Olen päässyt tekemään töitä unelmani eteen. Olen työryhmässä, missä tavoitteena on muuttaa seurakuntien toimintakulttuuria niin, että työntekijäkeskeisestä mallista hyppäämme seurakuntaan, missä keskiössä on seurakuntalainen. Vastuunkantajana, suunnittelijana ja toteuttajana. Ei vain vastaanottajana. Työntekijöiden ei silti tarvitse piiloon mennä. Kasteet, hautaamiset, sakramentit ja hallinnon ja talouden johtaminen ovat heidän heiniään. Sanan julistamisen, sielunhoidon, uskon askeleiden opettamisen, hengellisen musiikin, diakonian ja muun palvelutyön tehköön tarpeen, kykyjen, taitojen ja mahdollisuuksien mukaan joko työntekijä tai seurakuntalainen. Johtajaksi hyväksyttäköön myös seurakuntalainen. Unelmoin, että seurakunnassa uskottaisiin Jumalaan niin paljon, että Raamatun lupauksiin luottaen (esim. 1.Kor.12:28) etsittäisiin ja nostettaisiin omille paikoilleen seurakunnan avainhenkilöt seurakuntalaisten keskeltä.
Sekasorto ja kaaos tuosta hypystä olisi tuloksena, eikö niin? Kirkon traditio joutuisi myös roskakoriin, vai mitä? Jos todella muutosta halutaan, tarvitaan rekkakuorma rohkeutta. Ja uskoa.
Kirkkohallituksen asettaman vapaaehtoistoiminnan työryhmän työ ei ole unelmien toteuttamista eikä unelmatyötä. Rautalankaa on kulunut kilometritolkulla. Vapaaehtoisen seurakunta-aktiivin näkökulman esille tuominen kirkkohallituksessa on kuin kolkuttamista seinään, missä ei ole ovea. Tosin tuo oveton seinä on usein kaikkialla työntekijän ja seurakuntalaisen välissä. Kohdataan, mutta puhutaan seinän takaa. Toisen todellisuutta ei nähdä eikä tilannetta ymmärretä. Työryhmässä puhutaan hienosti rajapinnoista. Rajapintoja on myös työntekijöiden välillä, ehkä vahvimpana papiston ja muiden työntekijöiden välillä.
Jeesus puhkaisi rajapinnat ja seinät ihmisen ja Jumalan väliltä ristillä. Samankaltainen ristin pystypuu tarvitaan väyläksi ja tieksi seurakuntien ruohonjuuritasolta kirkon hallintohimmelin läpi, jotta voisimme rakentua yhteen ja kokea yhteyttä kirkossamme. Mitä tuo kuva voisi tarkoittaa käytännössä? Ovathan maallikkovastuunkantajat jo hallinnossa vaikuttamassa.
Demokratia on hyvä, mutta kuitenkin vain ihmisten valtapeliä. Rakkaudellisen kanssakäymisen ja kohtaamisen väylät ovat toiset. Käytäntöjä on muutettava mutta miten?
Kiitos kirjoituksesta. Tänäpänä on evl-kirkossa paljon rahaa ja paljon palkkapaimenia ja muita palkollisia. Vaikuttaa siltä, että vapaaehtoistyöntekijöille ei ole mahdollisuutta toimia tai jos toimii niin byrokratia voi tappaa halut.
Minä toimin Lähetyshiippakunnassa. Meillä on paljon vapaaehtoistoimintaa. Viikottaisen messun toimittamisessa on nimetty pappi ja muut hommat hoitaa vapaaehtoiset. Työtä on paljon ja toiminnan suunnittelua kannattaa tehdä kunkin seurakunnan voimavarojen mukaan.
Kun ja jos asia tapatuu Kirkkohallituksessa vaadi ensimmäiseksi käytännön ohje antaa uusille valtuustoille perehdytys luottamustoimeen seurakunnan ulkopuolelta tulevana asiana jolloin vanhat uskomukset luottamusihmisen mahdollisuuksista päivittyvät oikeuksien, vastuun ja haastamisen oikein ymmärtämiseen asioissa jotka usein tulevat esittelyyn valmiina ehdotuksina tahi malleina mistä sitten toivotaan äänestettävän esittelyn mukaisesti.
