Suomen Teologisen Instituutin kotisivulla kirjoittaa Timo Eskola mielenkiintoisen , asiatäyteisen artikkelin ja anlyysin siitä että koko maailman puitteissa kaikkien kirkkojen jäsenten määrä on rajusti laskenut.Samoin jumalanpalveluksiin osallistuvien määrä. Suomessa ja Ruotsisa osallistutaan jumalanpalveluksiin n 1%verran tai vähemmän.
Eskolan perustavaa laatua oleva toteamus on se että tapakristillisyys on murtumassa tai jo murtunut.Uskon tähän, se on menettänyt vetovoimansa.
Kirkosta eroaminen suuremissa määrin lähti käyntiin myöhään joskus 90-luvulla ja jatkuu nyt lumivyöryn tavoin koskien kaikkia kirkkoja teollisissa maissa. Karismaattiset kirkot kasvavat mutta vain kehitysmaissa .
Eskola tekee diagnoosin siitä mitä kirkko on. Kirkko on uskovien yhteisö. Yrittäessään jarruttaa kirkosta eroamista ja vähentyvää kirkossakäyntiä ovat kirkot liberaalisoituneet , päästäneet naiset papeiksi ja kilpailevat maallisen viihteen kanssa . Samoin kirkot kertovat innokkaasti miten demokraattisia ja tasarvoisia ne ovat. Tämä ei ole auttanut. Kirkosta erotaan yhä suuremmassa määrin ja jumalanpalveluksista katoaa väki.
Luulen että suuri yleisö on samaa mieltä Eskolan kanssa : Koska kirkko on uskovaisten yhteisö, niin heillä ei ole siellä mitään tekemistä. Niin, miksi edes yrittää pidätellä heitä?
Miksi kirkon pitäisi olla jotain muuta kun uskovaisten yhteisö? Eikö sen vetovoima ole sitä että sen suojissa on mahdollista kokea jotain mitä maailmasta ei löydy. Usein käytetty sanonta : ”Tule sellaisena kun olet” on ehkä itseasiassa tapakristittyjä karkoittava sanonta.Heidän mielestä kirkko on uskovaisten yhteisö eikä heidän.He tuntuvat uskovan kirkon jäsenten uskovaisuuteen enemmän kun kirkon aktivistit tekevät.
Jos kirkko on uskovaisten yhteisö ,niin sinne tulevat myös tulevaisuudessa hakeutumaan sellaiset jotka haluavat tavalla tai toisella saada kokea jotakin tästä uskomisesta . Tapakristityitä ei enään tule olemaan , ainoastaan uskovia ja etsijöitä.
Luulen, että tässä ollaan nyt oikeilla jäljillä. Kirkon tutkimuskeskuksen säännöllisesti teettämät kyselyt tukevat tämän suuntaista kehitystä, tosin niin että kirkkoon kuulumisen ja eroamisen syyt peilaavat vahvasti ikää.
Tapakristillisyyden jäljiltä kirkkoon kuulutaan hyvin arkisista ja käytännöllisistä syistä: kyselytutkimusten mukaan tärkein syy on se, että kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia. Seuraavaksi tärkeimpiä syitä ovat, että kirkko ylläpitää hautausmaita, kirkko järjestää lapsille ja nuorille toimintaa, tarjoaa mahdollisuuden saada kirkollinen hautaaminen ja pitää yllä kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä. Uskonnolliset syyt yleensä tai suhde Jumalaan erityisesti ovat kirkkoon kuulumisen perusteissa hännillä.
Kuva muuttuu lähes päinvastaiseksi, kun tarkastellaan kirkosta eroamisen syitä. Ne nimittäin peilaavat ihmisten omakohtaista suhtautumista uskontoon, tai itse asiassa suhteen puuttumista.
Kolme tärkeintä kirkosta eroamisen syytä ilmaistaan kyselyissä näin: ”En ole uskonnollinen ihminen”, ”Kirkolla ei ole instituutiona minulle mitään merkitystä” ja ”En usko Jumalaan”.
