17. sunnuntai helluntaista, Luuk. 7: 11-16, Martti Vaahtoranta

1.
Meillä oli viime pyhänä ilo pitää luonamme Istanbulin Luterilaisen Kirkon pastori Ville Typpöä ja hänen Hanna-Maria -puolisoaan. Vaikka me asumme Raumanmeren rannoilla ja he Bosporin salmen Aasian puolella, koimme silti suurta yhteyttä heidän kanssaan. Meitä ei yhdistä toisiimme vain jokapyhäinen esirukous, vaan myös yhteinen työ Kristuksen pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon rakentamiseksi niissä seurakunnissa, jotka Herra on meidän vastuullemme antanut ja joissa me itsekin kasvamme armossa, rakkaudessa ja lisääntyvässä Vapahtajamme tuntemisessa. Ja tämän sanon meistä kaikista enkä suinkaan vain itsestäni!
Maantieteellisesti kaukana toisistamme eläen taitamme silti samaa taivalta kohti ikuista Isänmaata. Siellä saamme sitten olla iäti yhdessä, jos vain pysymme uskossa, toivossa ja Kristuksen rakkaudessa. Sillä tavoin pääsemme perille.
Nykyiseen elämäämme sen sijaan kuuluvat sekä iloiset kohtaamiset, että haikeat erot. Minullakin oli pala kurkussa, kun hyvästelimme vieraamme. Kuluneen sanonnan mukaan ”jokainen ero on pieni kuolema”, ja siltä se taas tuntui. Kun hyvästellään ja lähdetään kukin taholleen, kysytään kysymättäkin ja ajatellaan ajattelemattakin, ”näemmekö enää toisiamme”. Se mahdollisuus, että tapasimme toisemme viimeisen kerran, on jollakin tavoin läsnä silloinkin, kun sitä ei sanota eikä edes ajatella ääneen.
2.
Erityisen kipeää on hyvästellä omia lapsia. Vaikka lapset ovat ensimmäisestä alustaan asti ainutlaatuisia yksilöitä, samalla he ovat vauvaiässä ja vielä kauan senkin jälkeen – taas kuluneen sanonnan mukaan – ”osa meitä”, vanhempia. Ja vaikka tiedämme, että meidän tehtävämme on oikean ajan tullen irrottaa otteemme ja päästää lapset omin päin lentoon ensin vähän heikommin ja sitten aina vain vahvistuvin siivin, silti tosi on myös äitien kokemus, ”ettei napanuora koskaan katkea”. Melkein ruumiillisena koettu yhteys säilyy lapsiin, joita kerran kannettiin sydämen alla.
Ja koskee se meitä isiäkin: vaikka yhtäältä iloitsemme lastemme itsenäistymisestä ja kyvystä aloittaa oma elämä omilla jaloilla seisten, aika sykkyrällä voi meidänkin sydämemme olla, kun heilutamme lapsellemme satamassa tai lentokentällä tai kaukaisen opiskelupaikan ovella ja sanomme: ”Jumalan haltuun”.
Kaikkein vaikeimmat ovat kuitenkin ne jäähyväiset, jotka jätetään oman lapsen arkun ääressä. Ensin sen kansi suljetaan, ja sitten sora, santa ja multa vähitellen peittävät sen. Toiselle mantereelle töihin lähtevääkin voi odottaa vielä joskus kotiin, tai häntä voi lähteä katsomaan sinne, missä hän on. Naimisiin mennyt tulee puolisonsa ja lastenlasten kanssa mummulaan kylään. Hautaan suljettu on kuitenkin haudassa. Hän ei palaa sieltä tänne meidän luoksemme.
3.
Juuri tällaisesta erosta on kysymys päivän evankeliumissa. Kohtaamme siinä hautajaiskulkueen. Eikä hautaan kanneta korkeassa iässä pois päässyttä suvun patriarkkaa, vaan leskiäidin ainoaa poikaa. Nuori mies on kohdannut matkansa pään.
Se on kuoleman kulkue. Äiti itkee ainoaa poikaansa ja ehkä ainoaa lastaan. Äiti itkee sitä, joka suurena Jumalan ihmeenä kasvoi hänen kohdussaan ja jonka hän kivulla synnytti tähän maailmaan ja jonka kasvamista ja kehittymistä lapsesta pojaksi ja pojasta mieheksi hän ilolla seurasi. Kuinka hän olikaan isänsä näköinen, sen isän, josta he kumpikin joutuivat luopumaan, niin äiti kuin poikakin!
