Jukka Hautala: Teologisia huomioita avioliittokäsityksen laajentamiseen

I Aluksi

Perustevaliokunta laati keväällä 2018 mietinnön avioliittokäsityksen laajentamista koskevaan aloitteeseen (Edustaja-aloite 1/2017 kirkolliskokoukselle, EA). Perustevaliokunnalla oli edessään vaikea tehtävä. Mietintöä lukiessa (Perustevaliokunnan mietintö 1/2018/Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen, PVM) asian vaikeus näkyy. Valiokunta on päätynyt esittämään vuoroin avioliittokäsityksen laajentamista kannattavien ja nykyiseen käsitykseen pitäytyvien argumentit. Nykyistä avioliittokäsitystä puoltavien määrä oli valiokunnassa suurempi.

Laadittu mietintö herätti kysymään: mikä on kirkossa käytettävän teologisen tutkimuksen ja argumentoinnin luonne? Mikä on sen suhde muuhun, esimerkiksi tiedeyliopistoissa harjoitettuun teologian metodiin ja argumentointiin? Minkälainen teologinen metodi on ollut mietinnön takana? Olisiko tarjolla ollut avioliittoteologiaa paremmin hahmottavia teologisia metodeja ja työtapoja?

Yritän seuraavassa etsiä vastausluonnoksia kysymyksiin käyttäen keskustelukumppanina perustevaliokunnan kirkon avioliittokäsityksen laajentamista koskevaa mietintöä (PVM). Tuon mukaan pohdintaa myös hermeneutiikasta, lain ja evankeliumin erottamisesta sekä teologian metodista.

II Yliopistoteologiasta ja seurakuntateologiasta

Luterilaisessa teologisessa perinteessä on tehty erottelu tiedeyliopistoissa harjoitetun teologisen työskentelyn ja kirkon uskon (ja käytännön toiminnan) välille. Molemmilla on autonomiansa. Tiedemaailmaa eivät sido kirkon usko tai perinne. Vastaavasti kirkko ei ole uskossaan ja elämässään velvoitettu sitoutumaan teologisen tutkimuksen tuloksiin.

Tästä huolimatta teologinen työskentely ja kirkko ovat tarvinneet toisiaan. On vaikea kuvitella tilanne, jossa uutta raamatunkäännöstä laadittaessa ei otettaisi lähtökohdaksi Vanhan ja Uuden testamentin eksegeettisen työskentelyn lopputuloksia esimerkiksi tekstikritiikin osalta. Tähän luterilaista kirkkoa suorastaan velvoittaa humanismin ja reformaation vaatimus palata lähteille.

Suomessa teologit – ja samalla papit – ovat saaneet tutkijakoulutuksensa yliopistoissa. Kirkko on edellyttänyt papeilta tiedekoulutusta. Pappisvihkimykseen liittyvä ordinaatiokoulutus on ollut käytännössä vähäinen lisä, jonka kirkko on edellyttänyt vihittävältä perustutkinnon jälkeen. Suomessa tieteellinen teologinen tutkimus on nähty olennaisena ja välttämättömänä osana kirkon opetus- ja saarnavirkaa (pappisvihkimys). Tästä voi päätellä, että myös kirkon käyttämät teologisen työskentelyn työvälineet ovat juuri ne, joita on harjoitettu teologisissa tiedekunnissa yliopistoissa ja joita voidaan edelleen soveltaa kirkon uskon ja elämän kysymyksiin.

Yliopistossa ja kirkossa harjoitetun teologisen tutkimuksen menetelmät ja käytännöt eivät poikkea radikaalisti toisistaan. Yliopistoteologia poikkeaa seurakuntateologiasta tutkimusintresseiltään ja -kohteiltaan. Seurakuntatyössä etsitään ratkaisuja käytännön työssä esiin tulleisiin ongelmiin ja tässä työskentelyssä hyödynnetään teologian tarjoamia teoreettisia työkaluja. Vastaavasti yliopiston tutkimusta innostaa eteenpäin kaikki se, missä nähdään piilevän uutta selvittämisen, selittämisen ja ymmärtämisen potentiaalia. Yliopistolla harjoitettavaa tutkimusintressiä ohjaa vielä lisäksi sekä kansallinen että kansainvälinen tutkimusrahoitus.

Suomalaisen teologiantekemisen rinnalle voi toki tuoda vaihtoehtoisia esimerkkejä vähemmistökirkkokuntien käytännöistä. Monissa kirkkokunnissa papit koulutetaan kirkon omissa pappisseminaareissa. Niissäkin tapauksissa teologisen työskentelyn ja kirkon uskon välille on mahdollista tehdä erottelu ja tutkimus voi olla kriittistä. Silti näin toteutettuna teologia on vähemmän autonominen suhteessa kirkon uskoon ja elämään kuin se on ollut suomalaisessa kontekstissa. Usein tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan rahoittama (teologinen)tutkimus painottuu uskontotieteelliseen otteeseen.

III Perustevaliokunnan työskentely ja akateemiseen teologia

Onko perustevaliokunnan mietinnön pohjalta mahdollista rakentaa kuvaa siitä, millä tavalla sen toteuttama teologianharjoitus suhteutuu yliopistoteologiaan? Onko perustevaliokunnan teologisen työskentelyn lähtökohta yliopistomaailmassa harjoitetussa teologiassa vai nojaako se johonkin muuhun teologiseen lähestymistapaan?

Mietintöä lukiessani en voinut välttyä siltä johtopäätökseltä, että perustevaliokunnan teologista työskentelyä ohjaa ja rajoittaa oletettu kirkon tunnustuksesta nouseva esiymmärrys. Tuota esiymmärrystä itseään ei aseteta osaksi työskentelyn ja tulkinnan prosessia, vaan sitä käytetään välineenä estämään kirkon opin ja opetuksen vuoropuhelu luterilaisen teologian peruselementtien kanssa käytännön ratkaisuja edellyttävässä historiallisessa tilanteessa. Näin toteutettu teologinen työskentely toki kuuluu kirkon autonomian piiriin, mutta se ei ilmennä sitä älyllistä, moraalista ja uskonnollista rehellisyyttä, jota asian selventäminen omassa kontekstissamme nyt edellyttäisi. Tämän taas voi katsoa olevan ristiriidassa luterilaisen reformaation taustalla olevan lähteille paluun pyrkimyksen kanssa.

Perustelen yllä sanomaani seuraavilla havainnoilla. Mietintö summaa kohdassa ”Teologisten perustelujen merkitys” kantaansa seuraavasti:

Vaikka aloitteessa korostetaankin kirkon tarvetta muuttua ajan mukana, siinä kuitenkin muistutetaan, että kirkossa tehtävien ratkaisujen tulee nousta ”kirkon omista teologisista, pastoraalisista ja eettisistä lähtökohdista”. Valiokunta yhtyy tavoitteeseen ja pitää tätä näkökohtaa olennaisena. (PVM, 45)

Valiokunta lausuu yksimieliseltä näyttävänä lähtökohtana yllä sanotun. Lausumaan voivat yhtyä yhtä hyvin ne, jotka ottavat esimerkiksi Luterilaiset tunnustuskirjat (sellaisenaan tai jopa kirjaimellisesti) kirkon teologiseksi, pastoraaliseksi ja eettiseksi lähtökohdaksi – kuin myös ne, jotka katsovat, että reformaation kirkkona luterilainen kirkko on aina soveltanut teologisen tieteen, pastoraalisin perustein tai eettisen harkinnan mukaan opetustaan uusissa tilanteissa. Nämä kaksi lukutapaa johtavat erilaisiin käytännön johtopäätöksiin. Johtopäätösten ero palautuu tämän artikkelin peruskysymykseen siitä, millä tavalla teologisen tutkimuksen ajatellaan suhteutuvan kirkon oppiin ja opetukseen.

