Kiipeän Lohjan pääkirjaston toiseen kerrokseen ja kävelen päätyikkunan pöydän ääreen. Täällä olen lukenut useita keskiaikaa käsitteleviä kirjoja. Näen edessäni Lohjan keskiaikaisen harmaakivikirkon. Miten toisin kaikki olikaan, kun se 1500-luvun alkupuolella viimeisteltiin loistoonsa.
Ja silti: jotakin oli myös samoin kuin nyt. Kaivostoimintaa oli viritelty Lohjalla jo 1400-luvulla, pitäjänkokouksia pidetty ainakin 1300-luvulta saakka. Asukasluku oli reilut 2 000 henkeä, puhuttiin siis keskisuuresta paikkakunnasta.
Päästän mielikuvitukseni valloilleen kaiken sen varassa, mitä olen Suomen ja Lohjan keskiaikaisesta elämästä lukenut ja siirryn ajatuksissani 1550-luvun lohjalaisten arkeen.
”Onneksi Kaukelan Lasse tuomittiin rovastinkäräjillä sakkoihin siitä, että hän levitti panettelevia huhuja, joiden mukaan minä olisin ryöstänyt kirkon ja ottanut kullan ja arvokkaan irtaimiston itselleni.” – Kirkkoherra
Tuomas Gregoriuksenpoika, Lohjan kirkkoherra
”Juuri kun olimme saaneet valmiiksi lähes vuosisataisen urakan, ja Lohjan Pyhän Laurin kirkon viimeisetkin arvokkaat koristukset oli saatu paikoilleen, alkoi tapahtua outoja. Sielunmessut kiellettiin ja Ruotsin kuningas otti kirkon kalleudet itselleen pala kerrallaan.
Vieraillessaan Lohjalla vuonna 1555 Kustaa Vaasa vaati itselleen jopa vuosisatoja sitten seurakunnallemme lahjoitetut maatilat! Kirkon keräämät verotkin menevät nykyään pitkälti kruunulle.
Hurskaat lohjalaiset ovat lahjoittaneet kirkolle arvoesineitä ja nyt niistä ei ole jäljellä juuri mitään. Kuvitelkaa: jopa kirkkomme kullattu, pyhä ehtoollisleipien säilytysastia vietiin kuninkaan rahapajaan, sulatettiin ja lyötiin rahoiksi. Ja mikä pahinta: ei rahvas tajua, että asialla on itse kuningas. Minua syyttävät!
Onneksi Kaukelan Lasse tuomittiin rovastinkäräjillä sakkoihin siitä, että hän levitti panettelevia huhuja, joiden mukaan minä olisin ryöstänyt kirkon ja ottanut kullan ja arvokkaan irtaimiston itselleni. Jospa puheet vähin erin rauhoittuisivat ja totuus saisi sijaa. Kuohuvat ja vaikeat ovat ajat.
Meillä on täällä Lohjalla pitkät perinteet pitäjänkokouksista ja järjestäytyneestä yhteisöstä. Talonpojat ovat vahvoja, äveriäitä ja itsetietoisia. Ei täällä niin vain alisteta väkeä uuteen uskoon ja nöyryyteen kuninkaan edessä kuten Ruotsissa.
”Renkien suopursulla maustettu, ravitseva olut on osa heidän ruokavaliotaan. Pappiskollegoille tarjoan paksusti humaloitua papinolutta.”
Uudistukset ovat tehneet talonpojista levottomia. Vahva olut virtaa enemmän kuin ennen ja syntyy kaikenlaista rettelöä. Mielestäni kuningas kuitenkin liioitteli, kun hän kirjoitti pojalleen Juhanalle Lohjan reissunsa jälkeen, että pojan pitäisi karttaa meikäläisiä talonpoikia, jotka muka ovat mieleltään epävakaita ja huutavat ja kirkuvat täytettyään itsensä oluella.
Meillä pappilassakin valmistetaan monenlaista olutta, myös myyntiin. En minä tuoppiin sylje itsekään. Saamme veroina paljon viljaa, josta on hyvä panna olutta. Renkien suopursulla maustettu, ravitseva olut on osa heidän ruokavaliotaan. Pappiskollegoille tarjoan paksusti humaloitua papinolutta. Tolkutonta ryyppäämistä en kuitenkaan hyväksy.
