14. sunnuntai helluntaista, Luuk. 10: 25-37, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
Jouduin kauan sitten liikenneonnettomuuteen. Matkalla Turusta itään löysimme itsemme syvältä lumisesta ojasta. Jumalan kiitos, vastaantuleva kaista oli silloin tyhjä ja lumi pehmeää. Ei meille eikä autollekaan käynyt kuinkaan. Mutta omin voimin emme päässeet takaisin tielle.
Ohikulkijoita se ei näyttänyt huolettavan. Auto toisensa perään ajoi ohitsemme niin Helsingin kuin Turunkin suuntaan. Hiukan ne kai hiljensivät, mutta painoivat sitten taas kaasua ja menivät matkoihinsa.
Lopulta yksi auto pysähtyi. Siitä tultiin huolestuneina katsomaan meitä. Kuulimme kysymyksen: ”Kui siun kävi?”
Kysyjä oli romani eli ”mustalainen”, kuten siihen aikaan sanottiin. Hän oli se ensimmäinen, joka oli kiinnostunut meistä, onnettomuuden uhreista. ”Valkolaiset” ajoivat ohi.
2.
Jotakin samaa oli siinä, mitä perheenä koimme 2000-luvun alussa. Asuimme silloin Saksassa, missä työskentelin muslimien parissa annettavan Kristus-todistuksen palveluksessa.
Suomessa kävimme joka kesä. Tällaisen Suomen vierailun aikana rakas vaimoni sairastui vakavasti. Me muut, kolme lastamme ja minä, palasimme Saksaan töihin ja kouluun, kun puolisoni jäi Turun Yliopistolliseen keskussairaalaan. Lisäksi uhkasimme muiden onnettomien yhteensattumien tähden joutua suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Silti sekin oli pientä siihen verrattuna, että jonkin aikaa jouduimme pelkäämään menettävämme äidin ja puolison.
Niin ei käynyt. Kuukausien sairastamisen ja ihmeenomaisen leikkauksen jälkeen pahin oli ohi. Tosin vielä heikkona toipilaana puolisoni saattoi seuraavana syksynä palata työelämään.
Ihan kaikki ei silti palannut ennalleen. Sairaus jätti jälkensä. Kuitenkin, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, koemme olevamme tässä eletyssä koettelemuksessa sittenkin enemmän saamapuolella kuin hävinneitä.
Sillä emme ole koskaan ennen kokeneet esirukousten voimaa emmekä lähimmäisten apua niin väkevästi kuin silloin. Ihmisten rakkaus sulautui Jumalan rakkauteen, joka oli melkein käsin kosketeltavaa. Meitä kannettiin Taivaallisen Isän eteen varmaan sadoin käsivarsin, eikä vain Suomessa ja Saksassa, vaan eri puolilla maailmaa.
Vielä vuosien ajan tapasimme ihmisiä, jotka kertoivat olleensa rukousrintamassa puolestamme. Rukouksia seurasivat myös rakkauden teot. Se oli valtava kokemus.
3.
Erityisesti tuossa ajassa minua tänään kuitenkin puhuttelevat kaksi tiettyä kohtaamista ja kaksi tiettyä ihmistä. Ensimmäinen heistä oli muuan saksalainen veli. Hän kuului johonkin minulle tuntemattomaan ”vapaaseurakuntaan”. Se ei taatusti ollut luterilainen, ei sinne päinkään. Tämä veli tuli vuosia puolisoni sairastumisen jälkeen kysymään, mitä hänelle nyt kuului, ja kertoi kyynelsilmin, kuinka paljon vaimoni puolesta oli hänenkin seurakunnassaan rukoiltu – seurakunnassa, jonka kokoukseen minua ei varmasti olisi vapaaehtoisesti saatu.
Ja sanattomaksi menin ja menen vielä nytkin muistellessani kotikaupungistamme tuttua herkkukauppiasta. Hän kuului muslimeina itseään pitävään turkkilaiseen alevi -vähemmistöön. Kerrottuani meitä kohdanneesta koettelemuksesta tämä rouva sanoi kättäni kaksi käsin puristaen: ”En ymmärrä, kuinka Jumala sallii noin hyvien ihmisten kärsiä niin paljon! Rukoilen tänä iltana vaimonne puolesta!”