Valiokunta valitsee lähestymistavoista ensimmäisen eikä jätä (voittanutta) kantaansa alleviivaamatta. Tässä lähestymistavassa valiokunnan enemmistön edustama kanta on jo ennalta tiedetty: se perustuu omasta traditiosta tuttujen Raamattu- ja tunnustuskirjasitaattien toistamiseen. Valiokunta ei käytä teologista työskentelyä kirkon itsereflektion (uskonnollinen rehellisyys), tiedon intressin (älyllinen rehellisyys) tai pastoraalis-eettisen harkinnan (moraalinen rehellisyys) välineenä, vaan työkaluna, jonka avulla argumentoidaan suljetussa systeemissä vallitsevaa kirkollista oppia tai opetusta. Valiokunta sitoo ”kirkon omat…lähtökohdat” nimenomaan – ei sisältöön – vaan muotoon, eli uskonnonvapauden ja autonomian kirkolle suomaan tilaan. Valiokunta toteaa:

Myös eduskunta tunnusti kirkon uskonnollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden. Avioliittolain muutoksen hyväksyessään se totesi, että päätöksellä ei muuteta kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen avioliittokäsityksiä tai vihkimiskäytäntöjä eikä puututa niiden autonomiaan. Valiokunnan mielestä tämä on ensiarvoisen tärkeää uskonnonvapauden kannalta. On vahinko, että tämä eduskunnan periaatteellinen kanta on julkisessa keskustelussa jäänyt taustalle. (PVM, 45)

Yllä sanottu ohjaa keskustelua pois itse asiakysymyksestä (avioliiton teologinen analyysi). Kirkon autonomiasta tulee veruke olla tekemättä varsinaista teologista työskentelyä eri tutkimusmenetelmin datasta johtopäätöksiin. Tämä katseen toisaalle kääntäminen tulee yhä selvemmäksi seuraavassa:

Kirkollinen vihkiminen on uskonnollinen toimitus, jonka sisällöstä kirkko päättää itse. Nykyinen käytäntö on myös sopusoinnussa YK:n ihmisoikeusjulistuksen, EU:n ihmisoikeussopimuksen ja muiden kansainvälisesti merkittävimpien ihmisoikeussopimusten kanssa. Se on myös Suomen perustuslain ja voimassa olevan avioliittolain mukainen. Päättäessään avioliittolain muutoksesta 2014 eduskunta vielä erikseen totesi, ettei päätöksellä kajottu kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen oikeuteen päättää omista vihkimiskäytännöistään. Valiokunta pitää siis hyvänä sitä, että aloitteessa pyritään etsimään teologisia perusteluja kirkon avioliittokäsityksen arvioimiseksi. (PVM, 45)

Miehen ja naisen parisuhteen päälle rakentuneen kirkollisen avioliittokäsityksen kannattajat eivät vetoa teologiseen työskentelyyn, vaan yleiseen muodolliseen periaatteeseen kirkolle taatusta autonomiasta muodostaa omat käsityksensä. Tämän takia varsinainen teologinen työskentely jätetään muutosta esittävien vastuulle. Valiokunta toteaakin (enemmistön kantana):

Esittäessään avioliittokäsityksen laajentamista aloite myöntää vähintään epäsuorasti, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on jo nyt oma ja voimassa oleva avioliittokäsitys ja vihkimiskäytäntö, joka perustuu kirkon tunnustukseen ja aiempiin päätöksiin. Sen vuoksi perusteluvastuu kuuluu erityisesti niille, jotka toivovat muutoksia. (PVM, 45)

Perustuslain kirkolle suoma autonomia ei saa muodostua verukkeeksi, joka poistaisi kirkolta jatkuvan teologisen työskentelyn velvoitteen. Perustevaliokunta ei ole itse asiassa vielä ryhtynyt harjoittamaan varsinaista teologista, pastoraalista tai eettistä työskentelyä. Tähän teologisen analyysin tarpeellisuuteen on viitannut myös Emma Audas (Audas 2017).

Asianmukaisen teologisen työskentelyn laiminlyöminen ei ole luterilaisen kirkon itseymmärryksestä tai sen omasta teologisesta, pastoraalisesta ja eettisestä perinteestä nouseva pyrkimys. Toivottavasti piispainkokous, jonka tehtäväksi avioliittokäsityksiin liittyvien jännitteiden ja ristiriitojen ratkaiseminen tuli, tarttuu kysymykseen nimenomaan syvällisellä teologisella työskentelyllä.

IV Mikä on mietinnön teologinen metodi?

Mietinnön (voittanut) kanta ei oikeastaan katso teologista työskentelyä tarpeelliseksi. Teologinen sormiharjoitus on ollut tarpeellista vain siltä osin, kuin sen avulla on voitu torjua aloitteessa esitetyt teologiset näkökohdat ja perustelut. Esimerkkeinä tällaisesta on uskon ja rakkauden erotteluun liittyvä yhteenveto ja raamattuargumentaatiota koskeva analyysi:

Uskon ja rakkauden erottelua on teologiassa käytetty havainnollistamaan ihmisen suhdetta Jumalaan ja lähimmäiseen. Sen sijaan aloitteessa sitä käytetään kuvaamaan muuttumattoman ja muuttuvan suhdetta. Uskon alueelle kuuluisivat sellaiset kirkon opinkohdat, jotka nojaavat Jumalan ilmoitukseen ja jotka ovat muuttumattomia. Rakkauden alueelle kuuluisi asioita, joita kirkko voisi eri aikoina arvioida joustavasti eri tavoin. Aloite näyttää pitävän avioliittoa jälkimmäiseen alueeseen kuuluvana.

Valiokunnan mielestä uskon ja rakkauden erottelua ei pidä ymmärtää niin jyrkästi kuin aloitteessa tehdään. Martti Lutherin kirjoituksissa uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen ei käytetä kuvaamaan erottelua muuttuvan ja muuttumattoman välillä siinä merkityksessä kuin se aloitteessa tulkitaan. Kirkon elämään kuuluu monia asioita, jotka kuuluvat sekä uskon että rakkauden alaan. Molemmat voivat myös sisältää sekä muuttuvia että muuttumattomia piirteitä. Ratkaisevaa on, millaisia perusteluja ne saavat Raamatusta ja kirkon perinteestä. (PVM, 46)

Raamattuargumentaatiosta mietintö jatkaa:

Aloitteessa Raamatun merkitys kaventuu hyvin ohueksi. Yhtäältä aloitteessa todetaan, ettei Raamattu anna yksiselitteistä vastausta asianosaiseen kysymykseen. Myöhemmin aloitteessa kuitenkin todetaan, ettei Raamattu anna ”ylipäätään” vastausta, miten avioliitto tulee ymmärtää nykyisessä tasa-arvolle rakentuvassa toimintaympäristössä. Perustevaliokunta ei voi yhtyä tällaiseen raamatuntulkintaan.

Valiokunta katsoo, että Raamatusta nousee käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona. Valiokunta on yhtä mieltä siitä, että kirkon raamatuntulkinnassa Jeesuksen pelastustyö toimii avaimena. Silloin on otettava vakavasti myös hänen opetuksena avioliittoon liittyen. Valiokunta katsoo, että kirkon nykyinen näkemys avioliitosta perustuu Jeesuksen opetukseen ja on sopusoinnussa Raamatun kokonaisuuden kanssa. (PVM, 46-47)

Varsinaisesti valiokunta ei mietinnössään mitenkään syvenny teologisen tieteen avaamien kysymysten äärelle perustellessaan (voittanutta) kantaansa. Sen sijaan se tyytyy toistamaan, että Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa avioliitto on ymmärretty miehen ja naisen välisenä. Tämä ilmaisu toistuu 44 kertaa.

