Valvomisen sunnuntai, 2. Piet. 3: 8-14, 18, Martti Vaahtoranta

1.
Olimme kaksi viikkoa sitten tulossa Porista Raumalle. Vietimme messua sisarseurakunnassamme ja nautimme rakkaiden sukulaisten hyvää tekevästä seurasta. Päivän päätteeksi olimme menossa iltakonserttiin, joka pidettiin Rauman kirkossa.
Tarjolla oli ranskalaisen säveltäjän Gabriel Faurén teos Requiem. Se on hengellinen sävellys kuorolle, orkesterille ja solisteille. Siinä muistetaan kuolleita ja rukoillaan heille ikuista rauhaa taivaan kirkkaudessa.
Ulkona oli märkää ja pimeää. Lokakuu oli juuri vaihtunut marraskuuksi.
Marraskuu on aikaa, jolloin kaikki näyttää kuolevan pois ja vaipuvan hiljaisuuteen, jonka talven lumi lopulta peittää. Myös kirkkovuosi muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme ja koko maailman ajallisuudesta ja rajallisuudesta. Meillä ihmisillä on oma, lyhyt aikamme, jonka vietämme täällä, mutta myös maailmalla on rajansa, jonka yli se ei pääse. Jopa ajalla itsellään on alku ja loppu.
Kukapa meistä ei olisi ollut mukana kätkemässä haudan lepoon rakkaita omaisia ja läheisiä, jotka vielä hyvin muistamme verevinä ja iloisina, täynnä elämän voimaa ja rohkeutta keskellämme! Ja vanhemmat meistä tuntevat oman katoavaisuutensa myös kropassaan. Ainakin minä tunnen voimieni heikkenevän, eikä pää pelaa niin kuin parikymmentä vuotta sitten.
Toisaalta paljon menneestä on mielessä aina lapsuudesta asti. Joskus tuntuu, kuin se kaikki olisi tapahtunut eilen tai edellispäivänä. Eteenpäin katsoessani näköala kuitenkin lyhenee: muistan asioita viidenkymmenen vuoden takaa, mutta on epätodennäköistä, että olisin niitä vielä viidenkymmenen vuoden päästä muistelemassa. Luultavasti minut kutsutaan pois jo kauan ennen sitä.
2.
Syksy saarnaa meille ihmisen kuolevaisuutta ja elämän rajallisuutta. Mutta eikö maailma sentään ole lujemmin rakennettu? Eikö ainakin eloton aine ole ikuista tai ehkä jopa luonto ja sen kiertokulku? Aina uuden kevään myötä kasvikunta herää eloon, ja eläinten sukupolvet seuraavat toisiaan.
Meidän katseemme ei kuitenkaan kanna tarpeeksi kauas. Sillä vaikka Jumala ei aikaisemmin puuttuisi tapahtumien kulkuun, aikanaan myös meidän aurinkokuntamme keskus ja Maassa kukoistavan elämän lähde, Aurinko, kuolisi pois. Ja jo ennen lopullista sammumistaan se tuhoaisi nykyisen kaltainen elämän maapallolta.
Meidän toiveistamme ja kuvitelmistamme riippumatta kaikki elämä häviäisi lopulta autioon, pimeään tyhjyyteen – siihen, josta Jumala kerran luomisen Sanalla kutsui elämän esiin. Sillä vain Jumala on ikuinen, ei luonto eikä edes Maa, tämä äärettömän avaruuden pienen pieni planeetta, jolla asumme. Sekään ei pysy iäti.
”Että kaikki nämät pitää katooman, minkäkaltaiset tulee teidän silloin olla pyhissä menoissa ja jumalisuudessa, niin että te odotatte ja ikävöitsette Jumalan päivän tulemista, jona taivaat tulesta raukeevat ja elementit palavuudesta sulavat!”
Näin kirjoittaa P. Pietari päivän epistolassa. Aikana, jolloin me ihmisetkin osaamme hajottaa ainetta aina rikkumattomina pidettyjä atomeja myöten vapauttaen samalla valtavan määrän kuumuutta ja tappavaa säteilyä, nämä sanat ovat meille ehkä ymmärrettävämpiä kuin niiden silmissä, jotka niitä ensimmäisiä kertoja lukivat ja kuulivat. ”Elementtien”, alkuaineiden sulaminen, palaminen ja hajoaminen ei ole meille pelkkä kuva, vaan raamatullista todellisuutta, joka rajatusti toteutuu jo nyt ja jolta ydinvoimaloiden paksut muurit suojelevat meitä – ainakin vielä.
