Elämä on (jälleen kerran) ollut tänä keväänä täynnä hulinaa, huisketta, työtä, velvollisuuksia, juhlajärjestelyjä, mietittävää, tehtävää ja ratkottavaa. Miten löytää kestävä tekemisen tapa ja tahti? Miksi minut valtaa aina koululaisten lomien alussa painava tunne siitä, että en jaksaisi enää yhtään työpäivää, vaan tarvitsisin saman mittaisen kesäloman kuin lapset ja nuoret?
Toukokuun alkupuolella minut pysäytti Ylivieskan seurakunnan tiedottajan Jussi Leppälän kirjoitus Hengellisessä Kuukaulehdessä. Hän kuvasi ensin lyhyesti seitsemän vuoden takaista pyhiinvaellusmatkaansa Santiago de Compostelaan. Kävellessään päivästä toiseen omassa rytmissään hän koki elävänsä ensi kertaa ilman vaatimuksia ja arjen juoksupyörää. Kiire oli poissa. Hän vakuuttui siitä, että kiire on asenne, josta olisi yritettävä päästä eroon. Kiireen hedelmiä ovat Leppälän mukaan poissaolo, itsensä hukkaaminen, uupumus ja näköalattomuus. Kiireettömyyden hedelmä on läsnäolo.
Se sävähdyttävä kohta kirjoituksessa oli kuitenkin tämä:
”Seitsemän vuoden jälkeen kiire ei ole palannut arkeeni, vaikka tehtäviä on välillä enemmän kuin ehtii tehdä. On tehtävä yksi asia kerrallaan, omalla rytmillä, niin hyvin kuin osaa ja nauttia sen loppuun saattamisesta. Sen jälkeen seuraava ja lopuksi on uskallettava jättää asiat myös kesken.”
Mistä löytää tuollainen sisäinen rauha ja viisaus? Millä oikeuttaa oman kropan ja mielen kuuntelu (tai suorastaan velvoittaa itsensä siihen), kun tekemistä olisi aina enemmän kuin ehtii tehdä? Millä vaientaa mielen pohjan syyllistävät äänet, kun koittaa hidastaa tekemisen tahtia kestävälle tasolle? Pitäisikö uhrautuva venyminen tehdä rangaistavaksi niin työelämässä kuin perhe-elämässäkin? Mikä meitä suomalaisia auttaisi pääsemään sukupolvien painolastista, jossa lähes ainoa ihmisarvon mitta on tolkuton työnteko? Elämässä pitäisi oppia kiiruhtamaan levosta käsin eikä lepäämään vasta kiireen läkähdyttämänä!
Olisi myös hyvä nähdä joka hetki kaikki se hyvä jota on, paljon! Kiireessä ja väsyneenä, kuormittuneena kauneus ja hyvyys helposti katoavat näkyvistä.
Luulen että yksi lääke on ankara tiedostaminen. Täytyy tiedostaa ne kaikki ”oikean elämäntavan” mallit, joiden mukaan tajuamattaan oman elämänsä ojentaa. Täytyy pohtia, mikä niissä on oikeasti hyvää kenenkin kannalta ja missä kohtaa perinteet kannattaa romuttaa tai uudistaa. Täytyy tiedostaa, mitä asioita tai ongelmia minä voin ylipäätään ratkaista ja mikä ei ole minun vallassani tai vastuullani. Täytyy pohtia, mitä mistäkin seuraa ja mikä hinta on kenellekin kohtuullinen.
Pelkkä tiedostaminen ei silti riitä. On myös ryhdyttävä vähin erin toimimaan toisin. On osattava katkaista suorittaminen, kun elimistö tai mieli huutaa jo varoitusääniään. Täytyy vaientaa ne äänet, jotka houkuttelevat jatkamaan vielä vähän, venymään vielä vähän ”että huomenna olisi helpompi päivä” tai että joku kehuisi ja kiittäisi. Kun olet yliväsynyt, huomenna ei ole helpompaa! Sitä paitsi jokainen päivä tuo tullessaan yhä lisää tehtävää. Kiitosta ei kuulu saada yli voimien venymisestä, vaan aivan tavallisesta elämisestä ja työnteosta.
Täytyy vaientaa lempeästi myös kaikki ne äänet, jotka sanovat: miten kuvittelet ehtiväsi, jaksavasi, selviäväsi. On vastattava, että ehdin mitä ehdin, ja sen on pakko riittää. Että tämä maailma ei tule valmiiksi, että sota ei yhtä naista kaipaa, että kenenkään ei pidä nyky-Suomessa tappaa tai rampauttaa itseään liialla työllä. On määriteltävä itselleen uudet rajat ja yritettävä pitää niistä kiinni. On kestettävä ja pysyttävä lujana, jos joku syyllistää siitä, että et jaksa enempää.