Teologisen tutkimuksen näkökulmasta olisi välttämätöntä mennä tuon argumentin itsestään selvän lähtökohdan taakse. Samoin vaatisi teologista avaamista, mitä tarkoitetaan ilmaisulla: ”Avioliitto on Jumalan asettama” (esim. PVM, 48). Mietinnössä todetaan:

Avioliittokäsityksen laajentamiselle ja muuttamiselle on vaikeaa löytää vakuuttavia teologisia perusteluja sen vuoksi, että luterilainen uskonkäsitys pitää avioliittoa Jumalan asettamana miehen ja naisen elinikäisenä liittona. Tämä lähtökohta antaa avioliitolle sen hengellisen merkityksen. Se perustelee, miksi ylipäänsä toimitetaan kirkollisia vihkimisiä. Se myös velvoittaa kirkkoa etsimään Jumalan tahtoa ja siten perehtymään oman uskonkäsityksensä perusteisiin. (PVM, 48)

Tällä samalla perusteella voisi todeta, että ”Raamattu ja tunnustuskirjat ymmärtävät naisen olevan miehen hallinnassa ja hänelle alisteinen olento”. Tai että ”Raamatun mukaan sairauksia voi parantaa ajamalla sairaasta pois pahan hengen.” Tai että ”Raamattu ja tunnustuskirjat eivät puhu mitään modernin lääketieteen mahdollisuudesta hoitaa sairauden vaivaamia ihmisiä – ja siksi sen tarjoamaa apua ei tule sallia.” Valiokunnan mietinnöstä puuttuu kokonaan (kon)tekstien ja ilmiöiden historiallinen ymmärrys.

Valiokunta käyttää yksittäisistä raamatunkohdista (PVM, 48) ja toisaalta tunnustuskirjoista (PVM, 49) irrotettuja tuttuja ajatuskulkuja perusteluna, joihin ei liitetä historiallista ja kontekstuaalista ymmärtämisen pyrkimystä. Metodia voisi kuvata klassiseksi, ellei sitä halua kutsua raamattu- tai tunnustusfundamentalismiksi. Klassisessa metodissa olennaista on, että menneisyys on kapseloitu juuri tiettyihin idealistisiin lausumiin ja tuo kapselointi on yleispätevää, ajatonta ja universaalia. Tämä tekee teologiasta staattista ja ideoiden sisäistä kielipeliä vailla kosketusta todelliseen, konkreettiseen, historialliseen ja ajalliseen.

Raamattu

Perustevaliokunnan harjoittama argumentaatio on valittua näkökantaa puolustavaa – ei vielä teologista tutkimusta, työskentelyä eikä tulkintaa. Mikäli – kuten tässä tapauksessa on olennaista – kysymystä avioliitosta tutkittaisiin teologisen tieteen näkökulmasta, olisi raamatullista ja hyvin luterilaista aloittaa työskentely siitä, miten Vanha ja Uusi testamentti sanoittavat avioliittoa, tai miten avioliittokäytännöt ja mahdollinen instituutio näyttäytyvät juutalaisuuden historiassa.

Perustevaliokunta ei mietinnössään käytä lainkaan tällaista työskentelyä. Perustevaliokunta ohittaa ne lukuisat Vanhan ja Uuden testamentin kuvaukset, joissa kerrotaan avioliitoista ja avioliittosopimuksen piiriin kuuluvista asioista. Koko asiakirja on vailla tähän liittyvää teologista analyysia. Sen sijaan lähtökohtana on valittu linjaus, jonka mukaan luomiskertomuksen sanat ”mieheksi ja naiseksi hän loi heidät…ja siunasi heidät” (1. Moos. 1:27-28) on tulkittava avioliiton jumalalliseksi asetukseksi.

Mikäli näin linjataan, toistetaan oma uskonnollinen ja opittu esiymmärrys ilman varsinaista teologista työskentelyä. Tällainen lähtökohta on yksinkertaisesti älyllisesti epärehellinen. Mikäli teologia olisi tätä, ei sen harjoittamiseen tarvittaisi alkukielten tuntemusta, eksegetiikan tutkimusalueelta kerättyjä tuloksia eikä historiallista perspektiiviä. Lähtökohdaksi riittäisi vain oman kannan puolustaminen aksiomaattisen kehäpäättelyn avulla. Tällaisen osaamisen voisi tuottaa jo varsin matalan tieteellisen tason pappisseminaari.

Valiokunnan kannanotoissa on yleisemminkin havaittavissa kehäpäättelyä. Otan esimerkin sen soveltamisesta kohdasta ”Avioliittoon vihkiminen osana jumalanpalveluselämää” (PVM, 50-51).

Kirkon uskonkäsityksen näkökulmasta avioliittoon vihkiminen on pohjimmiltaan jumalanpalvelus. Se perustuu Jumalan käskyyn ja lupaukseen. Siitä säädetään Kirkollisten toimitusten kirjassa. — Vedotessaan Jumalan nimeen kirkko vetoaa Jumalan käskyyn ja lupaukseen ja ottaa osaa hänen työhönsä. Vihkimiskäytäntöä ei voi johdonmukaisesti muuttaa ilman, että kirkossa vallitsee riittävä yksimielisyys Jumalan tahdosta.

Valiokunnan käsityksen mukaan avioliittoon vihkiminen on osa kirkon jumalan-palvelusta. Siksi sen muuttamisen perusteluiksi eivät riitä muutokset toimintaympäristössä. Vihkimistä koskevien muutosten tulee perustua kirkon yhteiseen uskoon, jonka lähtökohdat on ilmaistu Pyhässä Raamatussa ja kirkon tunnustuksessa.

Missä konkreettisessa lähteessä on ilmaistu Jumalan lupaus ja käsky, joka koskee avioliittoon vihkimistä jumalanpalveluksena? Jos lähde on ”kirkon uskonkäsitys”, sekin vaatii selventämistä, koska sen sanotaan perustuvan ”Jumalan käskyyn ja lupaukseen”. Luterilaisessa perinteessä sakramentteihin on liitetty käsky ja lupaus. Kasteen osalta todetaan, että ”menkää ja tehkää….minä olen teidän kanssanne…” (Matt. 26:19) ja ehtoollisesta sanotaan: ”’Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.’ ’Juokaa tästä, te kaikki…. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.’” (Matt 26:26-29) Mikä on avioliiton rooli suhteessa näihin käskyihin ja lupauksiin?

Lisäksi mietinnön perusteissa on virke – ” Vihkimistä koskevien muutosten tulee perustua kirkon yhteiseen uskoon, jonka lähtökohdat on ilmaistu Pyhässä Raamatussa ja kirkon tunnustuksessa.” Tämä perustelu asettuu mielenkiintoiseen valoon, mikäli analogiana käytetään pappisviran avaamista naisille: perustuiko se kirkon yhteiseen uskoon, ja oliko sen lähtökohdat ilmaistu Raamatussa ja tunnustuksessa? Todennäköisesti ei, mutta silti luterilainen kirkko teki päätöksen pappisviran avaamisesta naisille.

