Sanomalehti Karjalainen julkaisi hiljattain hauskan tarinan kolmesta Joensuussa asuvasta Kettus-Paavosta, joilla kaikilla on Eeva-niminen vaimo. Eevat ja Paavot tapasivat porukalla, naureskelivat nimiin liittyville kommelluksille ja huomasivat viihtyvänsä toistensa seurassa hyvin. Kirkollisessa mielessä tunnetuin Paavoista on yliopistoteologi emeritus, josta en nyt kuitenkaan aio kertoa vaan itsestäni. Tai meistä Hannu Kiuruista.
Ensimmäinen täyskaimani tyhjensi pankkitilini 1970-luvun alussa. Menin polleana poikana Tapiolassa nostamaan kesätyötienestejäni Tapiontorin Kansallis-Osake-Pankin konttoriin, mutta markkaakaan en saanut. Kun ei tilillä ollut pennin pyörylää. Tyrmistyneen ilmeeni nähtyään pankkineiti haki tositteen, jonka Hannu Kiuru oli kuitannut. Ei ollut minun nimmarini.
Kävi ilmi, että täyskaimani oli asioinut Otaniemen sivukonttorissa. Oli kaveri kuulemma vähän ihmetellyt, kun hänen (eli siis minun) tilillään oli enemmän rahaa kuin mitä hän muisteli. Otti kuitenkin vastaan kaiken, mitä annettiin. Toki sain rahani viipeellä takaisin, mutta virkailija ei ollut kunnolla tsekannut henkilötietojamme. Muisti minun asioineen hänen kanssaan Tapiolassa. Ajatteli, että nyt olin asioimassa sivukonttorissa.
Vaikka tuo pankkihämminki tuppaakin näin monen vuosikymmenen jälkeen naurattamaan, niin silloin oli kyllä tosi kyseessä ja vitsit vähissä. Silloin taisi päästä ensimmäinen hinaajahuuto huuliltani. Tätä täyskaimaani en koskaan tavannut niin kuin en sitäkään, joka elämässäni on kenties eniten aiheuttanut minulle harmaita hiuksia ja pälvikaljuuden.
Hankaluudet alkoivat heti vuoden 1980 alussa, kun tulin töihin Vanhankirkon seurakuntaan. Kaikki tahtoivat tietää, oliko pastori Hannu Kiurun isä kenties rovasti Paavo (heh, sattuipa somasti!) Kiuru. Ensimmäiset 50 kyselyä vielä huvittivat, 80 seuraavaa vielä menetteli, mutta kun kysely ei millään ottanutt laantuakseen, niin jossakin vaiheessa olin jo ihan sillä hilkulla, että olisi ollut helpompi tunnustaa nyökkäämällä. Mutta enhän minä nyt niin voinut tehdä, sillä rovastin oikea poika – Hannu nimeltään, ellei lukija jo arvannutkin! – on juristi.
Helsingin puhelinluettelossa nimemme olivat allekkain. Minulta ruvettiin kummallisiin vuorokaudenaikoihin kyselemään vielä kummallisimmista asioista, kunnes opin sutjakasti selittämään, että evankeliumi oli minulle tutumpi asia kuin laki.
Laki-kaimalla ja minulla ei ole ollut iloa tavata toisiamme, vaikka postimme ovat silloin tällöin kulkeneet ristiin rastiin. Kerrankin sain virallisen ja painavan kirjeen oikeustieteelliseltä tiedekunnalta. Hinaaja minussa heräsi, kun vihaisena soitin kyseiselle laitokselle ja vaadin selitystä. ”No, kun Hannu Kiuru on meillä jatko-opiskelijana eikä meillä ollut hänen puhelinnumeroaan eikä katuosoitettaan, niin me katsoimme puhelinluettelosta ja…” ”TE KATSOITTE VÄÄRIN!”