Mutta tämä kaikki on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, että seuraavan kerran, kun tunnen itseni kipeäksi, joudun taas käymään hirveän kamppailun: olenko todella niin kipeä, että voin ilmoittaa pitäväni sairaspäivän? Näin siitäkin huolimatta, että työnantajan kanta on täysin selvä: kipeänä ei kuulu tehdä töitä. Sisäinen velvollisuudentunto jyrää alleen kaiken muun, jollen taistele tietoisesti vastaan.
Miten voisin vaikuttaa siihen, etten siirtäisi ylikorostunutta ja oman hyvinvoinnin hylkäävää velvollisuudentuntoa seuraavalle sukupolvelle? Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisema artikkeli teinien kasvattamisesta (Vanhemmat 12–15-vuotiaan persoonallisuuden kehityksen tukena) antaa ehkä pieneltä osaltaan vastauksen:
”Kun vanhemmat eivät muserru nuoren provosoivista puheista, vaan elävät rauhassa omaa elämäänsä, nuorella on mahdollisuus luopua vähitellen omista täydellisyysvaatimuksistaan ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Jotta nuoresta kehittyisi tasapainoinen aikuinen, vanhemman pitäisi jaksaa kestää ajoittain hankalaa käytöstä.”
En voi oppia elämään, toimimaan ja työskentelemään levosta käsin ja omaa terveyttäni kunnioittaen, jollen pysty hyväksymään omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni. Nähtäväksi jää, ehdinkö sisäistää tätä elämäni aikana. Kunpa edes seuraavalle polvelle saisin tätä viestiä välitettyä!
Riitänkö minä: on kysymys johon myöntävästi vastaaminen mahdollistaa sisäisen levon kiireen keskellä.
Kiire sinänsähän voi olla mitä upein kokemus, silloin kun tietää nopeasti toimimalla suoriutuvansa ja jopa ylittävän itsensä. Kokemus antaa voivavaroja yhä parempaan.
Kiire, joka on ketomassa kielteisen vastauksen em. kysymykseen toimii päinvastoin. Silloin pysähtyminen on tärkeää, jotta voi kysyä itseltään uudelleen tuon saman kysymyksen ja saada siihen oikean vastauksen. Riitänkö rikkinäisenä, haavoittuvana, väsyneenä, tarpeettomana ja kenelle. Odotammeko vastausta yhä isältä ja äidiltä, sisaruksilta, tai suvulta. Vai itseltäni. Vaiko sittenkin ainoalta joka voi oikeasti antaa vastauksen; Jumala.
Erittäin hyvä ja osuva kommentti Pekka Pesonen. Näin minäkin olen sen paikallistanut, että perimmäinen kysymys on tuo: riitänkö ja kelpaanko, olenko riittävän hyvä/ pätevä jne. Hiukan traagista on se, että eri ihmisillä on niin hirveän erilaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet tavoittaa aito kokemus omasta riittävyydestä. Eivätkä erot liity vain lapsuuden kasvuympäristöön, vanhempiin, opettajiin tai kaverisuhteisiin. Uskon että myös persoonallisuuden piirteet vaikuttavat kovasti.
Olen myös samaa mieltä tuosta, että ajoittain kiire tuo jopa euforisen tunteen, on ihanaa pistää itsensä ajoittain 110% likoon ja saavuttaa sitten tavoitteensa.
Kokemukseni mukaan meillä miehillä on suuria ongelmia riittämisessä, jollei omalta isältä ole saanut kuulla täyttä hyväksymistä. Monet miehet hakevat tuota lopun ikäänsä ja siksi lähtevät moniin mielettömiin yrityksiin. Vain saadakseen lopultakin sen puuttuvan hyväksynnän miehenä. Joka sitten aina tuntuu karkaavan käsistä. Aina olisi jotain parannettavaa.
Mies kun rakentaa hienon talon ja menet sitä ihailemaan ääneen, niin mies alkaa esitellä tekemättömiä töitään. ” Nuo listat on vielä tuossa”. Jos riittämättömyyden kokemus on alitajunnassa, niin täytyyhän kaikki kiitokset torjua ja mitätöidä.
MML:n idea siitä, että nuoren kannalta on tärkeää vanhemman kestää tämän hankalaa käytöstä, käy myös vice versa. Lapselle on myös tärkeää kokea vanhempansa heikkous, hauraus, neuvottomuus etenkin murrosiässä. Kun se jaetaan tunnustamalla nuoren kanssa. Kaikessa ei tarvitse teeskennellä vahvaa. Lapsi arvostaa suoruutta, kun asiat otetaan esiin rehellisesti, avoimesti myös vanhemman osalta. Hänessä parhaimmillaan herää myötätunto ja yhteistyön halu. Kunhan omalla heikkoudella ei syyllistetä lasta eikä kerjätä itsesäälipisteitä.
Totta Päivi Huuhtanen-Somero! Valitettavasti vaan aika usein taitaa käydä niin, että vanhemmat purkavat neuvottomuutensa syyttämällä, syyllistämällä ja heittäytymällä marttyyreiksi. Mutta jos neuvottomuus kääntyisi rehelliseksi, kohtaavaksi keskusteluksi nuoren kanssa, niin mikäs sen parempi!