3.
”Minkäkaltaiset tulee teidän silloin olla pyhissä menoissa ja jumalisuudessa?” kysyy apostoli Pietari. Hänen mielessään on se tuli, johon lopulta katoaa koko nykyinen maailmamme ja maailmankaikkeutemme, kun taivasten voimat järkkyvät ja kaikki palaa ja häviää.
Onko se myös meidän kysymyksemme? Ja kuinka meidän pitäisi valmistautua siihen, mikä kerran on tuleva? – Ainakin meidän pitää nähdä totuus sellaisena, kuin se on, ei sellaisena, kuin sen toivoisimme olevan. Meidän pitää nähdä, että olemme syntisiä ja että olemme kuolevaisia ja huutaa uskossa avuksemme Häntä, joka ainoana pyhänä ja kuolemattomana on voittanut synnin ja kuoleman vallan.
4.
Palaan takaisin Porintielle kaksi viikkoa sitten pimeänä marraskuun alun ehtoona. Olimme tulossa messusta ja omaisten luota ja menossa Pyhän Ristin kirkkoon kuuntelemaan Gabriel Faurén Requiemia. ”Requiemin” aiheena on juuri se totuus, jota näin syksyllä myös luonto julistaa: että meidän pitäisi oppia laskemaan päivämme oikein, jotta saisimme viisaan sydämen. Myös meidän on kerran kuoltava.
”Requiem” julistaa kuitenkin myös toista totuutta, sitä, jota luonto ei tunne. Se on se Jumalan Raamatussa ilmoittama totuus, että alkuaineet kyllä kerran tulessa palavat ja häviävät, mutta ihminen säilyy. Ihminenkin kuolee, kuolee niin kuin kaikki, mikä täällä elää. Silti ihminen jää kuoltuaankin odottamaan tulevaa tuomiota. Ei luontoa, vaan meidät ihmiset kutsutaan vastaamaan Jumalan edessä siitä, kuinka olemme käyttäneet lahjan, jonka Hän meille antoi syntyessämme tähän maailmaan. Ja sen jälkeen alkaa iankaikkisuus.
Se alkaa kaikille ihmisille, niin hyville kuin pahoillekin. Hyville se on onnellinen ja iloinen, pahoille ikuinen ero Jumalan rakkauden kasvoista, itku ja hammasten kiristys, joka ei koskaan lopu. Sen tähden myös Rauman kirkossa pyydettiin, että niillä, joita Faurén Requiemissa muistettiin, olisi autuas iankaikkisuus.
5.
Kuuleeko Jumala rukouksen kuolleiden puolesta? Varmasti kuulee! Mutta kuinka Hän vastaa siihen?
Se jää kaikkivaltiaan ja armollisen Jumalan ratkaistavaksi. Sen me kuitenkin tiedämme Hänen sanansa perusteella, että se, kummassa paikassa, taivaassa vai helvetissä, vietämme ikuisuuden, ratkaistaan jo tässä ajassa. Sikäli kuin se on Jumalasta kiinni, Hän on jo tehnyt kaikkensa, jotta me pääsisimme taivaaseen ja välttäisimme kadotuksen. Siinä mielessä voimme sanoa, että Jumala on asian jo ratkaissut – Hän on ratkaissut sen Golgatalla ja tyhjällä haudalla meidän hyväksemme. Isä on ottanut Poikansa pyhässä elämässä ja kärsimyksessä täysimääräisesti vastaan sen hinnan, jota meistä kukaan ei olisi pystynyt maksamaan pelastuksemme lunnaiksi.
Tiedämme kuitenkin myös, ettei tämän Ristin ansio ja Ylösnousemuksen voitto auta niitä, jotka eivät luule tarvitsevansa apua kuoleman hetkellä ja Viimeisellä tuomiolla. Sillä Jumala ei pakota ketään ottamaan lahjojaan vastaan. Ja vastaan ne otetaan parannuksessa ja uskossa eli tunnustaen oma, synnin tähden toivoton tilanne siihen armoa ja apua pyytäen ja se varmasti myös saaden.
Jumala pelastaa jokaisen, joka uskossa katsoo Kristukseen, Jumalan Poikaan. Hänet naulittiin meidän puolestamme ristille. Hän sovitti syntimme ja nousi kuolleista synnin ja kuoleman Voittajana.