V Eriävä mielipide

Perustevaliokunnan mietintö ei ollut yksimielinen. Viisi valiokunnan jäsentä allekirjoitti eriävän mielipiteen. Se sanoittaa mietinnön teologiaa koskevan keskeisen heikkouden seuraavasti:

Raamattuargumentaatio perustuu yksittäisten jakeiden toistamiseen ilman pohdintaa siitä, miten tekstien syntykonteksti sekä historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ero nykypäivään pitäisi huomioida tulkinnassa. Tekstit irrotetaan myös asiayhteydestään: esimerkiksi Jeesuksen kannanottoa avioliiton elinikäisyyden puolesta käytetään argumenttina samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan. (PVM, 52)

Mietinnössä ilmenevä ajatus avioliiton muuttumattomuudesta on historiallisesti kestämätön. Jumalan asettamiin elämänpiireihin kuuluvat Lutherin mukaan kotitalous (oikonomia), kirkko (ecclesia) ja yhteiskunta (politia): yksikään näistä ei ole pysynyt muuttumattomana. Päinvastoin voidaan sanoa, että juuri muuttumalla (esim. yksinvaltiudesta demokratiaan) nämä rakenteet ovat täyttäneet paremmin Jumalan niille antaman tehtävän hyvän elämän mahdollistajina ja ylläpitäjinä. Liian jäykkä näkemys elämänpiireistä antaa historiattoman ja jähmeän kuvan Jumalan luomistyöstä. Luomistyö tulee ymmärtää dynaamisena jatkumona, johon ihminen osallistuu lahjoillaan. (PVM, 53)

Eriävän mielipiteen esittäjät kiinnittävät huomiota mietinnön teologisiin puutteisiin erityisesti historiallisen tutkimuksen ja tulkinnan osalta. Mietinnön argumentaatio näyttäytyy tarkoitushakuisena, eklektisenä ja staattisena.

VI Vertailukohtana keskustelu pappisviran avaamisesta naisille

Kirkossamme käytiin 1970–80-luvuilla pitkä keskustelu pappisviran avaamisesta naisille. Myönteinen päätös tehtiin vuonna 1986 ja ensimmäiset naiset vihittiin virkaan vuonna 1988. Mikäli kirkossa nyt käytäisiin keskustelua pappisviran avaamisesta naisille, kuka olisi valmis lyömään vetoa sen toteutumisen puolesta?

Jos perustevaliokunta olisi nyt tekemässä mietintöä pappisviran avaamisesta naisille, muutos tuskin menisi läpi. Ei ainakaan, mikäli sitä peilaa avioliittoasiaan käytettyihin teologisiin argumentteihin ja edellyttäisin, että molemmissa kysymyksissä käytetyssä teologisessa argumentaatiossa olisi johdonmukaisuutta.

Perustevaliokunnan keskeisimpiä argumentteja, naisten pappisvirkaa vastustavia argumentteja, olisivat seuraavat: Raamattu, kirkon historia eivätkä tunnustuskirjat tunnista tai tunne pappisvirkaa, johon olisi kutsuttu naisia. Ekumeenisten yhteyksien kannalta naisten mukaantulo pappisvirkaan olisi ongelmallista suhteessa katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, mutta myös moniin muihin kristillisiin kirkkokuntiin. Globaalikristillisyys (eikä muukaan maailman uskonnollisuus) kannustaisi avaamaan pappisvirkaa naisille. Kirkkomme liturgisen ykseyden (ks. perustevaliokunnan mietintö s. 50-51) kannalta naispappeus olisi ongelmallista: tulkintaa pappeudesta ”… ei voi johdonmukaisesti muuttaa ilman, että kirkossa vallitsee riittävä yksimielisyys Jumalan tahdosta”.

Mikä teologisessa argumentaatiossa on muuttunut 30 vuodessa näin eri asentoon? Miten naispappeus mahdollistui mutta avioliittonäkemyksen tarkistelu törmää Raamatun ja tunnustuskirjojen ”perustuslailliseen muuriin”?

Eero Huovinen (1987) pohti pappiviran teologisia perusteita seuraavasti: ”Ilmoitus on kategoria, jonka varaan uskonnollinen yhteisö ja Suomessa esimerkiksi luterilainen kirkko rakentaa. Uskonnollista elämää, kirkon oppia ja näiden rakennetta tutkiva tiede ei sen sijaan voi nojata muihin kuin yleisesti hyväksyttyihin tieteellisiin kriteereihin. Vaikka teologian tutkimuskohde onkin erityislaatuinen, metodeissaan se noudattaa olennaisesta samoja lakeja kuin muut tieteet.” (Huovinen 1987, 141).

Huovinen piirtää kuvan kristinuskon kahdenlaisesta historiallisuudesta. Kristinusko tulee aina olemaan sidottu niihin historiallisiin lähtökohtiin ja siihen sisältöön, että Jumalan pelastava toiminta on tullut määriteltyä alkukirkon aikana. ”Naispappeudessa ei ole kysymys vain naispappeudesta, vaan yleisemmin Kristuksen perinnöstä, sen luonteesta, tulkinnasta ja omistuksesta. Jos nyt ei käytäisi kiistaa naispappeudesta, sitä varmastikin käytäisiin jostakin muusta perintökalusta.” (Huovinen 1987, 143).

Huovisen mukaan historiallinen perintö itsessään on sisäisesti jännitteinen. Yhtäältä kristinusko on ollut miesten muotoilemaa, johtamaa ja ylläpitämää toimintaa. Toisaalta Kristuksen opetus on juuri avannut ja murtanut tiettyjä patriarkaalisuuden muotoja ja raivannut tilaa ajatukselle, että ”ei ole miestä eikä naista, ei orjaa eikä vapaata, vaan kaikki ovat hänessä yksi ruumis”. (Huovinen 1987, 144) Tämän jännitteen työstäminen on johtanut ”toiseen historiallisuuteen”, eli siihen, että kristinusko on pyrkinyt olemaan ajanmukainen kussakin historiallisessa ympäristössä. Avaimena tässä muutoksessa on toiminut luterilaisuuden ytimessä tapahtuva lain ja evankeliumin erottaminen:

Usein lain ja evankeliumin eroa on kuvattu siten, että evankeliumi eli Jumalan pelastava toiminta on se, joka kaikissa oloissa ja historian vaiheissa pysyy samana. — Laki taas on —ihmisten luontoisuuteen sisältyvä. Lain päämäärä on rakkaus. — Laki saa konkreettiset ilmenemismuodot vain niiden ’historiallisten’ ihmisten mukaan, joille rakkautta on osoitettava. Laki ei siis ole yksityiskohtainen käskykoodeksi, joka ikuisiksi ajoiksi ja kaikkiin historiallisiin tilanteisiin olisi etukäteen määritellyt oikeat teot.

Huovinen (1987, 145) kuvaa tästä juontuvina vaihtoehtoina joko mieltää naisten asema Kristuksen asettamaksi evankeliumin säädökseksi tai tulkita se rakkauden lain mukana muuttuvaksi osallisuudeksi. Tieteen tehtävänä on selventää tulkintoja ja niiden takana olevia argumentteja. ”Kirjojen heiluttaminen ei enää auta, nyt on luettava niitä”.

Mikäli avioliittokysymykseen sovellettaisiin Huovisen käyttämiä lähestymistapoja, niiden pohjalta valiokunta olisi voinut avioliittoasiassa päätyä – naispappeuteen rinnastuen – luterilaisesta perinteestä nouseviin ratkaisuihin, jotka olisivat olleet teologisesti johdonmukaisia ja sellaisia, jolla on ”merkitystä paitsi kirkolle, myös koko yhteiskunnalle, parhaassa tapauksessa myös naisille [mutatis mutandis homoseksuaaleille].”

Huovisen tarjoama näköala lain ja evankeliumin erottelusta toimi luterilaisuuden tarjoamana dynaamisena avaimena kysymykseen pappeudesta. Miksi sama avain ei toimi avioliittokysymyksessä?

Ajattelen, ettei tuota avainta haluta käyttää. Perustevaliokunnan mietintö nojaa toisenlaiseen lähtökohtaan. Luterilaisen avaimen sijasta valiokunta käyttää mietinnön argumentaatiossa pikemminkin reformoidulle perinteelle tyypillistä raamattuargumentaatiota. Luonnollisen lain tilalle (lain kaksi käyttöä) se tuo ”evankeliumin lain” (lain kolmas käyttö). Karkeasti sanoen: luterilainen perinne lähtee siitä, että kaikki sellainen saa kirkossa olla ja elää, mikä ei ole selkeästi Jumalan sanan vastaista. Vastaavasti reformoidut reformaattorit olivat jyrkempiä: kaikki sellainen oli laitettava pois, mitä ei erityisesti Raamatussa käsketty tai mainittu (ks. mm. PVM, 27, 37, 38, 40).