Opiskellessani Keski-Euroopassa tulin hiukan tutuksi näiden uusien uskonajatusten kanssa. Oli niissä reformaattoreiden puheissa ideaakin. Silti minulle on jäänyt epäselväksi, miten tässä uudessa tilanteessa pitäisi nyt messut toimittaa, minkä kaiken tulisi muuttua.
Olen nähnyt edesmenneen piispa Agricolan kirjoittaman suomenkielisen Uuden testamentin. Valtavan työn hän teki! Miten surullista, että hän menehtyi aivan vastikään rauhanneuvottelumatkalla Moskovassa. Kukaan ei tunnu tietävän tarkasti hänen viimeistä leposijaansa, mutta huhutaan, että hänet haudattiin Viipuriin.
Olisihan se hienoa siirtyä messuissa kokonaan kansankieleen. Mutta sitä pidän kyllä kovasti epärealistisena, että koko kansa opetettaisiin lukemaan. Meillä on tiettömien taipaleitten takana väkeä jopa täällä Lohjalla, saati sitten Savossa ja Karjalassa. Ja kun kuningas nyt vie kirkolta rahat ja omaisuuden, kuinka me enää järjestämme edes sen vähäisen kansanopetuksen, jota olemme jo rahvaalle antaneet?
Tuolla Lohjan emäpitäjän rajamailla koko kristillisyys on yhä ohutta. Kalastajat pyytävät saalista Ahdilta ja naiset tekevät pakanallisia taikojaan. Erityisesti Hämeen suunnassa pakanalliset tavat elävät sitkeinä ja sieltä ne valuvat yhä turkiskauppiaiden ja muiden kulkevaisten välityksellä meillekin. Vainajia palvotaan pyhissä lehdoissa tavalla, joka ei nähdäkseni kristitylle sovi. Kun sielunmessut nyt kiellettiin, pelkään pakanallisen vainajainpalvonnan vain lisääntyvän entisestään.”
{kuva_e89de0f8-69b4-49bd-a95b-6cad61f5d2c2}
”Olen välillä niin kovin väsynyt, haukottelen kaiken aikaa. Täytyy muistaa tehdä haukotuksen jälkeen aina ristinmerkki, ettei sielu karkaa.” – Sotamiehen leski
Liisa, sotamiehen leski, loiseläjä
”Kun mieheni jäi kiinni siitä, että oli saattanut erään talon piian raskaaksi, hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua ankaralta tuomiolta oli pestautua vapaaehtoisena sotaväkeen. Sille tielle hän jäi.
Minä ja tyttäreni muutimme tyhjilleen jääneeseen pieneen autiotaloon. Talo on todella huonossa kunnossa ja viime talvena melkein palelluimme kuoliaaksi. Mutta olemme kuin ihmeen kaupalla saaneet oleilla täällä kenenkään hätyyttämättä. Tyttö käy joskus kerjäämässä ruokaa. Itse avustan kaskenpoltossa ja saan vähän viljaa palkaksi. Jauhan sen käsikivillä ja keitän puuroa.
Olen välillä niin kovin väsynyt, haukottelen kaiken aikaa. Täytyy muistaa tehdä haukotuksen jälkeen aina ristinmerkki, ettei sielu karkaa.
Opin äidiltäni villiyrttien keruun ja osaan valmistaa joitakin rohdoksia. Kerran onnistuin parantamaan erään talonpojan tyttären, joka oli sairastunut vakavasti. Saimme silloin palkaksi lehmän. On vaikea saada kootuksi sille ruokaa talven varalle, mutta olemme kuin olemmekin pystyneet pitämään eläimen.
Nyt meillä on edessä valtava elämänmuutos, hyppy suureen tuntemattomaan. Olen raskaana. Koska en ole naimisissa, minut voidaan määrätä mestattavaksi. Tulevan lapsen isä on luvannut karata kanssani erämaahan, jossa voimme rakentaa kalasaunan, kasketa itsellemme pellon ja aloittaa elämän alusta. Hän on hyvä mies, ei juopottele, on vahva ja käsistään taitava työmies. Vaikka minua pelottaa, olen toiveikas. Ehkä Jumala on varannut osakseni vielä jotakin hyvää ennen kuolemaani?
Tuleva mieheni on taitava karhunpyytäjä. Hän omistaa vahvan karhukeihään ja varsijousen. Jos saamme otettua lehmän mukaan erämaahan, uskon hänen kykenevän suojelemaan elikkoa pedoilta. Ja tietysti minua ja lapsiamme myös. Matkustaminen on kuitenkin vaarallista.”