Vasta näiden jälkeen nousevat syyksi haluttomuus maksaa kirkollisveroa, erimielisyys jostain kirkon kannanotosta tai kirkon kokeminen liian suvaitsemattomaksi tai suvaitsevaiseksi esimerkiksi avioliitokysymyksessä.
Olennaista tässä on se, että kirkosta eroaminen keskittyy nuorempiin ikäluokkiin: lähes puolet kaikista kirkosta eronneista on alle 30-vuotiaita. Siinä mielessä tulevaisuuden kuva todella saattaa olla se, että kirkko kehittyy entistä voimakkaammin uskovaisten yhteisöksi.
Kokonaan toinen asia on sitten se, millä mittareilla uskovaisuutta mitataan – se ei välttämättä enää toimi konservatiivi-liberaali -akselilla. Mutta se lienee selvää, että tulevaisuudessa kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus on nykyistä voimakkaammin yksilötason tietoinen ratkaisu.
Että nuoret eroavat noin suurissa määrin, merkitsee todella vaikeita aikoja kirkolle. Siis ainakin maallisessa mielessä, kun verorahat vähenee ja heidän lapsiaan ei vermaankaan edes kasteta.
”Tapakristillisyyden jäljiltä kirkkoon kuulutaan hyvin arkisista ja käytännöllisistä syistä: kyselytutkimusten mukaan tärkein syy on se, että kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia. Seuraavaksi tärkeimpiä syitä ovat, että kirkko ylläpitää hautausmaita, kirkko järjestää lapsille ja nuorille toimintaa, tarjoaa mahdollisuuden saada kirkollinen hautaaminen ja pitää yllä kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä. Uskonnolliset syyt yleensä tai suhde Jumalaan erityisesti ovat kirkkoon kuulumisen perusteissa hännillä.”
Siinä on tosiaan syyt, miksi liityin takaisin kirkkoon. Suhde Jumalaan on tosiaan hännillä, koska en tarvitse tähän asiaan kirkkoa. Uskon kaiken Raamattuun kirjoitetun, mutta en usko kovin paljon sitä, mitä kirkko Jumalasta opettaa.
”Ihmisten ajattelu oli radikaalisesti muuttunut maalliseksi. ”
Maallistuminen on huono termi, koska se ei pysty avaamaan sitä, miten ihminen Jumalan kokee, ikään kuin kirkko olisi jonkinlainen lampaiden laidun ja maallistuneet ovat vuohia. Kirkko on Kristuksen kirkko sinä, missä koko maailma on Kristuksen.
Maallistuminen on hyvä asia. Se on vapauttanut ihmisiä kirkkojen orjuudesta ja alistamisesta. Hyvä puoli on myös siinä, että on helpompaa etsiä uusia tapoja tulkita evankeliumia, kun se aiemmin oli kirkkojen yksinoikeus. Niille oli hyväksi pitää kansaa oppimattomana, ettei kukaan kyselisi, mitä Raamatussa todella lukee. Kiitos sekulaarin maailman, josta löytyy monasti enemmän oikeamielisyyttä (vanhurskautta) kuin kirkoista.
Markku, tässä muutama tilastoluku lisää: Helsingissä 31–34 -vuotiasta miehistä alle 40 prosenttia kuuluu kirkkoon, 31–36 -vuotiaista naisista kirkkoon kuuluu alle 50 prosenttia. Koko maan koko väestön 28–35 -vuotiasta kirkkoon kuuluu 60 prosenttia tai vähemmän.
Voi myös kysyä, mitä ja millä aikataululla vaikuttaa se, että kaikista alhaisin kirkkoon kuulumisprosentti on perheen perustamisiässä olevilla eli ikäluokassa 25–35 -vuotiaat. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että avioliitoissa, joissa vähintään toinen puoliso oli kirkon jäsen, kirkollisten vihkimisten osuus oli jo vuonna 2015 vain 57,8 prosenttia, (11 585 avioliittoa). Kaikista solmituista avioliitoista (24 708, mukana siis myös siviiliavioliitot) kirkollisten vihkimisten osuus oli enää 46,9 prosenttia.