Ja nyt, näin pian, oli pojan vuoro. Äiti menetti miehensä jälkeen myös rakkaan poikansa ja hänessä sen ainoan turvan, joka hänellä leskenä oli. ”Äiti, isä on kyllä kuollut, mutta älä sure: kyllä minä pidän sinusta huolen!” Niin oli poika varmasti hänelle sanonut. Mutta toisin kävi.
Vaikka lapsettoman lesken osa on vielä meidänkin maailmassamme raskas, vielä paljon raskaampi se oli Jeesuksen ajan yhteiskunnassa. Ei ollut leskeneläkkeitä, ei ylipäätään muuta sosiaalista turvaa kuin se, jonka lähimmät omaiset antoivat. Ja nyt leskiäidin lähin omainen oli kuollut.
4.
Hiukan myöhemmin Raamatussa kohtaamme toisen äidin. Myös hän itkee kuollutta Poikaansa. Ilmeisesti myös hän on leski. Ja vaikka oppineiden ja uskovien parissä keskustellaan siitä, oliko myös tämä Poika äitinsä ainoa, aivan varmasti Hän oli äidilleen ainutlaatuinen Poika.
Kristikunnan vaikuttavimpiin taideaiheisiin kuuluu ns. Pietá. Se kuvaa Pyhää Mariaa, häntä, josta meidänkin seurakuntamme on saanut nimensä. Se kuvaa Jeesuksen Äitiä, joka pitää sylissään kuollutta Poikaansa. Niin kuin hän joutui synnyttämään esikoisensa surkeissa oloissa Beetlehemin seimeen ja suojelemaan Häntä aivan pienenä Egyptin matkan vaaroilta ja rasituksilta, niin hän nyt joutuu omin silmin todistamaan Poikansa orjan kaltaisen kuoleman ristillä.
”Stabat mater dolorosa, iuxta crucem lacrimosa”. Niin on kristikunnassa veisattu: ”Sureva äiti seisoi itkien ristin luona.” Ja ristiltä otettua kuollutta Poikaansa Maria pitää sylissään myös Pietá -ryhmässä.
Sitten tie Golgatalta ja ristin juurelta vei haudalle. Siihen Jeesus kätkettiin. Kivi katkaisi itkevän äidin yhteyden hänen kuolleeseen Poikaansa. Leskiäiti suri kuollutta Poikaansa, joka oli iäksi otettu häneltä, niin kuin hän ajatteli.
5.
Päivän evankeliumissa nämä kaksi eri leskiäidin poikaa kohtaavat toisensa Nainin kaupungin portilla. Toinen on menossa kaupunkiin, toista kannetaan sieltä pois. Toinen heistä on kuollut, toinen elää vielä.
Sillä eletään aikaa hyvän verran ennen ensimmäistä kristillistä pääsiäistä. Jeesus on keskellä julkisen toimintansa kiireisintä aikaa. Hän kulkee opetuslastensa kanssa kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin saarnaten, opettaen ja sairaita parantaen. Mukana on myös innostuneita ja uteliaita ulkopuolisia, kun Hän kohtaa hautajaissaattueen Nainin portin ulkopuolella.
Kuten niin usein muulloinkin, tälläkin kertaa Jeesus pysähtyy nähdessään itkeviä ihmisiä. Jeesus huomaa heidät ja heidän hätänsä. Kuinka usein Jeesus sanoikaan opetuslapsilleen: ”Älkää peljätkö!” Nyt Hän sanoo leskiäidille: ”Älä itke!”
6.
Jeesus ei kulje poikansa menettäneen äidin ohitse, vaan armahtaa häntä. Mutta mitä se tarkoittaa? – Sana armahtaa tulee sanasta armo. Mutta mitä se sitten on – se Jumalan armo?
Me luterilaiset opetamme Raamatun perusteella, että silloin, kun Jumala vanhurskauttaa meidät, syntiset, Hänen armonsa on silloin ennen kaikkea Hänen armollista mielenlaatuaan meitä kohtaan. Jumalalla on meitä kohtaan armollinen mieli.
Jumalan armo ei kuitenkaan ole pelkkää tunnetta tai ajatuksia, jotka Hän pidättäisi itsellään ja jotka Hän pitäisi omana tietonaan. Jumalan armo on anteeksiantavaa ja yhdistävää rakkautta. Se todella muuttaa uudeksi meidän suhteemme Häneen.