”Viime talvena meitä kohtasi suru, kun sudet tappoivat ja raatelivat yhden parhaista hevosistamme. Se tapahtui meidän vieraillessamme hääjuhlissa Muijalassa.” – Laakspohjan kuninkaankartanon vouti
Lyydik Paavalinpoika, Laakspohjan alueen vouti
”Minut määrättiin perustamaan Laakspohjaan, Moisionlahden pohjoisrannalle Kustaa Vaasan kuninkaankartano. Olen edennyt tehtävässä vauhdikkaasti. Jouduin ensi töikseni tyhjentämään kylän ja etsimään alueen kuudelle talolliselle maat muualta.
Saatatte arvata, etten ole vanhojen kyläläisten keskuudessa kovin suosittu. Olen saanut aatelisen Kurjalan suvun vihat päälleni. Toisaalta, hyvitykseksi häädön saaneet tilalliset saivat verohelpotuksia ja korvaavia maa-alueita. Ja minä teen sen, minkä kuningas määrää.
Nyt, vuonna 1557, on kuninkaankartanon navetassa jo 95 sarvipäätä. Muita eläimiä tilalla on lisäksi toistasataa. Meillä on palkattuna kolme paimenta ja 15 palvelijaa. Palvelusväen joukosta löytyy muun muassa kaksi kalastajaa ja panimomestari. Rengeille maksamme palkkaa kolme markkaa vuodessa ja piioille hiukan alle markan. Toki he saavat lisäksi kartanosta täyden ylöspidon.
Nuotanveto on kalastajiemme tärkein kalastusmuoto, muttei suinkaan ainoa. Tuttuja ovat myös merrat ja rysät, pitkäsiima ja tuulastuskin.
Viime talvena meitä kohtasi suru, kun sudet tappoivat ja raatelivat yhden parhaista hevosistamme. Se tapahtui meidän vieraillessamme hääjuhlissa Muijalassa. Tämän jälkeen en ole enää uskaltanut jättää hevosta hetkeksikään pihamaalle niillä kulmilla.
Viljelemme ohraa ja ruista sekä hiukan myös kauraa, vehnää ja hernettä. Kartano on juuri siirtynyt Suomen herttuan Juhanan alaisuuteen. Saas nähdä, mitä tästä seuraa. Hän aikoo elvyttää kaivostoiminnan Ojamolla ja rakentaa kaivoksen myös Hyvinkäälle.”
{kuva_b7047bad-a915-47c2-addb-fcdda1f5b599}
”Saan lohtua Jeesuksen paljon kärsineeltä äidiltä, vaikka kirkossa puhutaan nykyään vain Isästä Jumalasta.” – Porvarin leski
Kirsti Antintytär, papin tytär ja porvarin leski
”Nuoruudessani Lohjalla järjestettiin suuria markkinoita, joille saapui väkeä Turusta saakka. Silloin kohtasin edesmenneen mieheni, lupaavaa uraa aloittelevan turkulaisen kauppiaan. Porvarit arvostavat pappissäädyn tyttäriä ja niinpä avioiduimme ja muutin miehen kanssa Turkuun.
Kun mieheni kuoli varsin nuorena, sain jatkaa hänen ammattiaan ja minua jopa koulutettiin! Lohjan maaseudulla syntyneelle tämä oli ihmeellistä. Isossa kaupungissa on toiset tavat. Turussa kaikki lapsemme perivät yhtä paljon, ovatpa tyttöjä tahi poikia. Ja täällä nainenkin voi olla lapsen holhooja.
Kiitän Jumalaa, että hän järjesti asiani näin hyvin. Olen saanut nähdä ja kokea niin paljon, tavata monia ulkomaalaisiakin.
Kun Tammisaari perustettiin, siirtyivät Lohjan markkinat mahtikäskyllä sinne ja kauppayhteydet Turkuun muuttuivat laittomiksi. Sitä ne ovat edelleen, surullista kyllä. Olen silti päässyt muutaman kerran käymään vanhassa kotipappilassani Lohjalla, joka on edelleen sukuni hallussa.
Nyt poikani jatkaa kaupanpitoa. Hänelle ja vaimolleen syntyy pian lapsi. Rukoilen hyvästi siunatulta Jeesuksen äidiltä Marialta siunausta ja varjelusta heille.