Sanat tarttuivat kurkkuuni. En saanut sanotuksi, että ”emme me nyt ainakaan mitään hyviä ihmisiä ole”, puhumattakaan siitä, että olisin sanonut hänen rukoilevan pelkkää haavekuvaa oikean Jumalan sijasta. Totuus siinä kaupan oven ja karmin välissä ja asiakkaiden odottaessa jäi lausumatta ääneen. Niin huono Kristuksen todistaja olin tuossa tilanteessa.
Sama rouva huolehti myöhemmin siitä, että toimitin hänen naapurilleen, saksaa taitamattomalle turkkilaiselle kristitylle, turkinkielisen Raamatun. Hän toimi myös emäntänä, kun menimme Turkissa asuneiden työtovereideni kanssa tapaamaan tätä armenialaistaustaista vanhaa uskonsisarta. Harhaoppinen pakana teki sen, mikä olisi oikeastaan ollut minun tehtäväni!
4.
”Mene ja tee sinä myös niin.” Näin sanoo Jeesus tänään myös minulle, oman aikamme lainoppineelle, joka mielellään kävisi hurskaasta omissa ja toisten ja tietenkin Jumalan silmissä. ”Mene ja tee.”
Rakkaudesta on nimittäin helppo puhua. Itse asiassa maailma on täynnä puhetta rakkaudesta. Enkä nyt tarkoita vain miehen ja naisen välistä rakkautta, sitä, josta laulut, runot ja elokuvat syntyvät. Tarkoitan sitä rakkautta, josta Jeesus tämän päivän tutussa vertauksessa puhuu – rakkaudesta, joka erottelematta ja ketään pois sulkematta kohdistuu avuttomaan ja heikkoon.
Sillä jos ehkä ennen pidettiinkin esillä ensi sijassa oman perheväen, kylän, kaupungin ja isänmaan rakastamista, nyttemmin puhutaan paljon siitä, kuinka meidän tulisi rakastaa kaikkia ihmisiä ja varsinkin hädänalaisia ja tietysti vieraita ja muukalaisia lähellä ja kaukana. Ja se on ihan totta. Niin asia on.
Kovin tavallista on kuitenkin, että kun puhumme tällaisesta uhrautuvasta ja valikoimattomasta rakkaudesta, osoitamme sormella muita ihmisiä. Ajattelemme, että heidän tulisi tehdä parannus ja luopua itsekkyydestään ja ennakkoluuloistaan. Ajattelemme, että heidän pitäisi alkaa rakastaa muitakin kuin niitä, joilta voi odottaa vastarakkautta. Painotamme, että heidän tulisi osoittaa rakkautta työssä ja toimessa eikä vain lasketella kauniita sanoja.
Mutta mitä Jeesus sanoo? Hän sanoo minulle: ”Mene ja tee.” Ennen muuta Hän sanoo sen minulle.
Se kääntää kysyvän katseen ja syyttävän sormen lähimmäisestä omaan sydämeeni ja omiin tekoihini. Jeesus kysyy: ”Rakastatko sinä, rakastatko työssä ja toimessa? Ovatko sinun aikasi ja omaisuutesi myös lähimmäisesi käytössä silloin, kun hän tarvitsee niitä? Rakastatko myös vierasta ja muukalaista, jopa vihollistasi, et vain ystäviäsi ja maanmiehiäsi ja niitä, joiden tiedät palkitsevan vaivasi?”
5.
Näin Jeesus kysyy. Niinpä myös minä joudun kysymään itseltäni, olenko kenties kuin Jeesuksen kertomuksen onnettomuuspaikalle osunut pappi. Hän osasi varmasti Raamattunsa ja tiesi, mikä oli suurin käsky laissa. Ehkä hän oli opettanut sitä toisillekin: ”Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaas kaikesta sinun sydämestäs ja kaikesta sinun sielustas ja kaikesta sinun voimastas ja kaikesta sinun mielestäs.”