Perustevaliokunnan mietinnössä korostuu (irrallisiin) raamatunlauseisiin rakentuva argumentaatio. Homoseksuaalisuus ja siihen liittyvä seksuaalisuuden harjoittaminen nähdään ilmiönä, jonka mietinnön allekirjoittajien mukaan Raamattu tuomitsee. Seksuaalisuuden harjoittaminen on tässä viitekehyksessä vain miehen ja naisen avioliittoon kuuluva asia.

VII Teologisen työskentelyn lähteiden tärkeysjärjestyksestä

Teologian päälähteiksi on yleensä ymmärretty Raamattu, traditio, järki ja kokemus (McGrath 1996, 191-247). Perustevaliokunta ei erittele mietinnössään omaa teologista työskentelyä ohjaavaa metodiaan. Mietinnön raamatunkäyttö perustuu muutamiin raamatunjakeisiin eikä niiden historiallista kontekstia pyritä lainkaan avaamaan tulkinnallisista näkökulmista. On perusteltua väittää, ettei perustevaliokunta käytäkään mietintönsä päälähteenä varsinaisesti Raamattua. Käytetyn argumentaation perusteella on pääteltävä, että avioliittokäsityksen päälähde on traditio. Kyse on tradition valitsemista raamatunkohdista, intertraditionaalisista viittauksista sekä tradition nostamisesta asemaan, joka määrittää myös nykyisiä ja tulevia käsityksiä.

Piispa Jari Jolkkonen käytti (täysistunto 4.5.2017) avioliittoaloitteen lähetekeskustelussa puheenvuoron, jossa hän kirkossa harjoitettavan teologian korostuksia. Jolkkonen toteaa:

[k]un piispainkokous järjesti vuonna 2006 yhteisen seminaarin parisuhdelain seurauksista, eräs tutkija esitti analyysin, että perinteisellä kannalla olevat ja muutosta kannattavat, molemmat ovat vilpittömiä, vetoavat samoihin auktoriteetteihin, mutta eri tärkeysjärjestyksessä. Perinteinen järjestys on tämä: Raamattu, kirkon yhteinen traditio, järki ja kokemus. Näistä lähtökohdista päädytään käsitykseen avioliitosta miehen ja naisen välisenä. Myös järjen ja kokemuksen merkitys tunnustetaan, vaikka kokemuksesta ei halutakaan tehdä ilmoituksen lähdettä.

Jolkkonen näyttää siis olettavan, että teologian lähteet voidaan asettaa tärkeysjärjestykseen. Valittu järjestys ohjaa prosessia niin, että se vaikuttaa myös lopputulokseen. Hänen mukaansa perinteisessä järjestyksessä Raamattu on ensimmäinen, sitä seuraa kirkon yhteinen traditio, sitten tulee järki ja viimeisenä kokemus. Näin aseteltuna se näyttää ja kuulostaa varsin luterilaiselta: Raamattu tulee ensin, sitten vasta traditio, järki ja kokemus.

Jolkkosen mukaan avioliittokäsityksen laajentamista koskevan aloitteen ongelma on, että siinä on väärä teologisten lähteiden järjestys – ja se aiheuttaa väärän lopputuloksen. Hänen tulkinnassaan avioliittoaloite [EA] perustaa teologisen alkupisteensä kokemukseen. Jolkkosen näkemys kuulostaa selkeältä ja linjakkaalta. Se näyttäisi ikään kuin asettavan palikat oikeaan järjestykseen: ensin tulee Raamattu, sitten kirkon perinteinen opetus, sitten järki ja lopulta kokemus. Perusta tuntuu vakaalta: kyseessä on Raamatun muuttumaton ilmoitus. Luterilaisen kirkon perinteen näkökulmasta tällainen teologian tekemisen lähtökohta kuulostaa vastaansanomattomalta.

Mutta kuinka yksiselitteinen tuo ”perinteinen tärkeysjärjestys” teologian lähtökohtana lopulta on? Noudattaako perustevaliokunta mietinnössään Jolkkosen hahmottamaa ohjetta? Mielestäni ei. Raamatun yksittäisiä kohtia kyllä otetaan perusteluksi avioliittokäsityksen ennallaan pitämiseksi, mutta tavalla, jossa argumentaatio perustuu ennemminkin traditioon kuin Raamatun tekstien antaman kuvan lähtökohtaisuuteen. Traditio toimii tässä ”avaimenreikänä” tai ”tirkistysluukkuna” menneisyyteen. Siitä näkyvät vain itsestään selvät ja ennalta tiedetyt perinteestä tutut raamatunjakeet. Käsittelen kysymystä teologian lähteiden tärkeysjärjestyksestä ensin materiaalisen evidenssin pohjalta, sitten hieman tietoteoreettisesta ja hermeneuttisesta näkökulmasta.

Materiaalinen evidenssi

Jos katsotaan asiaan ensin mietinnössä esiin tuodun materiaalisen evidenssin pohjalta, Raamattu avioliittokysymystä valottavana lähteenä – ja siten teologisen tutkimisen työkenttänä – osoittautuu hyvin kapeasti käsitetyksi. Mietinnön raamattuargumentaatio perustuu oikeastaan kahteen raamatunkohtaan.

Vanhan testamentin luomiskertomuksessa oleva ihmisen luominen ja siunaaminen katsotaan (1. Moos. 1:26-27; 2:23-24) avioliiton lähtökohdaksi. Uudessa testamentissa avioliitto määrittyy Jeesuksen (avioeroa koskevan) opetuksen kautta (Mk. 10:1-12). Nämä kaksi raamatunkohtaa muodostavat mietinnössä käytetyn Raamatun tarjoaman lähteistön teologisten johtopäätösten tekemiselle.

Perustevaliokunta ei ole mietintöä rakentaessaan käsitellyt tai nimennyt niitä relevantteja tekstejä, jotka eksegeettisen tutkimuksen perusteella ja tekstien lähilukemisella kuvaavat Vanhan ja Uuden testamentin avioliittoja tai avioliittoinstituutioihin liitettyjä käytäntöjä ja käsityksiä (esimerkiksi 1. Moos. 16; 1. Moos. 29; 1. Moos. 38; 1. Sam. 1; 1. Sam. 25; Ruut 3).

Nykyisen Kirkollisten toimitusten kirjan avioliittokaavoissa ei käytetä Vanhassa testamentissa mainittuja raamatunkohtia. Ne sopivat kovin huonosti roomalaisen ja kanonisen oikeuden perinnettä jatkavaan avioliittokäsityksiin, jonka varaan kristillisten kirkkojen avioliittokäsitykset ovat rakentuneet. Lisäksi modernin yhteiskunnan näkökulmasta ne edustavat ongelmallista käsitystä aviosuhteista. Sen sijaan Kirkollisten toimitusten kirjan avioliittoonvihkimisen ja -siunaamisen tekstit ovat raamatuntekstejä, jotka on asiayhteyksistään irrotettuina laitettu palvelemaan sitoutumisen, rakastamisen ja anteeksiannon teemoja. Pelkästään niiden pohjalle on vaikea rakentaa uskottavaa ja koherenttia avioliiton teologiaa, vaikka ne sinällään voivatkin ”illustroida” avioliiton sisältöön liittyviä tärkeitä asioita. Avioliittoteologian osalta tarvitaan perusteellisempaa työskentelyä.

