Kenelle Jeesus kuuluu? Mitä Jeesus tekisi? Kaksi ärsyttävää, mutta kirkollisessa ja teologisessa keskustelussa aina ajankohtaista kysymystä.
Yksi jakolinja on Jeesuksen ja hänen seuraajiensa identiteetti vallankumouksen suhteen. Onko kirkko täällä siksi, että täällä kuollaan, vai siksi, että täällä toimitaan ja vaikutetaan? Valetaanko taivasten valtakunnan perustukset jo Telluksen kallioille?
Jos vapautuksen teologiasta intoutuneilta kysytään kristityn tehtävää, kuuluu kristityn heidän mukaansa taistella sorrettujen rinnalla, sillä todellinen teologia ja usko lähtee ja kasvaa aina alhaalta. Monesti kristinusko ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus puristuvatkin samaan arvovyyhtiin. Sen mukaan Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa aina uskoa, toivoa, lähimmäisestä välittämistä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Tämän vastakohtana voidaan pitää porvarillista kamarihengellisyyttä, josta yhteiskunnallinen eetos uupuu tyystin.
EN NYT YRITÄ asemoida kirkkoa tai kristittyjen joukkoa, vaan katsoa Kristusta kahden kirkkaan linssin lävitse. Yksi linssi kuuluu italialaiselle kirjailija-elokuvantekijä Pier Paolo Pasolinille ja toinen runoilija Pentti Saarikoskelle, jonka kuolemasta tuli elokuussa 40 vuotta.
Pasolini ja Saarikoski olivat kommunisteja, jotka käyttivät paljon aikaa Jeesuksen vallankumouksellisuuden pohtimiseen. Tällainen ajattelu ei sinänsä ollut vasemmistolaisuudessa uutta, olihan sosialistiteologi Christoph Blumhardt jo 1800-luvulla julistanut sosiaalidemokraattisen puolueen olevan ”Kristuksen julistaman maailmanjärjestyksen tienraivaaja”.
Pasolinin ja Saarikosken poliittisen Jeesuksen metsästys oli kiihkeydessään vaikuttavaa. Kohuilta ei vältytty. Vuonna 1963 Pasolini julkaisi Jeesus-elokuvan teosta kertovan lyhytelokuvan La Ricotta, jota seurasi syyte ja kyseenalainen tuomio jumalanpilkasta. Pasolini oli ihmeissään, sillä hän näki Kristuksen esikuvanaan, joka taisteli vääriä profeettoja ja kyynisyyttä vastaan raivokkaan ehdottomasti! Jeesuksen henkilön käsitteleminen ei tuomiosta huolimatta jäänyt. Oli luvassa jotain suurempaa – elokuva Matteuksen evankeliumi.
Matteuksen evankeliumi oli kaikille yllätys. Vasemmistoälymystö arvioi Pasolinin uskontoon hurahtaneena luopiona, ja konservatiivit pitivät aihetta seksuaalivähemmistöön kuuluvalle kommunistiohjaajalle sopimattomana. Yllättävintä oli Pasolinin oma oivallus siitä, kuinka Jeesusta ei voi kuvata vain vallankumouksellisena, ja tähän pohjaten Pasolini ei muuttanut evankeliumia maalliseksi. Tuonpuoleista ja ihmeitä ei voinut selittää tyhjiin. Vaikka Pasolini julistautui ateistiksi, hän totesi, että elokuvaa Jeesuksesta on mahdotonta tehdä materialismin näkökulmasta käsin. Tekoprosessin hän kuvasi niin, että ”se, mitä en voi demystifioida, on tuo syvästi irrationaalinen, eräällä tavalla myös uskonnollinen maailman mysteeri” (suom. Marja-Leena Mikkola).
SAMAN PÄÄTELMÄN teki Pentti Saarikoski. Saarikoskesta elämäkerran kirjoittanut Pekka Tarkka näkee Pasolinin ja Saarikosken kulkeneen ”kristinuskon ja marxilaisuuden rajalla”.
Varhaiskypsänä nuorukaisena Saarikosken hengellinen herääminen ja Jeesuksesta intoutuminen veivät hänet seurakuntanuorten joukkoon, ja lahjakas runoilijanalku ilmoitti jopa haluavansa elää kuin Kristus. Saarikosken poika Saska Saarikoski kirjoittaa Sanojen alamainen -kirjassa uskovansa isänsä samaistuneen Jeesukseen, ”toiseen lahjakkaaseen poikkeusyksilöön”.
Saarikosken innostuttua kommunismista Jeesus pääsi Saarikosken kotialttarilla suurten vallankumouksellisten Che Guevaran ja Leninin rinnalle. Jeesus kuitenkin putosi rytisten alas. Vai nousi ylös?