Sitä emme kuitenkaan tiedä, oliko pappi ymmärtänyt sen, minkä sen sijaan Jeesusta kiusannut lainoppinut hänelle tiesi kertoa: että jos rakastaa Jumalaa, on rakastettava myös lähimmäistä. Toista ei ole ilman toista.
Mutta jos pappi tiesi sen, hän tiesi myös, että hänen olisi autettava maassa makaavaa, puolikuoliaaksi hakattua miestä. Olihan tämä varmasti papin lähimmäinen. Jeesus ei sitä tosin erikseen mainitse, mutta epäilemättä Jerusalemista Jerikoon kulkenut mies kuului paikalle eksyneen papin ja myös leeviläisen kanssa samaan juutalaiseen kansaan. Ja siitähän ovat nekin samaa mieltä, jotka pelkäävät ja välttelevät muukalaisia tai käyttävät heitä sumeilematta hyväkseen: että maanmiestä pitää auttaa, ettei omaa sukua eikä omaa kansaa saa jättää pulaan.
Silti pappi katsoi kauhistuneena veristä myttyä, ehkä jupisi rukouksen ja kauhtanansa kooten lähti puolijuoksua paikalta, vaikka maassa makasi toinen juutalainen. Saman tempun teki leeviläinen, tuo diakoni, kanttori, suntio tai keheen häntä nyt sitten vertaisimmekin. Ja jos maassa olisi henkitoreissaan maannut vihattu samarialainen, olisiko kumpikaan näistä edes katsonut miehen päälle? Ehkä he olisivat vain kohauttaneet hartioitaan ja jatkaneet matkaansa tosin lievän epämukavan tunteen vallassa.
6.
Silloin paikalle tuli samarialainen kulkija. Millä matkalla mies mahtoi olla – sitä emme tiedä. Emme tiedä sitäkään, kertoiko Jeesus vertauksen vai tapahtuman tosielämästä.
Rahoissaan mies joka tapauksessa oli. Hän ei ollut mikään maankiertäjä. Ehkä voimme ajatella hänen olleen matkalla sovittuun liikeneuvotteluun Jerikossa vielä samana iltana.
Varmasti hänellä oli kiire. Silti hän pysähtyi katsomaan, mitä maassa lojui. Sitten hän astui lähemmäs ja katsoi tarkemmin. Aivan oikein: siinä makasi ihminen, pahasti hakattu juutalainen mies.
Juutalaiset olivat samarialaisten vihollisia. Tässä kuitenkin makasi ennen muuta ihminen, kärsivä ihminen. Olennaista ei ollut, oliko hän samarialainen, juutalainen vai kenties kreikkalainen pakana. Olennaista oli, että jos toinen ihminen ei tätä miestä auttaisi, hän kuolisi haavoihinsa auringon paahteessa ja yön kylmyydessä.
Kun siis ambulanssiakaan ei sen ajan Israelissa voinut soittaa paikalle, samarialainen, joka itsekin varakkaana kulkijana oli mahdollinen rosvojen uhri, sitoi aasinsa puunkränään, kyykistyi hakatun miehen viereen, otti satulalaukusta viiniä ja oliiviöljyä ja todettuaan, että mies vielä hengitti, alkoi varovasti puhdistaa ja hoitaa tämän vammoja. Sidottuaan pahimmat haavat ja voideltuaan ruhjeet hän nosti miehen aasinsa selkään ja sen rinnalla kävellen alkoi kulkea kohti majataloa. Illansuussa sinne saavuttuaan hän uskoi haavoille lyödyn miehen majatalon isännän hoitoon ja maksoi aamulla, matkaa jatkaessaan, jo annetusta hoidosta ja vähän etukäteenkin ja lupasi paluumatkalla maksaa loput kuluista.