Jälkeenpäin olen ajatellut, että olinpas minä tyhmä. Olisin vain pokkana avannut kirjeen ja jos siellä olisi ollut esimerkiksi oikeustieteen lisensiaatin todistus, niin olisin voinut kehystää paperin seinälleni. Olisikohan se ollut vakavakin rikos?
Kaimallani on auto, minulla ei ole edes ajokorttia. Aina silloin tällöin kaiman auto joutuu korjaamolle. Mistäkö sen tiedän? No, kun korjaamolta soittavat puhelinvastaajaani, että tulkaa nyt jo viimein hakemaan se autonne pois. Siinä oli muuten muutakin vikaa, joten korjasimme sen. Lasku on nyt 900 markkaa isompi. Pari kertaa pokka on pitänyt, kun olen kärsivällisesti selittänyt, että se ei ole minun autoni vaan kaimani. Mutta kun samasta asiasta soitetaan kerran vielä kiellon päälle, niin silloin puhelimeen Kiurun pappilaresidenssissä vastaa automaattinen puhelinhinaaja!
Jos joku mahdollisista lukijoista mahdollisesti tuntee juristi-kaimani, niin terveisiä saa viedä pappi-kaimalta. Ja saapi myös ilmiantaa hänelle tämän tekstin. Joskus olen nähnyt täyskaimani äitiä seurakunnallisissa kuvioissamme ja näin olen saanut lähettää terveisiä hänen välityksellään hänen lapselleen.
Rovasti Paavo Kiurun porukat ovat lähtöisin Kivennavalta, me taas Antreasta. Kun Karjalasta piti yleisesti tiedossa olevasta syystä lähteä, niin Paavo Kiurun väki laskeutui Luumäelle, me Imatralle. Helsingissä vasta me Kiurut olemme menneet aivan sekaisin…
Jos täysnimikaimoista onkin ajoittain ollut huolta tai hupia, niin sitä ei voi sanoa ”varsinaisesta nimestämme” eli persoonattoman asiallisesta sosiaaliturvatunnuksestamme, joka kertoo kätevästi syntymäaikamme ja sukupuolemme. Tosin vireille on jo pantu sukupuolineutraali sotu-uudistus (älä sotke soteen!), joka kirjain-numero-yhdistelmällään kertoo jotakin muuta meistä. Voisikohan kyseeseen tulla jokaisen henkilökohtainen ja pysyvä lottorivi?
Pitääkö jo olla huolissaan?
Milloin saan huutaa kuin hinaaja?
Voi noita aikoja, tuumaa nykyinen eläkeläinen, jonka puhelin soi enää harvakseltaan. Miksi soisi, kun yhteyttä pidetään messengereillä, naamakirjoilla, tekstareilla? Tuntuuko köyhältä, kun työuransa ajan sai / piti olla niin keskellä elämää ja nyt ihan marginaalissa? No, suoraan sanoen ei. Koska asiallisesti hoidettavia hommia ei enää juurikaan ole, tämä lintu on ruvennut elämään kuin Ellun kana. Ja bloggaamaan just niistä aiheista, jotka innostavat. Niin kuin nyt tämä täysnimikaimuus.
Nimen voi helposti vaihtaa. Voisi ottaa vaikka Lark tai Skylark. Nimen Hannu voisi vaihtaa Hansiksi. Hans Lark, melkein kuin hanslankari. Sky -alun voisi vaihtaa Heaveniksi, olisi hienompi ja sopisi uskonnollisena ilmaisuna paremmin.
Oma sukunimeni on vaihtunut kolmasti. Viimeinen on aatelissukuni nimi (af Lindfors), vaakuna on Ritarihuoneen seinällä. Etunimiä on kolme, käytössä aina se, joka ”soi” parhaiten sukunimen kansssa. Mietin jo seuraavaa, mutta sitten on vaihdettava etunimikin.
Kissan nimi on Viljo Pellervo Pelto. Nimi johtuu hänen väristään, joka on kypsän viljapellon väri, melkein oranssi.
