Otsikon teema on usein esillä kirkollisessa keskustelussa, muodossa tai toisessa. Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä. Kirkon ja osan sen toimijoista katsotaan sivuuttavan tai torjuvan keskeisiä kristillisen uskomme kohtia. Kyse lienee laajasti ajateltuna perinteisestä mallista, jossa ajatellaan kirkon toimijoiden jakautuvan konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämä jakautuminen on jossakin mielessä todellista, mutta itse koen sen myös liian yksinkertaisena ja todellisuutta huonosti kuvaavana.
Osa kirkon toimijoista katsoo puolestaan, että oppia kyllä tarvitaan ja että se on kaiken taustalla. He eivät halua kuitenkaan olla liikkeellä ”opillisuuden kärjellä” vaan enemmän kontekstuaalisuuden ja kohtaamisen kärjellä. Toki sekin on todettava, että myös opillisuutta korostavat haluavat kohdata ihmisiä ja palvella heitä.
Kumpikin lähestymistapa on mahdollinen ja toimiva, mutta kumpi on sitten kirkon työn eli kirkon mission kannalta parempi? Itse näen niin, että opillisuuden kärjellä saavutetaan ehkä vahvemmin hengellisyyttä ulkoisesti ”toteuttava” yhteisö, joka jää kuitenkin melko pieneksi. Toisella lähestymistavalla tuloksena on löyhempi ja hajanaisempi yhteisö, joka kuitenkin pitää joukossaan ja mukana paljon suuremman joukon. Tämä on myös jossakin määrin ollut kansankirkollinen idea.
Kirkkoa ja sen joitakin keskeisiä toimijoita on arvosteltu jonkinlaisiksi yleisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi. Tähän arvosteluun on liittynyt juuri syytös opillisuuden eli kristillisyyden perussisällön unohtamisesta. Asia on kuitenkin laajempi eli koskee hienosti ilmaistuna spiritualiteettia. Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.
Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.
Ehkä vaikein kysymys Suomen oloissa on, miten toteuttaa vahvasti kirkon missiota ihmisten piirissä ja miten saada kirkon ”helmaan” ja toimintaan heitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai vierastavat sitä ja uskoa. Vahvojen hengellisten yhteisöiden malli ja kutsu toimii joidenkin kohdalla, mutta vain melko harvojen. Siten monenlaiset ja erilaiset kosketustavat ihmisiin ovat tarpeen. Tarpeen on myös korostaa, ettei kristillisyys ole – välttämättä – heavyuser-uskovaisuutta eli kirkon toiminnoissa alituiseen käymistä. Kristillisyydessä pitää korostaa arjen elämässä uskon, toivon ja rakkauden toteutumista.
Toivo Loikkanen
Pesonen Pekka
Tarkoitatko tämän päivän Israelia, jota hallitsee Juuda, vai kaksituhatta vuotta sitten olevaa Israelia, joka oli toinen toimja Juudan ohella ja jossa asui monikansallisia muuttajia omine, omista maistaan tuotuinen jumalineen ja alttareineen, joita he kyhäsivät Samarian vuorille. Lisäksi kuninkailla oli vaimoja muista maista, kuten kuuluisa Iisebel, jonka tappamista Jeesuskin havittelee ilmetyskirjassa, vaikka Jeehu jo eliminoi hänet aikoinaan.
Raamatun mukaan, Juuda ei saanut toimia siten, kun Israel toimi, siitä muinainen moite Israelille.
Mielenkiintoisen lisän asiaan tuo se, että jo varhain kirkko ilmoitti olevansa uusi Israel, joten katsokaa itseänne.
”Israelin pelastus on Juudasta,” niin sanoi Jeesuskin aikoinaan, ja ilmoitti kumartavansa sitä, jonka tuntee. Tuskin kuitenkaan itseään tarkoitti.
Samaa kansaa on tämän päivän Israel, kuin Daavidin aikanakin. Heille lupaus on annettu paluusta ja tätä saamme nyt seurata Jumalan valitun kansan tapahtumissa. UT antaa tietenkin aivan väärän käsityksen juutalaisesta kansasta, kun se monessa kohdin kertoo miten juuri juutalaiset Jeesusta vastustivat. Helposti nämä käsitteet sotketaan toisiinsa, kun puheena on vain ”juutalaiset”. UT kun ei mitenkään erottele sitä mitä juutalaisuudella kussakin kohdassa tarkoitetaan. Sillä nimityksellä kun voidaan tarkoittaa kansaa, uskontoa ja uskonnollista liikettä.
Israelin ystävänä olen hyvin pahoillani selkeästä antisemitismistä, jota tietyissä kirkon piireissä viljellään. Ei suinkaan kaikissa.
Mihin tarvitaan armollisuutta, jollei tuomioon. Vain vankeuteen tuomitun voi presidentti armahtaa. Siten Kristuksen armokin kuuluu vain sille, jonka laki on jo tuominnut. Jollemme julista lakia ja tuomiota, niin kuinka voimme julistaa armoa. Armohan on tarpeeton sille, joka voi omin avuin selvitä muutenkin. Armon voi saada vain se, joka ei voi tehdä muuta kuin anoa armoa. Hän ei kykene millään tavalla ansaitsemaan armoa itselleen. Se annetaan hänelle siitä huolimatta ja juuri sen tähden ettei hän voi puolustaa itseään mitenkään.
Saatanan Perkele, kun tämä aika yrittää viedä meiltä uskon Raamattuun ja Kristukseen. Näin ei ole tapahtuva. Aamen!
Uskomme Raamatun ilmoitukseen, mutta emme usko Raamattuun. Uskomme ainoastaan kolmiyhteiseen Jumalaan.
Pirukin sen tietää muttei usko.
En ole pirun kanssa niin hyvissä väleissä, että osaisin tuohon jotain sanoa.
Jaa. Et siis tiedä uskooko Saatana Jumalaan vai ei?
Mitä minä sillä tiedolla tekisin? Yleisemmin: en pidä oikein mahdollisena sitä, että sellaista voisi kiivaasti vastustaa, johon ei uskoisi.
Niin. Mitäpä me nyt tuolla tiedolla tekisimme uskooko Saatana Jumalan olemassaoloon, kun Saatana tietää sen kokemuksesta, että hänen valtansa on murskattu.
Minulla on muuten tapana kirjoittaa saatana pienellä. Ymmärrän sen pikemminkin ’ammattinimikkeeksi’ kuin erisnimeksi.
Aivan oikein. Tulin seuranneeksi raamatunkäännöstä 1992. Pelkurimaiselle ammattiriivajan persoonalle hänen nimensä kirjoittaminen pienellä sopii kuin nyrkki hänen silmäänsä.
Jeesus puhuu Raamatusta Jumalan sanana. Matt 22:31 ” ettekö ole lukeneet mitä Jumala on puhunut teille”.