Epäuskoista se ei kuitenkaan auta. Joka ei tässä ajassa ota tätä Jumalan suurta lahjaa vastaan, joutuu Viimeisellä tuomiolla kantamaan itse vastuun omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ja siinä käy huonosti. Paraskin hyvä ihminen ja kunnon kansalainen joutuu näkemään, että ne pienen pienet hyvät teot ja kauniit ajatukset, joita hänellä on tuoda Tuomarin tutkittaviksi, eivät paina mitään kaiken sen rinnalla, mikä todistaa hänen sydämensä turmeluksesta ja näkyy pahoina tekoina, ajatuksina ja suuren suurina laiminlyönteinä.
6.
Tämä äärimmäisen vakava tilanne syksyn pimeyden keskellä oli siis aiheena konsertissa, johon Porista tullessa pyrimme. Lopulta myös pääsimme lapsuuteni kotikirkon urkuparvelle ja iloitsimme konsertista kovasti. Mutta hetken aikaa näytti käyvän toisin ja konsertti jäävän pelkäksi haaveeksi, kun vähän jälkeen puolen kuuden kurvasimme Tallikedon huoltoaseman ympyrään.
Jo jossakin Porintiellä, ennen Rauman liittymää, näimme taivaan kaupungin yllä välähtelevän. Ja sitähän se oli, miltä se näytti: ilotulitus koristi taivasta markettialueen yllä. Ja kaikki lailliset ja laittomat parkkipaikat kirkon lähellä ja kauempanakin olivat täynnä autoja ja ihmisiä, jotka ihailivat näytöstä.
Paikallinen kauppakeskus oli päättänyt aloittaa ”joulun” viettämisen jo kauan ennen vanhan kirkkovuoden loppumista ja edes adventin alkamatta. Marraskuu oli vasta alussaan, ja edellisenä päivänä oli vietetty Pyhäinpäivää – mutta kaupallista joulua markkinoitiin jo nyt! Mitäs väliä sillä, että kalenterissa joulu oli vasta puolentoista kuukauden päässä ja edessä vielä kirkkovuoden viimeinen, vakavista vakavin Tuomiosunnuntai! Pääasia, että kauppa käy ja kansa viihtyy!
7.
Panem et circenses, sanoivat muinaiset roomalaiset: leipää ja sirkushuveja kansalle, niin se pysyy tyytyväisenä! Sillä tavoin ikävät tosiasiat unohtuvat. Kun jätetään kirkkovuoden vakava päätös ja adventin hiljainen odotus väliin, voidaan siirtyä suoraan venetsialaisista joulun viettoon ilman mitään hankaavia saumakohtia, jotka pakottaisivat meidät miettimään omaa tilannettamme kristittyinä ja kuolevaisina. Olkoon elämä pelkkää juhlaa, tai ainakin kulutusjuhlaa!
Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei minulla ole mitään juhlimista vastaan. Ei Jumalakaan luonut meitä hapannaamoiksi eikä ilonpilaajiksi maailmaan. Ei ole myöskään Hänen tarkoituksensa, että kuljemme etusormea heristellen ympäriinsä kaikkialla siellä, missä joku ei ole yhtä synkkä kuin me.
Ei myöskään kaupankäynnissä sinänsä ole mitään väärää, eikä tietenkään joulun viettämisessä – ei sitten, kun on joulu. Ilotulituksilla voi hyvinkin olla paikkansa, kun aika on sopiva. Ja jouluostokset ovat mukavan kutkuttava tapa valmistautua suureen juhlaan, jolloin iloitsemme pelastuksemme Salaisuuden syntymästä ja Jumalan valkeuden syttymisestä meidän syvimmän pimeytemme keskelle. Mutta ei marraskuun alussa!
Tai no: kyllä joulua saa jo nyt odottaa ja ajatella ja vaikka ostaa lahjoja hyvissä ajoin, ettei tule viimeisellä adventtiviikolla niin kiire. Mutta vaarallista, äärettömän vaarallista on, jos me vietämme joulua ajattelematta, mitä varten sitä vietetään. Vaarallista on, jos olemme juhlivinamme Jumalan Pojan syntymää raketteja paukuttamalla ja sunnuntaisin shoppailemalla, mutta emme uhraa ajatustakaan sille, mitä varten Hänen piti tulla ihmiseksi maailmaan ja kuinka Hänen sitten kävi .