Charlotta: Jos asuisin ulkomailla, niin silloin voisinkin kuvitella käyttäväni nimeä Hank Skylark, mutta täällä Suomessa siihen ei ole mitään syytä tai tarvetta. Mutta taiteilijanimi voisi tietysti tulla kyseeseen. Johannes Varpunen? Tai sitten jokin kaunosieluisempi kuten Johannes Hakalehtolainen?
Hannu, minut ovat nimisekaannuksessa pelastaneet vain ja vasta yliopistotutkintopaperini, maisterin dokumentti, jolla todistin olevani syytön asiapaperien varastamiseen!
Olipa silloin kaksi Päivi Huuhtasta, minä viimeistelemässä lisensiaatintyötäni ja toinen Päivi, nuori ylioppilas, joka pyrki Helsingin yliopistoon. Hän oli pyytänyt vanhempiaan lähettämään kotikaupungistaan omat ylioppilastodistuksensa, varmuuden vuoksi kirjattuina Helsingin osoitteeseen. Ne olivat kuitenkin kadonneet ja vanhemmat olivat nostaneet postilaitokselle jonkinlaisen selvitysvaatimuksen.
Posti otti vakavasti saamansa peräänkuulutuksen. Niinpä eräänä alkukesän päivänä ovikelloni soi ja ovella seisoi kaksi vakavaa virkailijaa. He aloittivat pitkän ja toistelevan kuulustelun, joka koski käytöstäni ja moraaliani sekä postinkantajaa (jota en ollut koskaan ehtinyt nähdä). Jos oikein ymmärsin niin postinkantajana oli toiminut romani. Kyselyistä kävi ilmi, että he epäilivät minulle jaetun haminalaisen ylioppilaan kirjattu kirje, josta postinkantaja ei ollut pyytänyt kuittausta. Olisin avannut kirjeen ja havaittuani sen siällön hyödylliseksi, olin ominut sen itselleni.
En saanut kuulustelijaa ja todistajana mukana ollutta toista miestä uskomaan, ettei mitään kirjattua kirjettä oltu tuotu kotiini, en ollut ottanut suoraan mitään lähetyksiä postejooonilta, enkä ollut avannut Päivi Huuhtaselle tullutta postia, jossa olisi ollut minulle vieraita asiapapereita. Jankkaamisessa meni aikaa – kunnes yhtäkkiä välähti. Kysyin heiltä, mitä niillä todistuksilla olisin hyötynyt ja mihin olisin edukseni petollisesti käyttänyt, kun minulla oli omat varsin kelvolliset ylioppilastodistukset, olin jo maisteri ja tein lisensiaatintukielmaani. Lisäksi oli rouva Huuhtanen, ylioppilastodistuksessani täytyi olla tietysti tyttönimeni.
Virkailijat eivät osanneet enää jatkaa kuulustelua. Mitään anteeksipyyntöä ei lausuttu. Hyvä kun sain heidät ulos ovesta. Lähetin Postiin asiasta valituksen. Siihen muistaakseni vastattiiin lyhyesti pahoitellen sekaannusta.
Jäin vain miettimään, miten vastaavassa painostuksessa olisikaan selvinnyt joku vähän nuorempi (olin jo 24-vuotias) ja vielä opintoja aloittamaton Päivi H.
Jopas nyt jotakin, Päivi. Mitä miehiä nämä tyypit oikein olivat, siis kenen palkkalistoilla? Tulla nyt toisen kotiin esittämään perättömiä syytöksiä!
Sanoivat olevansa Postin tarkastaja. Eniten harmitti, että he olivat ennalta päättäneet, että olin syyllinen, myös posteljooni. Yhdessä vaiheessa intettyäni vastaan toinen miehistä totesi: ” No, lopetetaan pelleily. Kerro nyt totuus.” Ikäänkuin olisin voinut mitenkään siinä tulituksessa ruveta kieroilemaan.