Kuinka mahtoi käydä sovitun liiketapaamisen Jerikossa, kun samarialainen ilmestyikin vasta seuraavana päivänä paikalle? Ehkä hän onnistui kaupoissaan. Sillä olihan vielä suurempi ihme tapahtunut: että viholliskansan halveksittu jäsen pysähtyi auttamaan juutalaista tämän julkihurskaiden maanmiesten mennessä ohi ja yrittäessä unohtaa, mitä juuri olivat nähneet.
7.
Entä minä? Tai sinä? Tekisinkö minä niin kuin pappi ja leviitta? Vai olisitko sinä Laupias samarialainen?
Jeesus kertoi vertauksensa miehelle, joka omaan ylemmyyteensä uskoen halusi osoittaa sen myös Jeesukselle. Vain näennäisesti hän asettui ”kyselijän paikalle”. Oikeastaan hän halusi opettaa Jeesusta.
Hän kysyi: ”Mestari, mitä minun pitää tekemän, että minä ijankaikkisen elämän perisin?” Jeesus ei siis ole se, joka tässä ensimmäisensä sanoisi, että on tehtävä jotakin, jos mielii selvitä hengissä, kun Jumalan tuli pyyhkii yli maan. Sen sanoo itsestään varma mies. Hän uskoo olevansa se, jota tuomio ei koske, koska hän sekä tietää, mikä on oikein, että myös toimii sen mukaisesti.
Ja silloin, juuri silloin Jeesus kääntää asetelman hetkessä toisinpäin. Aitoa kyselijää Jeesus ei koskaan torju. Tämä vilpillinen lainopettaja joutuu kuitenkin itse oppilaan paikalle.
Ja aika hyvä oppilas hän olikin. Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että juutalainen lainopettaja osasi yhdistää Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen toisiinsa tavalla, jonka me tunnemme ”rakkauden kaksoiskäskynä”. Hän siis tiesi paljon. Mutta tiesikö hän kaiken? Ainakin hän joutui kysymään, kuka oli hänen lähimmäisensä, jota hänen tuli Jumalan ohella rakastaa, rakastaa häntä niin kuin itseään.
Ja niin viisastelijan kävi, kuten hänen pitikin käydä: Jeesus voitti hänet väittelyssä. Ennen itsevarma mies joutui lausumaan ääneen sen johtopäätöksen, joka yhdellä iskulla pudotti hänet oman pyhyytensä korkeuksista syvälle syyllisyyden laaksoon:
Hänen olisi pitänyt rakastaa vihollistaan rakkaana lähimmäisenä. Hänen olisi pitänyt rakastaa vihollistaan myös työssä ja toimessa eikä vain teoriassa! Ja siihen hän ei pystynyt.
Mies lähti pää painuksissa pois. Tai ehkä hän meni matkoihinsa vihasta kiehuen.
Mutta kenties hän tuli vielä takaisin. Luulen, että moni Jeesuksen vastustaja sai pääsiäisen jälkeen piston sydämeensä ja kuului ensimmäisiin kääntyneisiin ja kastetttuihin. Näin ehkä tämänkin päivän evankeliumin lainopettaja syntyi uudelleen armon valtakunnan jäseneksi ja pääsi pois vaatimusten vankeudesta, johon Jeesus hänet kohtikäyvällä lain saarnallaan sulki.
8.
Vaatimukset itsessään olivat ja ovat oikeita. Jumala todellakin vaatii meiltä toimivaa rakkautta myös vihollisiamme eikä vain ystäviämme kohtaan. ”Vaatimusten vankilaan” kuitenkin joudumme, kun emme pysty siihen, mitä meiltä odotetaan.
Toki jotakin osaamme ja saamme aikaiseksi. Silti meistä, raukoista, ei ole täyttämään täydellisen rakkauden vaatimusta. Kykenemme ehkä antamaan rahaa kehitysaputyölle tai auttamaan kadulle sammunutta alkoholistia. Silti silloinkin teemme sen usein vastenmielisesti tai siinä toivossa, että toisetkin huomaisivat hyvyytemme ja saisimme ainakin hetken paistatella moraalisen ylemmyyden auringossa.