Olen itse yrittänyt korostaa ensinnäkin sitä, että luomiskertomuksen kuvausta ihmisen luomisesta on tuskin mahdollista pitää kirjaimellisena kuvauksena. Oletukseni on, että suurin osa kirkon teologeista myöntää luomiskertomuksen olevan myyttinen kuvaus elämän synnystä. Toiseksi mielestäni olisi tärkeä tehdä erottelu luomisen teologian ja avioliittoteologian välillä. Luomisen teologiaan luomiskertomuksen kuva niin kasveista, eläimistä kuin ihmisistäkin liittyy vahvasti uuden elämän jatkuvaan synnyttämiseen (procreation) luotujen tehtävänä. Tälle – myös eläimille annetulle – tehtävälle Jumala antaa siunauksensa. (1. Moos. 1:22).

Uuden elämän jatkuvaa luomista kuvaavalla ”runsauden periaatteella” ei mielestäni voi kuitata sitä, miten meidän olisi tänä päivänä kirkossa ymmärrettävä avioliitto ja tai avioliiton teologia. Luomisen teologiaa ja avioliittoteologiaa ei tarvitse tyystin erottaa tosistaan. Silti niiden välille on tehtävä käsitteellinen ero ja pystyttävä tarkastelemaan avioliittoa ja siihen liittyvää teologiasta ajattelua itsenäisesti irrallaan luomisesta. Raamattu sisältää kuvauksia avioliitosta yhteisön yhtenä rakenteena. Avioliitosta tiedämme niin historiallisen aineiston kuin sosio- ja antropologisen tutkimuksen perusteella nykyään huomattavan paljon. Ne auttavat vastaamaan kysymykseen, mitä avioliitto on, mikä on sen tehtävä ja millä tavalla se heijastelee ympäröivää kontekstia. Perustevaliokunnan mietinnössä on hyödyntänyt yllättävän vähän niitä näkökulmia, joita on valotettu muun muassa teoksessa Perhe ja avioliitto muutoksessa.[1] Artikkeliteos oli kirkolliskokouksen kirkkohallitukselta tilaama.

Näyttää siltä, ettei perustevaliokunta ole noudattanut Jolkkosen esittämää näkemystä teologian lähteiden tärkeysjärjestyksestä. Toki pinnallisesti tarkasteltuna työskentelyssä on (ensin) nimetty kirkkojen traditioissa käyttämät keskeiset raamatunkohdat ja oletettu sen riittävän autenttiseksi lähtökohdaksi avioliittoteologialle. Mielestäni tällainen menettely ei vastaa luterilaista raamattuperiaatetta eikä teologista tiede- ja tiedonkäsitystä. Selitystä valitulle menettelylle voidaan hakea juuri siitä, että kyseessä on tradition nostaminen tärkeimmäksi tarkasteluperiaatteeksi – ohi Raamatun, järjen ja kokemuksen.

Siirryn seuraavaksi vielä vähän syvemmälle tietoteorian ja tulkinnan alueelle. Piispa Jolkkosen esittämä teologian lähteiden tärkeysjärjestys – pedagogisesta selkeydestään huolimatta – on sellaisenaan riittämätön.

Tietoteoriasta ja hermeneutiikasta

Jolkkosen mukaan teologisen tiedon lähteiden oikea järjestys on, kun Raamattu otetaan teologian ensimmäiseksi, traditio toiseksi, järki kolmanneksi ja kokemus viimeiseksi lähteeksi. Mikäli tärkeysjärjestys esitetään näin, siihen sisältyy tietoteorian ja hermeneutiikan kannalta oletus, että nuo tiedon lähteet ovat toisistaan erillisiä ja niitä voidaan käyttää peräkkäin kysymällä ensin Raamatulta, sitten traditiolta, sitten järjeltä ja lopuksi kokemukselta. Jos näiden välillä ilmenee ristiriitaa, oletettavasti aina ensin mainitun teologinen lähteistö ja ilmoitus on seuraavia painavampi. Jolkkosen mukaan (puheenvuoro, täysistunto 4.5.2017):

Muutosta ajavat vetoavat samoihin auktoriteetteihin, mutta asettavat ne eri arvojärjestykseen. Ylimpänä on kokemus, sitten järki, sen jälkeen traditio ja myös Raamattu. – – – Tämä analyysi näyttää sopivan yhteen myös käsillä olevan aloitteen kanssa. Kysymykseni on, työntääkö se kirkon teologian perinteiset lähteet, Raamatun, ekumeenisen tradition ja luterilaiset tunnustuskirjat sivuun kirkon julkista elämää ohjaavasta asemastaan. Niitä ei hylätä, mutta kolmesti todetaan, että nämä lähteet eivät tuo ratkaisua, eivät ole riittävä peruste, eivät kelpaa ensi sijaisiksi arviointiperusteiksi. Ylimmäksi auktoriteetiksi näyttää nousevan yksilön kokemus.

Tällainen teologian lähteiden ryhmittely ei anna todenmukaista kuvaa siitä, miten teologista tutkimusta tehdään, mitkä ovat sen lähteet ja miten tutkimusprosessi kattavasta datasta kohti selkeyttä etenee. Tällainen erottaa toisistaan Raamatun, tradition, järjen ja kokemuksen toisistaan ja asettaa ne arvojärjestykseen, joka määrittää niiden käyttöä.

Jolkkosen esittämän malli on tieto-opillisesti ja hermeneuttisesti ongelmallinen. On selvää, että esimerkiksi ’avioliiton’ ollessa teologisen tarkastelun kohteena, on tutkijalla itsellään olemassa jo erilaisia esiymmärryksiä siitä, mitä esimerkiksi Raamattu asiasta ilmoittaa. Raamattu ei siis ”puhtaana” ilmoita mitään erityistä avioliitosta, mutta se saattaa ”puhua hyvinkin selvästi”, kun sitä tarkastellaan (esimerkiksi läntisen kristillisyyden kaksituhatvuotisen) tradition näkökulmasta. Toisin sanoen, jos teologisen työskentelyn tärkeimmäksi lähtökohdaksi otetaan Raamattu – kuten se on perusteltua kristinuskoa avaavana vanhimana lähteenä – tutkijan on oltava tietoinen työhön ryhtyessään niistä lukemattomista kokemuksen (oma elämänhistoria, ympäröivä aika), järjen ja tradition (läntinen kristillisyys) luomista esiymmärryksistä, jotka ohjaavat vääjäämättä. Toisin siis kuin Jolkkonen epäili käyneen avioliittoaloitteen tekijöiden kohdalla, näyttäisi siltä, että nykyisen avioliittokäsityksen käsityksen puolustajat vetoavat kokemukseen, järkeen ja tradition – ottamatta tarkastelun alle vielä lainkaan Raamattua teologisena lähteenä.

Tietoteoreettisesti ja hermeneuttisesti parempi tapa esittää eri teologian lähteiden suhde on seuraava jäsennys. Siinä kokemus on itse asiassa aina teologisentyöskentelyn lähtökohta. Tietty historiallinen aika ja konteksti määrittävät kokemusta, jonka valossa niin Raamattu, traditio kuin järki ovat läsnä.

Teologian lähteistä jokainen pitää sisällään tradition luomia sanoituksia (Paavali toistaa Tooran käskyt, Room.13:9-10), ne pitävät sisällä tapahtumien keskellä koettua (Paavali kertaa ylösnousseen kohtaamisen, 1. Kor. 15:3-11), tapahtumille etsitään järjellistä (Kristus vanhurskautena, Room. 3:21-31) ja ymmärrettävää selitystä. Ei ole olemassa menneisyyden raamatunkertomuksia ilman aikalaiskokemuksia, ilman aikalaisselityksiä (järki), ilman traditioon peilaamista. Eikä tänä päivänäkään teologi voi puhua puhtaasti Raamatusta teologian lähteenä – ilman, että puheessa roolinsa ottavat traditiosta nousevat kysymyksenasettelut, haasteet ja totutut näkökulmat, ilman että mukana on tutkijan yritys hahmottaa menneitä ja nykyisiä käsityksiä (järki) merkityksen valossa, ilman että tutkijalla on henkilökohtaisia kokemuksia, jotka arvottavat ja värittävät tutkimuskohteen luonnetta.