Ilman edellistä on toive muuttaa tai muuttua mahdoton. Kustannus kahden ja puolen tunnin vierailusta on 250-400 euroa ja lisäksi matkan kulut. Hiukan lisää tulee sitten tarjoilusta sisältäen alun ja tauon kahveineen leivällä ja mehulla. Toki sininen maitokin käy. Suomenkielestä suomentamaan käy hyvin hallinto- tai oikeustieteen maisteri.
Käytännön asiana vapaaehtoistoiminnassa on pyrkiä suoraan neuvotteluun ja puheeseen neuvoston jäsenten kanssa. Jo keskisuuressa seurakunnassa on mahdollisuus vapaaehtoistoiminnalle määrätä työstä vastaava pappi, ja siinähän on useinmiten sen asian paikalleen seisahtuminen kun ei sitten ko. pappi katso asialle ymmärtämystä. Eli kyllä mainitsemiasi seiniä lasista löytyy. Mutta kaikkiaan, mahdollisuutta keskusteluun kannattaa käyttää hyväksi, ja kertoa eteenkinpäin mitä siellä keskusjohtoisessa hallintoyksikössä ajatellaan jos Teille ei sitten anneta ilmaisukieltoa keskeneräisyyden perusteella.
Kun ja jos asia tapatuu Kirkkohallituksessa vaadi ensimmäiseksi käytännön ohje antaa uusille valtuustoille perehdytys luottamustoimeen seurakunnan ulkopuolelta tulevana asiana jolloin vanhat uskomukset luottamusihmisen mahdollisuuksista päivittyvät oikeuksien, vastuun ja haastamisen oikein ymmärtämiseen asioissa jotka usein tulevat esittelyyn valmiina ehdotuksina tahi malleina mistä sitten toivotaan äänestettävän esittelyn mukaisesti.
Ilman edellistä on toive muuttaa tai muuttua mahdoton. Kustannus kahden ja puolen tunnin vierailusta on 250-400 euroa ja lisäksi matkan kulut. Hiukan lisää tulee sitten tarjoilusta sisältäen alun ja tauon kahveineen leivällä ja mehulla. Toki sininen maitokin käy. Suomenkielestä suomentamaan käy hyvin hallinto- tai oikeustieteen maisteri.
Neuvostot edellisestä jäivät pois mutta tietysti asia koskee niitäkin, ja sitten, kaikkien olisi osallistuttava, myös jo pitkään luottamustoimessa palvelleiden.
Tilanne ei ole niin synkkä kuin Juha Heinilä kuvaa. Hyvin toimivia seurakuntia on siellä täällä ja työntekijöiden asenteetkin ovat liikkumassa oikeaan suuntaan. Muutos on hidasta ja ”kurki voi kuolla ennenkuin suo sulaa”. Seurakuntien toiminnat ja resurssitkin ovat yleisesti ottaen hiipumassa. Jäsenkato jatkuu. Itse en kanna huolta niinkään kirkon taloudellisesta tilasta vaan koko Suomen hengellisestä asennosta. Siihen ev.lut. kirkolla olisi vielä hyvät asemat vaikuttaa. Kehityksen näin jatkuessa asema menetetään. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, mutta tähän kirkkoon syntyneenä ajattelen tämän kautta taistella evankeliumin puolesta loppuun asti.
Niin, ja hyvin voi muistaa työntekijänsä olevan seurakunnan Itsensä kutsumia jolloin asiaa hyvin luottamusihmisillä on tehtävissään oleville asettaa. Tämä vain useasti uohtuu.
Lähetyshiippakunnassa vallitsee tasapaino pappien selkeästi hengellisen työnkuvan, sanan julistuksen ja sakramenttien toimittamisen työn ja maallikoiden vapaehtoisen vastuunkannon välillä. Kansankirkon haasteena on, että monia hallinnollisia ja laeilla määriteltyjä, myös hengellisiä, tehtäviä ei kerta kaikkiaan voi hoitaa kukaan muu kuin virkavastuulla toimiva työntekijä. Vapaaehtoisia tarvitaan, mutta he eivät voi toimia samalla tavalla joustavasti organisoituina isossa ja karmean kankeasti toimivassa miljoonien jäsenten kirkossa monine perinteinen. Oma lukunsa on sitten kaikki talouteen, kiinteistöihin ja hautausmaihin yms liittyvä hallinnointi jota tietenkään ei voi delegoida muille. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä seuraisi siitä, jos paikallisseurakunnan keskipisteeksi ja määrittelyn lähtökohdaksi käytännössäkin otettaisiin messuun kokoontunut seurakunta kaikkien kirkonkirjoihin rekisteröityjen asemesta.