Sellaisinakin nämä teot ovat kyllä tärkeitä. Ne ovat todella tärkeitä. Ei niistä pidä sen tähden luopua, etteivät ne ole täydellisiä. Meidät on kutsuttu rakastamaan työssä ja toimessa siitä riippumatta, kuinka altis on mielemme ja kuinka puhtaat ovat motiivimme. Lähimmäisemme ei ole niistä kiinnostunut, mutta hän tarvitsee meitä ja meidän apuamme! Hyvää on siis tehtävä, jotta lähimmäinen tulisi autetuksi, tuntui miltä tuntui!
Kuitenkin, kun Jumala asettuu tuomioistuimelleen, mikään sellainen ei kestä, mikä ei ole täydellistä. Ja siihen täydellisyyteen, jota Jumala odottaa meiltä vielä enemmän kuin satunnaisia rakkauden tekoja, siihen kuuluu, että sanamme ja tekomme ja koko elämämme ovat pelkkää Jumalan rakastamista ja ylistämistä ja Hänen tahtonsa iloista täyttämistä tämän lyhen maallisen elämämme ajan.
Sillä tavoin täydellisesti meistä ei kukaan Jumalaa rakasta, ei edes silloin, kun olemme juuri kuulleet vapauttavat sanat: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Mene, äläkä enää syntiä tee.” Sillä me teemme syntiä, teemme, vaikkemme millään haluaisi senkin jälkeen, kun olemme parannusta luvaten nauttineet Herran Jeesuksen sovitusuhrin, Hänen ruumiinsa ja verensa pyhällä ehtoollisella.
9.
Onkin vain Yksi, joka on rakastanut Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään, ja enemmänkin: Jumalan Poika, Jeesus Kristus.
Sillä olisiko samarialainen todella pysähtynyt auttamaan juutalaista rosvojen uhria? Emme tiedä. Ehkä olisi, ehkä ei.
Sen kuitenkin tiedämme varmasti, että Jeesus on tullut ”samarialaiseksi” meidän keskellemme. Hän on tullut hyljätyksi ja halveksituksi, jotta Hän voisi äärettömän ansionsa rikkaudella auttaa meitä, maahan hakattuja vihollisiaan. Hän se on, joka pysähtyy ja polvistuu vierellemme, kun makaamme kuolemaa tehden synnin haavoissa. Hän pesee meidät pyhällä verellään ja sitoo haavamme oman vanhurskautensa vaatteella peittäen meidät kokonaan siihen. Hän kantaa meidät majataloon siellä hyvin hoidettaviksi.
Niin Hän on sinulle tehnyt jo silloin, kun sinut vauvana löydettiin verissäsi ja ruokaa vailla tien ohesta. Pyhässä Kasteessa Hän puki sinut pyhyytensä vaatteeseen ja kantoi hellästi sylissään siihen majataloon, johon nytkin saat kuulua eli pyhään Kirkkoon, Jumalan seurakuntaan. Ja sinne Hän haluaa sinut aina uudelleen kantaa sieltä, missä ikinä makaatkin synnin rosvojen uhrina.
Sinne Hän tulee ja kantaa sinut sieltä Kirkkoon, syntisten sairaalaan. Siellä Hän hoitaa sinua anteeksiantamuksen sanalla ja pyhällä ruumiillaan ja verellään. Ja täältä Hän lähettää sinut, toipilaan, yhdessä muun vaeltavan Jumalan kansan kanssa matkalle eteenpäin.
Sillä matkalla muistat, mitä hyvää Herra sinulle teki. Ja niin ainakin joskus, ainakin jollakin tasolla ja Herran Jeesuksen täytetyn työn turvissa ja vailla uskoa omiin voimiisi ja omaan pyhyyteesi, mutta myös vapaana täydellisyyden vaatimuksen vankilasta, kohtaat vastaasi tulevat vaivanalaiset, omat ja muukalaiset ja hoidat heitä Kristuksen rakkaudella, Hänen, joka on meidän todellinen Laupias Samarialaisemme. Hänessä myös sinun epätäydelliset tekosi ovat Isän silmissä täydellisiä. Amen.