Ehkä tämä antaa perspektiiviä myös kirkollisen avioliittokeskustelun painopisteisiin. Tätä trendiä ei muuta muutama sata sukupuolineutraalia avioliittoa.
Työpaikan henkilökuntakokouksissa etsiydyin vähän syrjemmälle. Etäälle parhaista kavereistani. Jotta, kun tuli tilanne, jossa saatoin nousta ja käyttää puheenvuoron, niin minun ei tarvinnut ensin miettiä mitä kaverit siitä tuumaa. Huomasin nimittäin, että tilanne meni helposti ohi, jos jäin hetkeksi ”kavereihin” kiinni. ”Ulkopuolisena” olin vapaa laukomaan miten tiukkoja näkemyksiä tahansa.
Samaan tapaan olemme kirkon jäseninä kiinni ystävissämme sukulaisissa ja koko kulttuurissamme.
Pysymme kirkossa, koska se kuuluu kulttuuriimme. Omaa sidostamme ja syytä siihen kuulumiseen on vaikea tiedostaa, koska elämme kulttuurimme sisällä. Jopa sen muutosta on vaikea tajuta, koska olemme itse osa tuota muutosta Tämä kulttuurillinen sidos on nyt murtumassa. Tulee yhä luvallisemmaksi erota, koska se vaikuttaa muihin suhteisiin yhä vähemmän. Mitä enemmän kirkosta erotaan niin sitä helpommaksi se käy seuraaville. Uskovaisuudella, tai messuihin osallistumisella on vain marginaalinen osuus. Ei ennekään kirkossa ole käyty suurella joukolla, kuin jouluna ja suurina pyhinä. Eikä kirkkoon ole kuuluttu uskon tähden, vaan siksi että se on kuulunut asiaan.
Hyvä ja tärkeä aihe. Vaikka itse välillä kulmikkaastikin asiaa laitan esille uskon vilpittömästi uskon asiaan meitä hyvästi koskettavana asiana. Yksi asia olisi huomata ettei ristiriitaa luonnonasian ja Raamatun välillä kovasti ole.
On hämmentävää Jumalanpalveluskeskusajatuksen ylläpito silloin kun asiasta ei voi tai saa edes keskustella , ja tähän maaliin tulisi vielä kaikkien työntekijöiden pyrkiä. Asiassa ei ole mitään vikaa mutta miksi emme saa opetusta ja hengellistä tiennäyttöä maaliin pyrkimiseksi.
Jumalanpalveluksesta olisi hyvä puhua enemmänkin, ja Jumalanpalveluskokemuksesta tiedon kerääminen ei ole kummonen juttu kun vain hoksaa miten se tehdään. Eihän sekään asiaa tietenkään ratkaise mutta haluttomuus asiaan kertoo paljon. Melkeinpä tulee ajatelleeksi ettei sitä haluta tehdä.
Syyt ovat tietysti monenlaisia, mutta nykyinen tiedonkäsittely mahdollistaisi kätevän rasti ruutuun menetelmän, ja sitten kolme kirjallisesti vastattavaa, missä sitten tulisi ymmärtää milloin puhutaan samasta asiasta vaikkakin eri lausumalla.
Itse olen asiaa tehnyt ja laitoin aikanaan palautuskuoret postimerkkeineen niille jotka tarjoukseen tarttuivat. Muuten, kuoren ottaneista palautusprosentti oli 50.n paikkeilla, joten ei huonosti. Toki otos ei suuren suuri ollut, mutta nykyasialla netissä voitaisiin hetkessä kerätä asiaa Jumalanpalveluskokemuksesta kun vain haluttaisiin.
Miksi kirjoitan tästä, siksi kun kuulun seurakuntaa ja kirkkoa arvostavaan osaan kansalaisena, ja ymmärrän opetuksen ja hengellisen tiennäytön tarpeellisuuden aikanamme tietään etsiville Ihmisille.
