Maroronin yläkoulun alkutaival Tansaniassa oli kivikkoinen. Kun koulun ensimmäinen lukuvuosi vuonna 2005 alkoi, paikalla oli 35 oppilasta ja kolme opettajaa. Koska paikallinen väestö ei innostunut oman yläkoulun perustamisesta, oppilaita oli haalittu lähikylistä ja kauempaakin. Uusi laki kuitenkin määräsi yläkoulun perustettavaksi jokaiseen 5–10 kylän muodostamaan piirikuntaan, minkä takia Maroroniin oli nyt perustettava yläkoulu. Olihan se Maroronin piirikunnan keskus.
Neljän vuoden opiskelun jälkeen kukaan pioneeriluokan oppilaista ei saanut yläkoulun päästötodistusta, sillä kaikki epäonnistuivat valtakunnallisissa päättökokeissa. Seuraava vuosiluokka menestyi hiukan paremmin. Kolme oppilasta sai päästötodistuksen, ja yksi heistä pääsi lukioon. Hänestä puhutaan koululla vieläkin, eikä syyttä. Maroronin yläkoulun ensimmäinen lukiolainen valmistui viime vuonna pääkaupungin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta. ”Koulustamme voi ponnistaa jopa lääkäriksi”, rehtori kannustaa koulun oppilaita.
Olemme järjestäneet lokakuun aikana hankekouluillamme kahdeksan kaksipäiväistä opetusmenetelmiin liittyvää koulutustilaisuutta. Jokaiseen koulutustilaisuuteen tulee opettajia kolmelta koululta. Hankkeeseen kuuluu 24 pohjoistansanialaista yläkoulua, joista suurin osa on syrjäseutujen heikosti menestyviä valtionkouluja. Myös luterilaisen kirkon ylläpitämiä yläkouluja on hankkeessa mukana.
Fysiikan opettajien ryhmä PITA-hankkeen koulutustilaisuudessa Pohjois-Tansaniassa lokakuussa 2018.
Koulutustilaisuudet ovat vieneet auringonpaahtamalle kuivalle savannille ja alkavan sadekauden liukastuttamille Meru-vuoren rinteen mutkaisille ja kuoppaisille teille. Tansanialaiset koulut ovat tulleet minulle työvuosien aikana tutuiksi, mutta aina tulee eteen uutta ajattelemisen aihetta.
Yllätys voi olla myönteinen. Ngongongaren koululla rehtori vei meidät upouuteen luokkarakennukseen. Laattalattia, puhtaat vastamaalatut seinät, ehjä liitutaulu, uudet täsmälleen samankokoiset pulpetit. Tunnustuksena parantuneista oppimistuloksista koulu oli saanut valtiolta kannustusrahaa uutta rakennusta varten. Nkoasengan koulun piha puolestaan oli kuin puutarhaoppaan kansikuvasta: täsmällisesti leikattuja pensasaitoja, runsaita kukkapenkkejä. Kikwen yläkoululla biologian opettajien ryhmä riemastutti oivaltavilla kommenteillaan.
Mutta useimmiten me sovitimme erikokoisista pulpeteista yhtenäistä pöytäpintaa ryhmätöitä varten, etsimme kuoppaisesta betonilattiasta tasaista kohtaa pulpettiryhmille ja puhaltelimme liitupölyä kansioidemme päältä. Koulutustilaisuuksien ihme kuitenkin on, miten köyhä ja kulunut fyysinen ympäristö ikään kuin katoaa silmistä opettajien osallistumisen ja innostuksen myötä.
Paljon riippuu koulun rehtorista. Hankekouluihin perustettiin heinä-elokuussa kasvimaat. Ajatuksena on, että oppilaat ja opettajat saavat kasvimaalta vihanneksia yksipuolisen maissiaterian täydennykseksi. Lokakuun koulutuspäivien päätteeksi kävimme tutustumassa isäntäkoulujen kasvimaihin. Yllätys ei ole, että kasvimaa ei menesty kuivalla savannilla, eikä sekään, että sateisen vuorenrinteen kasvimaa tuottaa paremmin. Vastoin odotuksia erään puoliaavikon koulun kasvimaa kukoisti, mutta hyvällä viljelymaalla sijaitsevalla kasvimaalla ei kasvanut mitään. Edellisessä koulussa rehtori oli organisoinut oppilaat huolehtimaan pienistä nimikkopalstoista. Jälkimmäisen koulun rehtori oli antanut kasvimaan yhden työntekijän vastuulle. Tarina oli kaikin puolin surullinen. Työntekijä oli kuollut elokuun lopussa, eikä kukaan ollut huolehtinut kasvimaasta kuolemantapauksen jälkeen.
Maroronin yläkoululaiset lounaalla.
Maroronin yläkoulun rehtori on toiveikas. Viime vuonna reilusti yli puolet koulun oppilaista läpäisi päättökokeet; heistä vain kaksi jatkoi lukiossa. Tälle vuodelle hän odottaa parempia tuloksia: ”Tämä vuosiluokka on ollut koko kouluajan oppimistuloksissaan vahvempi.”
Koulu on tavallinen päiväkoulu, mutta osa päättökokeisiin valmistuvista yöpyy koululla parin kuukauden ajan ennen kokeita. Tytöille on tehty eräästä luokkahuoneesta yksinkertainen väliaikainen asuntola. Tyhjän luokkahuoneen lattialla on patjojen rivistö, katosta roikkuu moskiittoverkkoja. Poikia on vähemmän, joten eräs opettaja on majoittanut heidät kotiinsa koulun naapuriin. Rehtori kertoo: ”Oppilaat saavat enemmän lukuaikaa, kun he yöpyvät koululla. Aika ei kulu koulumatkaan, ja he voivat lukea illallakin, koska meillä on täällä sähköt. Kodeissa ei ole sähköjä.”
Rehtori suunnittelee asuntolan rakentamista koululle. Rakennuslistalla on myös koulun ruokala. Lounasaikaan oppilaat istuvat syömässä pihamaan puiden alla, mistä kuuluu iloinen jutustelu. Lääkäriksi valmistunut koulun entinen oppilas on tulossa lähipäivinä vierailulle. ”Pyydämme häntä silloin tällöin tänne kannustamaan oppilaita,” rehtori kertoo.
Paluumatkalla tie kulkee savannin halki. Yritän ymmärtää, miksi olen toivoa täynnä, vaikka koulu antaisi aihetta synkkiin ajatuksiin: heikot oppimistulokset, oppilaat yöpyvät koulun lattialla, ei ruokalaa. Se fysiikan opettajako, joka iloitsi siitä, että ennätti aamulla opettaa oppilaille ennen koulutuspäivän alkamista, hänkö minua ilostutti? Vai rehtorin ilosta tuikkivat silmät? Vai oppilaiden jutustelu puiden alla? Vai toivo: tänään on näin, huomenna paremmin.
Katri Niiranen-Kilasi
kirjoittaja toimii neuvonantajana yläkoulun opettajien täydennyskoulutushankkeessa Tansaniassa (PITA Osallistava opetus)
Fiksu tämä nykyinen paavi!