Avioliitto on mielenkiintoinen teologisen lähteistökeskustelun esimerkki siksi, että siihen liittyy paljon ”annettuisuutta”. Avioliitto tai sen kaltainen järjestely on syvällä kulttuurin rakenteessa. Siihen sisältyy voimakkaita arvolatauksia ja tiedostamatonta. Tästä syystä on ymmärrettävää, kun avioliittoon liittyviä käsityksiä lähdetään erittelemään, se herättää voimakkaita tunteita, asennoitumista mielipiteitä. Tästä hyvä empiirinen esimerkki on kirkossamme koko 2000-luvun ajan käyty seksuaalisuuteen liittyvä keskustelu (rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen, samansukupuolisten avioliitto).

Nykyisessä kontekstissamme erilaisten seksuaalisten suuntautumisten ilmaisu ja sanoittaminen on tullut mahdolliseksi ja näkyväksi. Nykyihminen tietää ihmisen biologiasta, seksuaalisuudesta, sosiologiasta ja historiasta verrattoman paljon enemmän kuin ihmiset aikaisemmissa konteksteissa. Ihmisen järki, logos, yrittää sovittaa ja suhteuttaa tietämäänsä perimäänsä traditioon, sen asenteisiin, käsityksiin ja käsitysten perusteisiin. Mikään aikaisempi aikakausi ei ole luonut – tai ainakaan siitä ei ole merkkejä – sellaista kontekstia, joissa yhteiskunnalliset instituutiot kohtelisivat ihmisiä ihmisinä – siis lähtökohtaisesti samalla tavalla sukupuolesta riippumatta. Tällainen konteksti on kuitenkin muotoutunut läntisessä Euroopassa. Erityisen selvänä se tulee esiin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.

VIII Käytetyn metodiikan heikkouksista

Ei ole syytä epäillä, etteikö perustevaliokunnassa ole teologista oppineisuutta sinänsä. Sitä on ollut riittävästi jopa siinä määrin, ettei esimerkiksi normaaliin valiokuntatyöskentelyyn liittyviä kuulemisia pidetty lainkaan tarpeellisena järjestää. Kysymys ei siis ole teologisen oppineisuuden ja kyvykkyyden puutteesta. Mietinnön heikkoudessa kyse on siitä, ettei oppineisuutta ja kyvykkyyttä käytetä teologisesti perustellun kokonaisnäkemyksen hahmottamiseksi avioliitosta todellisella teologisella työskentelyllä. Sen sijaan oppineisuutta on käytetty nyt perusteena enemmistön säilyttävän (traditio) kannan puolustamiseksi puhtaasti dialektisen, idealistisen ja opillisen tason argumentoinnilla luovuttamattomiksi nimetyistä premisseistä käsin.

Syntynyttä asetelmaa voisi kuvata seuraavan kaskun avulla: mietinnön voittanutta kantaa edustavat ovat ikään kuin se viisas mies, joka lausui, että ”on olemassa vain kahdenlaisia sieniä, niitä, joita voi syödä monta kertaa, ja niitä, joita voi syödä ainoastaan kerran”. Tuo lause on jossakin universaalissa mielessä täysin totta. Mutta samalla sen informaatioarvo on tyhjä. Henkilön, joka haluaa tietää, mitkä sienet oikeasti ovat ensin mainittuja ja mitkä eivät, on mentävä tarkempaan tutkimukseen, analyysiin, ryhmittelyyn, kuvaamiseen ja konkretiaan. Mietinnössä nyt harjoitettu teologinen argumentaatio ei suostu lähtemään tähän suuntaan, vaan siinä pitäydytään vain abstrakteissa totuuslausumissa avioliitosta.

Se, että ensin kysymys samansukupuolisten siunaamisesta ja sitten avioliitosta on ollut kirkolliskokouksen agendalla jo noin 20 vuotta osoittaa, että teema pitäisi ottaa teologisen työskentelyn keskiöön. Teologinen työskentely vastaavasti edellyttää sitä, että jälleen kerran on käytävä historiallinen materiaali läpi. Oma aikamme esittää uusia kysymyksiä historialliselle materiaalille tavalla, johon sen pohjalta ei ole aikaisemmin vastattu.

Perustevaliokunnan työskentelystä puuttuu lähes kokonaan empiirinen, teologisen tutkimuksen aineistolähtöinen osuus. Hallitsevan roolin argumentaatiossa saa annettu ennakkokäsitys (traditio), jota valiokunta puolustaa käyttämällä puolustukseen sopivaksi katsomiaan teologisia välineitä.

Myöskään perustevaliokunta ei tee näkyväksi käsityksensä takana olevia ohjaavia perusteita (foundations). Ne jäävät ikään kuin rivien väliin. Onko kysymyksessä reformoidulle kristillisyydelle tutusta raamattulähtöisestä argumentaatiosta, joka ulottuu myös eettisiin kysymyksiin? Tekeekö perustevaliokunta erottelua (muuttuvan ja lokalisoituvan) lain ja (muuttumattoman) evankeliumin välille? Onko avioliitto ymmärrettävä uskon piiriin kuuluvana muuttumattomana ilmoitustotuutena (vastoin rationaalisuutta ja kontekstistamme nousevaa oikeustajua)? Valiokunnan olisi hyvä vastata myös näihin perustaviin kysymyksiin. Niihin mietintö ei anna tyydyttävää vastausta. Katseet kääntyvät tässä asiassa nyt piispainkokouksen suuntaan.

IX Metodin analytiikkaa

Jos perustevaliokunnan mietinnön teologista työskentelyä kuvataan Bernard Lonerganin teologian metodiikan kielellä (teoksessa Method in Theology, 1972), miltä se näyttäisi?

Katolinen jesuiittateologi Bernard Lonergan (1904-1984) luonnosteli metodin, joka teologiaan sovellettuna avaa havainnollisella tavalla sen miten monivaiheisesta asiasta teologisessa työskentelyssä on kyse. Lonergan jakoi teologisen työskentelyn kahdeksaan toimintoon (functional specialties). Niistä kukin suorittaa tietyn analyysin vaiheen osana kokonaista teologista työskentelyä. Jokaisen toiminnon sisällä tietoinen subjekti, tutkija, harjoittaa itsetranssendenssia olemalla tarkkaavainen (be attentive), älykäs (be intelligent), järkevä (be reasonable) ja vastuullinen (be responsible). Tämä jatkuva itsetranssendentointi on autenttisuuden edellytys.

Teologian toiminnot ovat Lonerganin mukaan 1) tutkimus (research), 2) tulkinta (interpretation), 3) syy seuraussuhteiden hahmottaminen (history), 4) eri näkökulmien välinen punnitseminen (dialectics), 5) lähtökohtien määrittely (foundations), 6) niistä johdetut opit (doctrines), 7) opetuksen kokonaisuus (systematics) ja 8) viestintä (communications). Harvoin jos koskaan yksi teologi pystyy harjoittamaan minkään asian kohdalla kaikkia teologian kahdeksasta toiminnosta. Kyse on tutkijayhteisön yhteistyöstä. Kokonainen tutkimusprosessi etenee siis datasta (re-seach) eri vaiheiden kautta ymmärrettävään viestintään (communications).

Lonergan jakaa teologian toiminnot kahteen vaiheeseen. Ensimmäiseen vaiheeseen kuuluvat tutkimus, tulkinta, historia ja dialektiikka, ja toiseen perusteet, opit, opetuksen kokonaisuus ja viestintä. Toiminnot 1-4 muodostava teologian yleisen kategorian ja toiminnot 5-8 erityisen kategorian. Näiden kahden vaiheen taitekohtaan hän sijoittaa kääntymisen (conversion), joka on autenttisuuden ilmaus.