Ja juuri se unohtuu, jos melkein heti suvilomakauden jälkeen aletaan viettää suurta joulujuhla-aikaa. Minusta suorastaan tuntuu siltä, että jopa seurakunnan toimintaan ujuttautunut ja maallisessa elämässä villiä kasvustoa lykkäävä pikkujoulukulttuuri on keksitty juuri sitä varten, ettei tarvitsisi katsoa syksyn pimeyden pelottavaan syvyyteen. Kun vietetään joulua jo nyt, se tosin väljähtyy jouluun mennessä, mutta eipä toisaalta tarvitse ajatella omaa kuolevaisuuttaan eikä sitä, mitä sen jälkeen seuraa, kun riennetään bileistä toisiin ja välillä kulutetaan, minkä kukkaro kestää niissä ihmisten tekemissä paratiiseissa. Ne pitävät meille ovensa auki niin kauan kuin rahamme riittävät. Ja senkin jälkeen saamme luottoa.
8.
Mutta älkää taaskaan ymmärtäkö minua väärin! Ei juhlimisessa itsessään ole mitään väärää. Ei ole mitään pahaa siinä, että välillä irrotellaan, kuten sanotaan – kun ei vain tehdä syntiä.
Mutta sivistyneinkin ja tyylikkäinkin, hillitty juhlinta on hirveä erehdys silloin, jos Titanic ajaa täyttä höyryä kohti jäävuorta, mutta bändi soittaa ravintolassa pehmeää tanssimusiikkia kenenkään tietämättä, mitä kohta tapahtuuu. Ja nurkkapöydässä joku nukkuu sikeästi vielä silloin, kun jää leikkaa laivan kyljen auki ja vesi alkaa tulvia sisään. Herääminen vasta sitten, kun Titanic vaipuu hyiseen mereen, on myöhäistä.
Sen tähden, rakkaat ystävät, on tärkeää, että me kuuntelemme, mitä Jumalalla on tämän päivän Raamatun lukukappaleissa sanottavanaan meille ja maailmalle. Se ei ole sen tähden tärkeää, jotta pelkäisimme. Se ei ole sen tähden tärkeää, jotta meillä olisi paha olla. Se ei ole senkään tähden tärkeää, jotta kulkisimme ympäriinsä naama rusinalla ja valittaisimme maailman pahuutta ja ihmisten suruttomuutta.
Sen tähden se kuitenkin on tärkeää, että näkisimme totuuden itsestämme ja maailmasta ja että voisimme moralisoimatta ja hurskastelematta kertoa sen muillekin. On tärkeää, ettemme vaimenna Jumalan ääntä, kun Hän meidän ja koko maailman parhaaksi varoittaa siitä tulesta, joka kerran kuluttaa kaiken ennen uusia taivaita ja uutta maata. Ne Hän armossaan luo ja on jo nyt varannut niille, jotka tietävät, ettei elämä ole pelkkää juhlimista eikä kuluttamista, vaan lyhyt mahdollisuus ottaa vastaan Jumalan armo Kristuksessa, tehdä uskossa työtä ja rakastaa ja välillä myös juhlia ja iloita jo nyt, mutta kunnolla vasta Taivaan häissä.
Pitäkäämme siis huoli, ettemme ole tyhmiä neitseitä! Pitäkäämme huoli, ettei meidän lampustamme pääse uskon öljy loppumaan! Annetaan Jumalan täyttää meidät aina uudelleen Pyhällä uskon Hengellä!
Hakeudutaan sinne, missä ei aina puhuta vain kauniista ja kivoista asioista, vaan myös siitä pimeästä, jossa Jumalan lamput loistavat. Ne loistavat kirkkaasti Sanassa ja pyhissä sakramenteissa valaisten myös kirkkovuoden ankaran lopun ja vakavan adventin ajan. Ja sitten juhlitaan joulua, juhlitaan vielä senkin jälkeen, kun maailma on polttanut loppuun kynttilänsä ja lahjapaperitkin pesässä ja juoksee taas kaupoissa, seuraavan sesongin kulutusjuhlissa. Iloitaan jo nyt sekä uuden kirkkovuoden että joulun, mutta ennen kaikkea ikuisen elämän lupauksesta, joka meillä on Kristuksessa – ja koetetaan veisata niin kovaa ylösnousseen Vapahtajan kiitokseksi ja kunniaksi, että Titanicin ravintolassakin se kuullaan, kuullaan ennen kuin on liian myöhäistä. Amen.