Kirkkohallituksen teologisten asiain sihteeri Tomi Karttunen ei näe muutosta tarpeelliseksi.
– Käytännössähän suomenkielinen yleensä riittää. Jos niitä haluaa oikein tutkijana tutkia, pitää hallita tai hankkia kielitaitoa.
Hän olettaa, että myös muissa luterilaisissa kirkoissa latinan ja saksankieliset versiot eli alkuperäistekstit ovat virallisia. Tosin tunnustuskirjoihin kuuluvat kirjat vaihtelevat kirkoittain.
– Kun ne on alun perin kirjoitettu saksaksi ja latinaksi, on loogista, että näin on ja nämä kielet ovat ensisijainen lähtökohta tulkinnalle, Karttunen sanoo.
Sinänsä on erikoista, että luterilainen uskonpuhdistus korosti kansankielisyyttä, mutta suomenkielisiä tunnustuskirjoja ei hyväksytä viralliseksi.
Kannattaisiko seurakuntalaisten hankkia saksan tai latinan taito?
– Ei se seurakunnan jäsenelle varmastikaan ole välttämätöntä, jollei jotain aivan erityistä kysymystä ole tarpeen selvittää. Käytännössä selviää kyllä suomella, sanoo Karttunen, joka itse lukee kirjoja niin suomeksi, englanniksi, saksaksi kuin latinaksi.
Hän ei muista, että Suomessa olisi käyty ainakaan isoa keskusteluja tunnustuskirjojen suomenkielisen version virallistamisesta. Jos kirkolliskokous äänestäisi asiasta ja Karttunen olisi painamassa nappia, mitä hän päättäisi?
– Pitäisi varmastikin uudestaan vielä käydä asiaa lävitse ja kartoittaa, mitä mahdollisia tulkinnan paikkoja tunnustuskirjoissa olisi. En kyllä itse näe tarvetta, miksi suomenkielinen versio pitäisi säännöksien tasolla virallistaa. Käytännössä version status on ihan riittävä ja nykykäännös hyvä. Voisi ajatella, että käännös voitaisiin virallisesti hyväksyä, vaikka se ei muuta sitä, että saksa ja latina olivat alkuperäiskielet, Karttunen pyörittelee.
Kirkkolaki 1§ Tunnustus
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.
Kirkkojärjestyksessä 1. lukua selitetään:
”Tunnustuskirjojen alkuperäinen ja siten ainoa virallinen sanamuoto on latinan ja saksan kielellä. (Ks. Die Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kirche. 10 Aufl. Göttingen 1986.) Suomenkielinen käännös (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Jyväskylä 1990) on epävirallinen. Virallisina on kuitenkin pidettävä käsikirjan yhteydessä hyväksyttyjä uskontunnustuksia.”
Ilmoita asiavirheestä