Teologian tekeminen on autenttisuuteen pyrkivän subjektin kokemusta, ymmärrystä, arvostelmien esittämistä ja johtopäätösten tekemistä teologian harjoittamisen jokaisessa kahdeksassa vaiheessa. Tämä tietoisen subjektin kurinalainen työskentelyprosessi toimii ikään kuin käyttöjärjestelmänä jokaisen teologian toiminnon sisällä. Lonergan (1972, 15) kutsuu tätä subjektin harjoittamaa itsereflektiota transsendentaaliseksi metodiksi. Transsendentaalinen metodi käsittää tietoaineksenaan (data) sekä aistien välittämän, että tietoisuuden sisältämän aineksen. Kohteet (objects) ja subjekti (operations of the subject) ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään. Lonergan pyrkii osoittamaan, että huolimatta jaosta luonnon- ja ihmistieteiden välillä, ne molemmat edellyttävät subjektia, joka havainnoi, tuntee, ajattelee, ymmärtää, reflektoi, esittää johtopäätöksiä ja valitsee kantansa. Transsendentaalinen metodi tuo selkeyttä, ei vain tieteellisen puheen, vaan myös arkikielen alueelle.

Perustevaliokunnan mietintö harjoittaa Lonerganin hahmottamista teologian toiminnallisuuksista ainoastaan neljättä (dialectis), kuudetta (doctrines) ja kahdeksatta (communications) toimintoa. Alkupään vaiheet relevantin tutkimusmateriaalin hahmottamisesta (research), tulkinnasta (interpretation) sekä historiasta (history) puuttuvat kokonaan. Toisin sanoen, asian selvittämisessä ei lähdetä liikkeelle lähteistä ja datasta (toiminto 1). Myöskään tulkintaa (toiminta 2), historiaa (toiminto 3) perusteita (toiminto 5, foundations) ei prosessissa avattu juuri lainkaan. Näiden sijaan opetuksen/oppien (doctrines, toiminto 6) tehtävänä on osoittaa oikea teologinen johtopäätös siihen kiistaan, mikä eri kantojen kesken näyttää ilmeiseltä (dialectis, toiminto 4).

Menemättä sen pidemmälle Lonerganin teologisen mallin taustaoletuksiin, yksityiskohtiin ja kenties heikkouksiin, totean vain, että sitä vasten tarkasteltuna perustevaliokunta on työskentelyssään lähtenyt liikkeelle ennalta määrätystä oikeasta lopputuloksesta (doctrines) altistamatta sitä tutkimuksellisuudelle, lähteille tai historialliselle paikannukselle. Nämä ovat kuitenkin teologisen työskentelyn – kuten Huoviseen viitaten edellä todettiin – aivan keskeisiä teologian tekemisen työkaluja. Lonerganin termein tällainen tutkimusote on epäautenttista: pahimmassa tapauksessa se on uskonnollisesti, älyllisesti tai moraalisesti uppiniskaista, laiskaa, pelokasta, mukavuudenhaluista tai sokeaa.

”Teologin on siis verrattomasti olennaisempaa kysyä miksi kuin tyytyä mitä-vaihtoehtoihin. Vain perusteluja selvittelemällä ja selventämällä teologia – ja koko tiede yleensä – voi pitkällä tähtäimellä säilyttää merkityksensä koko yhteiskunnalle”. (Huovinen 1987, 142).

Emma Audas (2017) on artikkelissaan kyseenalaistanut useita kirkon nykyiseen avioliittoteologiaan liittyviä perusoletuksia. Monilta osin kirkon käsitys avioliiton olemuksesta, siunaamisesta ja muista sen edellytyksistä vaativat hänen mukaansa nimenomaan teologista työskentelyä sukupuolen, siunaamisen ja avioliiton merkityksen osalta. Hänen mukaansa myös valintatilanne opin tai etiikan välillä on ongelmallinen.

Tähän viimeisimpään ongelmaan on muun muassa Antti Raunio kiinnittänyt äskettäin huomiota (Kotimaa 1.11.2018, s. 22). Hänen mukaansa oppia ja rakkautta ei tule erottaa toisistaan erillisiksi, koska ne kuuluvat myös yhteen. Raunio ehdottaa ratkaisuksi (Lutherin erittelyyn perustuen) teologista hahmotusta kolmenlaisesta siunauksesta: alkusiunauksesta (käsky lisääntyä), Jumalan hyvästä siunauksesta joka koskee kaikkia sekä hengellisestä siunauksesta (Kristuksen läsnäolo). Lankeemus on heikentänyt ensimmäisen siunauksen muodon ja tästä syystä ihminen tarvitsee toista ja kolmatta siunausta. ”Näin ajateltuna Raunion mielestä ei ole teologista syytä kieltää siunausta samaa sukupuolta olevalta parilta, joka haluaa solmia liiton. Jos käsitys uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta hyväksytään, erimielisyys vihkimisestä ei Raunion mukaan koske uskon sisältöä vaan rakkauden vaatimusta.” (Kotimaa 1.11.2018, s. 22)

X Lopuksi

Avioliittoon on kautta historian liittynyt yhteisöllisiä, taloudellisia, juridisia, sosiaaliturvaan ja omistusoikeuteen liittyviä asioita. Myös uskonnollisia asioita. Tähän saakka kontekstit kautta maailman näistä syistä johtuen ovat lähteneet siitä, että avioliitto on miehen ja naisen (/naisten) välinen. Pohjoismaisessa kontekstissa yhteisölliset, taloudelliset, juridiset, sosiaaliturvaan ja omistusoikeuteen liittyvät asiat ovat muuttuneet siten, että avioliitto voi ensimmäistä kertaa historiassamme olla myös samansukupuolisten välinen. Vain uskonnollinen tapa tarkastella on vielä pitäytynyt vanhaan kontekstiin yrittäessään määritellä avioliiton olemusta, merkitystä ja tehtäviä. Kirkossa käytävän avioliittokeskustelun osalta välttämätöntä, että teologinen tutkimus tehdään jälleen kerran uudelleen.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on rohkaista tutkijoita tarttumaan aiheeseen. Kyse on hyvää tarkoittavasta puheenvuorosta kirkon tulevaisuuden takia. Tavoitteeni on osoittaa ongelmaa, ja rohkaista sen ratkaisemiseen käyttäen teologisen ja muun tieteellisen tutkimuksen voimavaroja.

Lähteet

[EA] Edustaja-aloite 1/2017 (Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen)

[Täysistunto – pöytäkirja] Jari Jolkkosen puheenvuoro lähetekeskustelussa (Edustaja-aloite 1/2017) kirkolliskokouksen täysistunnossa 4.52017. s. 84-86.

[Kotimaa] Jako uskoon ja rakkauteen vaikeuttaa keskustelua [Antti Raunion haastattelu]. – Kotimaa 1.11.2018. s. 22.

[PVM] Perustevaliokunnan mietintö 1/2018 (Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen)

Kirjallisuus

Audas Emma 2017  Mitä uskomme tietävämme: analyysi samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä puoltavista ja vastustavista tausta-argumenteista  Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Teoksessa Perhe ja avioliitto muutoksessa. Maarit Hytönen toim. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Ruotsin kielellä s. 103-125.

Huovinen Eero 1987  Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. STKS:n julkaisuja 155. 2. painos. Helsinki. 

Hytönen Maarit (toim.) 2017 Perhe ja avioliitto muutoksessa. Maarit Hytönen (toim.) – Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 127.

Lonergan Bernard 1972  Method in Theology. New York: Herder and Herder.

McGraht Alister 1996  Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Kirjapaja. Helsinki.

Viite:

[1] Perhe ja avioliitto muutoksessa. Maarit Hytönen (toim). Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127.

*

Kirjoitus julkaistu myös Jukka Hautalan kotivivulla jukkahauta.fi otsikolla Teologisia huomioita perustevaliokunnan avioliittoaloitettua koskevaan mietintöön