Se ei ole myöskään halpaa armoa. Se on maksanut Jumalalle paljon ja itse asiassa kaiken: Hän armahtaa meitä ja antaa meille syntimme anteeksi oman, ihmiseksi tulleen ja Ristillä kuolleen Poikansa tähden. Jumala katsoo meihin rakkaasti Hänessä, jonka kärsimyksen ansio ja ylösnousemuksen voitto luetaan uskossa meidän hyväksemme ja suorastaan puetaan yllemme. Niin meistä, syntisistä, tulee pyhän Jumalan rakkaita lapsia, kun synnymme uudesti uskon kautta Pyhässä Kasteessa.
Tämän anteeksiantavan armon kautta me myös pysymme Hänen ominaan, kun elämme syntimme tunnustaen ja ne anteeksi uskoen ja kaikessa yksin Kristukseen turvaten. Tai jos maailma vie meidät mennessään tai jos emme ole vielä koskaan saaneet elää Kasteemme armoliitossa, sama anteeksiantava armo on se, jonka varassa saamme parannusta tehden palata siihen takaisin tai pakanuudesta kääntyvinä tulla Kasteen armosta osallisiksi.
Jumala ei siis vaikuttavan armonsa avulla tee meistä ensin pyhiä ja puhtaita ja vasta sitten, tämän meissä tapahtuneen muutoksen perusteella, julista meitä itselleen kelpaaviksi ja omikseen. Hän toimii päinvastoin. Hän ensin armahtaa meitä, ja sitten alkaa muuttaa meitä siihen Poikansa kuvan kaltaisuuteen, joka on meidän pyhityksemme päämäärä.
7.
Niin Jeesus, Jumalan Poika, toimi myös Nainin leskeä ja hänen kuollutta poikaansa kohtaan. Ensin Hän armahti eli sääli heitä. Hänen armonsa ei silti nytkään ollut pelkkiä mielenliikkeitä, ei hyviä ajatuksia eikä edes lempeitä toivotuksia.
Se oli kyllä armahtavaa rakkautta kokonaan kuollutta poikaa ja täysin avutonta leskiäitiä kohtaan jo ennen, kuin mitään muuta oli tapahtunut. Tämä armo ilmeni Jeesuksen sanassa äidille: ”Älä itke.”
Mutta miksi äiti ei itkisi? Olihan hänen poikansa kuollut! Eikö Jeesuksen kehotus ollut pelkkä tyhjä sana?
Ei ollut. Kulkiessaan ja opettaessaan Jeesus usein salasi jumalallisen voimansa. Nyt Hän käytti sitä. Hän ojensi kätensä koskettaen kuolleen paareja ja sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse ylös!”
Ja nuorukainen nousi. Kuollut heräsi henkiin. Kuoleman kulkue muuttui Jeesuksen käskysanan voimasta elämän riemusaatoksi.
Sillä Jeesuksessa itse Jumala tuli äidin ja tämän kuolleen pojan luo ja armahti heitä. Tapahtui ihme, jota emme käsitä emmekä osaa selittää: kuollut oli jälleen yhtä elävä kuin silloin, kun hän lupasi äidilleen pitää hänestä huolen. Jeesuksessa Jumala itse antoi pojan takaisin äidilleen. Jumalan armahtava rakkaus synnytti uutta elämää kukistaen kuoleman kylmän vallan.
8.
Ja sen, mitä Jeesus teki ruumiillisesti kuolleelle Nainin lesken pojalle, sen Hän voi vielä suurempana ihmeenä tehdä meille, hengellisesti kuolleille ihmislapsille. Hän ei anna meille takaisin vain maallista elämäämme. Hän voi herättää meidät hengellisen kuoleman tilasta ja antaa meille uuden elämän, joka ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu iäti.
Sen Jeesus voi tehdä, koska Hänkin oli kerran leskiäidin kuollut Poika, joka surmattiin Golgatan ristillä, ja koska Nainin ihme ennakoi sitä, mitä tapahtui Kolmannen päivän aamuna. Jeesuksen armahtava rakkaus leskiäitiä ja tämän kuollutta poikaa kohtaan rakentui sen päälle, mistä tyhjä hauta ja enkelien kirkkaus todistivat sille surusaattueelle, joka lähti jättämään lopullisia jäähyväisiä Jeesukselle, rakkaalle Opettajalle ja omalle, rakkaista rakkaimmalle Pojalle.