Minä olen jo iäkäs ja monenlaiset kivut vaivaavat. Saan lohtua Jeesuksen paljon kärsineeltä äidiltä, vaikka kirkossa puhutaan nykyään vain Isästä Jumalasta. Perheissäkin korostetaan miehen olevan yksinvaltias perheen pää. Leskiäitinä ja paljon työtä tehneenä kauppiaana koen tämän kehityksen loukkaavaksi. Mutta mitäpä minä vanha enää voin vaikuttaa. Odotan jo kuolemaa.”
{kuva_740eb0bb-c5b9-44af-90d3-bc9cc8326079}
”Luotan paljon enemmän kuppari-Ainoon ja hänen rohtoihinsa kuin papin rukouksiin.” – Renki
Iisakki Pertunpoika, renki
”Minulle on käynyt hyvin. Olen renkinä tilalla, jonka isäntä huolehtii minusta kuin omasta pojastaan. Työtä pitää paiskia ankarasti. Mutta kun kerran juovuspäissäni hairahduin lyömään naapurin Anttia ja sain käräjillä sakot, isäntä maksoi ne puolestani.
Koska tilalla on paljon metsää, me vielä kaskeamme maata. Puiden kaataminen ja kaskenpoltto vaatii kuntoa. Ruissadon jälkeisenä vuonna kylvämme kaskimaahan yleensä naurista ja tattaria. Joskus on tullut katovuosiakin, mutta pääsääntöisesti tila voi hyvin.
Isäntä vaatii meitä käymään usein kirkossa. Pappi puhuu nykyään myös suomeksi. Hän puhuu jyrkästi. Hän kutsuu meitä barbaarikristityiksi. Kun käyn kalassa, voin sylkäistä matoon ristin Kiesuksen nimeen, mutta enemmän minä luotan Ahtiin. Papin mielestä en ole sisäistänyt kristillistä uskoa.
Minulle riittää, että saan tehdä työtä ja syödä vatsani täyteen. Kun tulee ongelmia terveyden kanssa, luotan paljon enemmän kuppari-Ainoon ja hänen rohtoihinsa kuin papin rukouksiin. Mutta en minä kirkkoa vastusta. Uudet ja vanhat uskot saavat minun puolestani elää sekaisin ja sovussa.”
”Seurakunnalta saamani vuosipalkka on yksi pari rukkasia. Elän käytännössä kuin mäkitupalainen.” – kappalainen Tornijokilaaksossa
Heikki Antinpoika, Lohjalaisen pappilan poika, kappalainen Tornionjokilaaksossa
”Koska veljeni jatkoi isäni jälkeen pappina Lohjalla, eikä lähialueiltakaan löytynyt papin töitä, minä olen päätynyt kappalaiseksi tänne kauas pohjoiseen, Tornionjoen varteen.
Kovin on papin elämä täällä köyhää lapsuuteni muistoihin verrattuna! Kotipappilassa oli aikanaan monia talousrakennuksia, karjaa, peltoja ja jopa tuulimylly. Minulla on täällä jokivarressa vain tämä pieni mökki.
Lapin väki on köyhää. Seurakunnalta saamani vuosipalkka on yksi pari rukkasia. Elän käytännössä kuin mäkitupalainen: kudon itse verkkoni, pyydystän kalani, hakkaan puuni ja viljelen pientä kituliasta peltotilkkua henkeni pitimiksi. Toisinaan käyn palkkatöissä sahalla.
Liikkuvaa lappalaisväestöä on kovin vaikea saada joka pyhä kirkkoon ja sanankuuloon, vaikka se nykyään on tavoitteena täällä Itämaan pohjoisosissakin. Kaikki eivät täällä osaa edes Isä meidän -rukousta. Paljon on papilla työtä.
Haaveenani on päästä vielä kerran elämässäni käymään Lohjalla, mutta se voi jäädä haaveeksi. Matka on niin hurjan pitkä, kestää ainakin kuukauden suuntaansa.”
Tarinat ovat sepitteellisiä, mutta osa henkilöistä todellisia. Lähdeaineistona on käytetty seuraavia teoksia:
Kaari Utrio:
Familia, Eurooppalaisen perheen historia 3, Usko ja perinteet
Risto Kari:
Suomalainen keskiaika, myytit ja todellisuus
Heikki Ylikangas
ja Ari Siiriäinen: Lohjalaisten historia I
Ilari Aalto
ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Kai Häggman
(toim.): Suomalaisen arjen historia, Savupirttien Suomi
Kuvat: Karoliina Pertamo
Ilmoita asiavirheestä