Tässä ollaan oleellisen äärellä. Kyse on myös täysin itse luodusta ongelmasta. Kun kirkkoihin ja muihin uskontoihin liitetään vauvoja tai lapsia, ei kai ole mikään suuri yllätys, että kun he itsenäistyvät ja löytävät itsensä, että kaikki eivät suinkaan usko siihen mihin heidät on vailla mitään ymmärryskykyä liitetty.
Täysin sama efekti olisi siinä, jos ihmisiä liitettäisiin vauvana tai lapsina johonkin tiettyyn poliittiseen puolueeseen.
Tästä olen oikeastaan samaa mieltä. Vaikka en kannata kasteenuusimista tai vastusta lapsikastetta. Se vain ei ole mikään ihme, että aikuistuttua kun huomataan ettei uskota niinkuin opettaa se kirkko, johon on lapsena mitään kysymättä liitetty, on luonnollista erota. Minusta niin tulisikin tehdä.
Nyt on nähtävissä millainen on kirkon tila, johon kuuluu ihmisiä, jotka eivät usko sen sanomaan, Raamattuun, tai Jumalan olemassaoloon. Tavallaan pattitilanne, koska ketään ei tietenkään voi ajaakaan pois, mutta useasti on kuullu ateistilta, että on täysin pätevä sanomaan näkemyksensä jostain teologisesta kysymyksestä, koska on kirkon jäsen.
Kuten olen aikaisemminkin todennut, kirkon kohdalla kyse on puhtaasti taloudellisesta syystä kastaa ja liittää ihmiset kirkkoon kysymättä heiltä. Mikäli kirkkoon voisi liittyä vasta myöhemmällä iällä, väkiluku laskisi nykyistä huomattavasti jyrkemmin, jonka jälkeen ei menisi kauaa siihen, kun kirkkoon kuuluisi pitkästi alle puolet Suomen väkiluvusta. Sen jälkeen kirkon verotusoikeus voitaisiin kyseenalaistaa nykyistä perustellummin – ja taatusti myös kyseenalaistettaisiin.
Ja tietenkin sekin, että mitä vähemmän ihmisiä liitetään kirkkoon, sitä vähemmän (vero)tuloja.
Markulta hyvä kirjoitus. Aihe on mitä tärkein Kirkon itse ymmärryksen kannalta.
Kirkon erityisyys, ei voi olla Kirkkoon kuulumisen perusta, vaan Jumalan Rakkaus tekee Kirkosta erityisen.
Meillä on ihmisinä mennyt monet käsitteet sekaisin ja esim. Kuvittelemme, että ihmisen erityisyys, lahjakkuus ja ulkonäkö, ynm. on syy, jotta ihminen on rakastettava. Todellisuudessa asia menee toisin päin. Rakkaus tekee ihmisestä erityisen. (Tämä pätee, myös ihmisten suhteissa)
Kirkko (Krituksen ruumis)on kuin ihmiset, Kristus Rakastaa ihmistä omaehtoisesti ilman ihmisen ansioita, mutta me ihmiset asetamme Kristukselle, ehdot, jotta voimme Häntä rakastaa.
Kun lapsia kastetaan Kritukseen, niin heitä kastetaan myös Jumalan Rakkauteen ja Armon Evankeliumin Lupauksiin. Me emme valitse Jumalan Rakkautta, vaan Jumala on valinnut Kristuksen Rakastamaan ihmistä. Jumala ei kysy ihmiseltä lupaa Rakkauteensa. (Joh.3:16)
Sari W. : ” aikuistuttua kun huomataan ettei uskota niinkuin opettaa se kirkko, johon on lapsena mitään kysymättä liitetty”.
Mikähän onkaan niikuin ne asiat, joita kirkko opettaa ja mihin siinä ei uskota? Eihän kirkko opeta mitään, tai opettaa sitä sun tätä. Tuo väite siitä, että ihmiset ei usko, niin kuin kirkko opettaa, on sellaisenaan vailla pohjaa. Jollei ole aktiivisesti osallistunut kirkon toimintaan jo vuosien ajan, niin ei voisi tietää, mitä kirkko opettaa. Siinäkään tapauksessa, että kirkon opetuksessa olisi jokin yhtenäinen linja.