Sillä Jeesus ei ollut haudassa. Hauta oli tyhjä. Jeesus oli noussut kuolleista. Jeesus elää; Jeesus elää ja hallitsee tänäkin päivänä ja tästä eteenpäin iankaikkisesta iankaikkiseen. Hänessä ”kuolema on nielty ja voitto saatu.” Vihollisista viimeinen on kerta kaikkiaan kukistettu Herran ristinkuolemassa ja Hänen riemullisessa ylösnousemuksessaan.
9.
Niinpä Jeesuksen haudalle kulkeneesta muutaman ihmisen kuoleman saattueesta tuli maailmaa suurempi elämän riemukulkue. Siihen on meidätkin pyhässä kasteessa temmattu mukaan tekemään matkaa kohti elämää, joka ei koskaan pääty ja jota mitkään kuoleman vallat eivät uhkaa.
Ja tänäänkin Jeesus pysähtyy sinun elämäsi paarien ääreen. Et ehkä itse näe niitä. Koet olevasi elämäsi kunnossa etkä kenenkään avun tarpeessa. Mutta väärässä olet. Me kaikki kuulumme kuoleman kulkueeseen, joka ilman Jumalan apua ennemmin tai myöhemmin kohtaa kylmän päämääränsä. Teemme terveinäkin hidasta kuolemaa, joka ei kuitenkaan pääty hautaan, vaan jatkuu ikuisesti.
Sitä on syntiemme rangaistus, helvetti. Se on ikuista eroa Jumalan rakkaudesta lohduttomassa yksinäisyydessä, joka ei koskaan pääty, ei koskaan. Sen kylmyys polttaa meitä kuin tulinen järvi, johon katumattomat syntiset tuomitaan. Eikä siitä tuomiosta ei voi valittaa. Se on lopullinen.
10.
Ajatus iankaikkisesta kuolemasta onkin kauhea. Se on niin kauhea, ettei sitä oikein pysty edes ajattelemaan, saati ymmärtämään, vaikka se on totisinta totta.
Mutta älä huoli: Jeesus on synnin ja kuoleman Voittaja. Tänäänkin Hän pysähtyy sinun elämäsi paarien ääreen ja sanoo: ”Älä itke!” ja ”Nouse ylös!”.
Et ehkä näe Häntä. Kuulet kuitenkin Hänen äänensä. Olet sen tänään jo kuullut. Pelkästä armostaan, ilman sinussa ennalta tapahtuvaa muutosta parempaan, Hän on antanut sinulle syntisi anteeksi. Riitti, että kaipasit sitä, että surit syntejäsi, että tunnustit olevasi itsessäsi kuollut ja voimaton synnin ja kuoleman valtaa vastaan.
Ja kohta kuulet, kuinka Hän sanoo: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni, sinun edestäsi annettu ja vuodatettu”. Jeesuksen Kristuksen pyhä uhriruumis ja -veri annetaan sinulle tänäänkin, jotta saisit Hänessä syntisi anteeksi ja voisit elää nyt ja iankaikkisesti.
Herra on pysähtynyt paariesi äärelle. Hän koskettaa sinua sanansa ja sakramenttiensa sormella ja herättää sinut hengellisesti henkiin. Sitten Hän antaa sinut elävänä hengellisen ruumiinsa jäsenenä takaisin sille Äidille, joka rukouksin kantaa sinua Herran eteen, nimittäin pyhälle Kirkolle eli uskovien seurakunnalle. Uudesta elämästä osallisena saat nyt sanoa hengelliselle Äidillesi: ”Älä sure; minä pidän sinusta huolen. Minä pidän huolen sinusta ja sisaruksistani, sillä minulla on Jeesuksessa armollinen Isä, joka pitää minusta huolen.”
Tule siis ja maista, kuinka Herra on hyvä, kuinka Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti ja kuinka Hän antaa sinullekin uuden elämän. Lähde sitten yhdessä toisten armahdettujen syntisten ja Jumalan lasten kanssa aina vain suurempana ja suurempana elämän kulkueena kuolleen maailman keskelle mukanasi sanoma Jeesuksesta, joka voi herättää kuolleetkin elämään.
Ja kun hyvästelet rakkaitasi, sano ”Jumalan haltuun” ja usko myös, mitä sanot: että Hän, joka nousi kuolleista kolmantena päivänä, on johdattava meidät yhteen sittenkin, vaikka ajallinen kuolema meidät täällä erottaisi toisistamme. Amen.