihdoinkin lähteä lipettiin!
Kuva: Sananpalvelijan erityistilanne: Käsikirjoittaja täyttää papin suun pahoilla puheilla!
Äsken kerroin itselleni jälleen sellaisen vitsin, jota en ennen ole kuullut:
– Miksi kutsutaan pahasuista papin vaimoa?
– ???
– Roastinnaksi!
Tarkoitatko nyt Kanalan vaimoa?
Päivi: En nyt sentään. En tunne häntä ollenkaan. Tiedän vain sen, että hänkin on pappi. Pahan puhumisen ei pitäisi kuulua pappien perustehtäviin…
Tiedätkö mitä entinen pappi teki kun frouvansa kysyi että paljonko sitä on ulkona pakkasta?
No mitä?
Antoi frouvalle peilin.
Sitä minäkin!
Päivi: Mutta se on kyllä saletti, että jos kirkollista huumoria tehdään, niin sitä kannattaa tehdä kirkollisissa kuvioissa mieluummin kuin sellaisissa yhteyksissä, missä omiin repliikkeihin ei edes pääse vaikuttamaan. Se on ihan halleluja, että minkä pappi julkisesti suustaan päästää, on oltava sellaista, minkä takana hän itse seisoo. Typeryyksistä ei pääse eroon sanomalla lopuksi, että vitsi, vitsi.
Siinä omassa stand up-esityksessäni kurssilla mä itse tuotin koko käyttämäni materiaalin, ei siihen ollut kenelläkään muulla puuttumista.
Koska kristillinen sanoma rististä on jo sinänsä suuri hullutus, naurun ja pilkan aihe niille, jotka eivät usko, niin miksi tuota vaikutusta pitäisi ehdoin tahdoin tuplata?
Hyvin sanoit!