Perinne ei enää sido kirkkoon niin kuin menneinä aikoina. Siksi kansankirkko on muutosten edessä. Mahdollisia tulevaisuuksia on useita. Toivottavin mutta valitettavasti vähemmän todennäköinen vaihtoehto on se, että monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa nykyistä useammat kirkon jäsenet oivaltavat kristillisyyden sittenkin parhaiten vastaavan ns. perimmäisiin kysymyksiin ja jäsenkato vaimenee vähitellen. Toinen , todennäköisempi, vaihtoehto on, että vähemmistöksi kutistuva kirkko vähitellen löytää juurensa valona ja suolana pysyen nykyistä selkeämmin ja rohkeammin kristinuskon perussanoman esilläpitäjänä. Mahdollinen, joskaan ei toivottava, tulevaisuuden näky on myös se, että muodostuu tunnustuskirkko, joka erkaantuu kirkon nykyisestä virallisorganisaatiosta, jolloin kansankirkon jäänteistä muodostuu yleishumanistinen hyväntekeväisyysjärjstö, joka lopulta kuihtuu pois, kun sillä ei ole mitään annettavaa ihmisten hengellisiin tarpeisiin.
Yrjö Sahama 04.09.2018 19:09
””Perinne ei enää sido kirkkoon niin kuin menneinä aikoina.””
Aika lailla tosiaisioden ohi meni, siis eikö uskontopakolla ollut aiemmin jotain tekemistä miksi kirkkoon kuuluttiin ja tästä on perinne saanut alkunsa jonka alusta on kulunut vasta alle sata vuotta.
Ari muistuttaa tärkeästä asiasta. Takavuosna kirkosta ei voinut erota. Sitten tuli sääntö että voi erota jos siirtyy toiseen kirkkokuntaan. Sivilirekisteriin siirtyminen tuli vasta 1923 mahdolliseksi uskontovapauslain ansiosta.
En viitannut ”menneillä ajoilla” 1800-lukuun saati sitä vanhempiin aikoihin, vaan uskonnonvapauden voimaantulon jälkeisiin aikoihin, jolloin ev.lut.kirkon jäsenosuus monien yllätykseksi pysyi pitkään yli 90 %:ssa.
Paljon riippuu, miten jäsen hahmottaa ja tunnistaa kirkkonsa identiteetin: Onko se Jeesuksen Kristuksen persoona vai jotain muuta.
Minusta tämä Timo Eskolan kuvaama kehitys on myönteinen nyt kun kirkoista on tullut liberaalin teologian heikentämiä ja suunnastaan epävarmoja yhä enemmän politisoituvia laitoksia. Ruotsin kirkossa ei minusta enää ole paljon mitään säityttämisen arvoista. Suomessa meillä ei ole ihan yhtä huonosti asiat, mutta suunta on sama. Minun kriteeri hyvälle kirkolle on se, että uskovat voivat viihtyä siellä ja vapaasti harjoittaa uskoaan kirkon ja piispan suojeluksessa.
Jos ajattelemme niinkuin minä, että kirkko pelkistettynä on uudestisyntyneiden uskovien yhteisö niin kyllähän meidänkin kirkossamme on aika paljon tässä mielessä turhaa noin iankaikkisuutta ajatellen. Sitten toisaalat meillä on ollut vapaakristillisyys erikseen. Nehän ovat tällaisia uudestisyntyneiden yhteisöjä ilmanerilaista kirkollista ”kuorrutusta”.
Minä voin helposti nähdä tulevaisuuden, jossa uskovat herätysliikkeidensä mukana joutuvat jättämään kirkon ja perustamaan uusia vapaakristillisiä yhteisöjä tai kirkkokuntia. Jos minun pitäisi valita, teenkä kompromissin uskossani vai seuraanko Jeesusta, valitsisin ilman muuta jälkimmäisen. Tänään emme kuitenkaan vielä Suomessa ole sellaisen valinnan paikalla. Svenska Kyrkaniin en varmasti tahtosi kuulua.