Vuosi 1969 oli kirkollisvasemmistolaisten keskustelujen kannalta vilkasta. Terho Pursiaisen Uusin testamentti oli juuri julkaistu ja Saarikosken Evankeliumi Matteuksen mukaan -käännös valmistui.
Saarikosken jaakobinpaini kiteytyy tuohon aikaan. Kierrokset ovat kovat, jännitteet valtavat. Esipuheessaan Saarikoski kertoo Jeesuksen olleen ”poikkeuksellisen älykäs, poikkeuksellisen rehellinen ja myös poikkeuksellisen rohkea ihminen, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen” ja muistuttaa Maolla olevan enemmän eläviä oppilaita. Silti Saarikoski kertoo tahtoneensa selvittää ”mihin hänen vetovoimansa ja vaikutuksensa perustui”. Koska Matteuksen teksti on niin väkevää, Saarikoski lopettaa uhmaten, kuinka Matteus elää ja ”Jeesus on kuollut”.
Kovin maltillista ei Saarikosken Jeesus-innostus muutenkaan ollut. Käännöshuumassaan hän luki teologiaa Bonhoefferista Barthiin ja Tillichistä Bultmanniin. Suunnittelipa hän aiheesta tv-elokuvaakin. Siinä Jeesuksena olisi nähty Pekka Laiho ja Johannes Kastajana Spede Pasanen. Tuolta aikakaudelta koostetuissa Juomarin päiväkirjoissa uskonnollinen pohdinta on keskeistä. Saarikoski pyrähtää pyhästä profaaniin ja takaisin ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Alatyylisyys vaihtuu lennosta syväksi ahdistukseksi teodikean ongelman äärellä ja krapulassa Jeesuksen ”kärsimysten ajatteleminen antaa voimaa”. Jumalaan runoilija suhtautuu epäillen, Jeesukseen kadehtien.
MATTEUS-PROJEKTIN alussa Saarikoski koki ymmärtävänsä Jeesusta paremmin kuin ”ne, jotka häntä palvovat”. Taivasten valtakuntaan hän suhtautui opetuslasten juonena, jonka he punoivat kapinallisen kuninkaansa kuoltua.
Saarikoski kuitenkin hylkäsi Guevara-Jeesuksensa. Hän huomasi, että ei voi ”tehdä Jeesuksesta poliittista kapinoitsijaa”. Ihmeitä tekevä Jumalan poika ei typistynyt kapinoivaksi ihmiseksi.
Vuonna 1971 julkaistussa Onnen aika -runokokoelmassa etsijä katsoo Jeesusta jo ihmettelevän välimatkan päästä. ”Voi sinuakin/ja sinun vertauksiasi”, hän toteaa. Mitä Saarikoski löysi? Mikä rikkoi kuvan kapinallisesta? Saarikosken runojen uskonnollisestä kielestä väitellyt Arto Köykkä vahvistaa Jeesuksen olleen Saarikoskelle aluksi cheguevaramainen hahmo.
– Hän ei silti löytänyt käännöksessään sitä, mitä lähti etsimään. En tiedä mitä hän löysi, mutta hänen kuvansa Jeesuksesta oli sekoitus kulkuriromantiikkaa ja epäsovinnaisuutta.
MIKÄ OLI löydös, jota Pasolini piti ylimaallisena ja Saarikoski rikkana poliittisen julistajan roolissa? He etsivät maallisen vallan kumoajaa, mutta törmäsivät moniselitteisyyteen. Vaikka lähimmäisen rakastaminen on kristityn velvollisuus ja kirkon tulee seistä pienen puolella, on muutakin. Muutenhan Jeesus olisi Che tai Stenka Rasin.
Uskon Saarikosken ja Pasolinin oivaltaneen, että Jeesuksen merkittävin vallankumous ei tapahdu tässä ajassa, vaan ennen kaikkea metafyysisessä todellisuudessa. Uskoivat he siihen itse tai eivät, he ymmärsivät, että side tuonpuoleisuuteen on ja pysyy.
Jeesus ei elämässään kuristanut keisaria vaan kukisti kuolemallaan kuoleman. Vallankumous voi tapahtua ympärillämme, mutta sen tulee alkaa ja päättyä sydämissä. Saarikoski kulki kertomansa mukaan viimeisinä kuukausinaan ”Ihmisenpojan kanssa kahden”. ”Me olemme Galileassa, ja järvi on sininen, ja taivas syvemmän sininen, ja puissa on keltaisia hedelmiä. Katso Jeesus, katso ympärillesi, että nyt on syksy.”
Kirkon tehtävä on synnyttää uskon, toivon ja rakkauden vallankumous. Mutta siksi se tänne on syntynyt, että täällä kuollaan.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä