13. sunnuntai helluntaista, Mark. 7:31-37, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Aamoksen seurakunta (Laitila)

1.
”Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi.” (Ps. 51:17)
Näin rukoili kuningas Daavid, syvälle langennut mies. Jumala pysäytti hänet profeetta Naatanin kautta ja pakotti näkemään, mitä hän oli tehnyt: hän oli rikkonut avion toisen miehen vaimon kanssa ja lähettänyt petetyn miehen sotaan, varmaan kuolemaan. Hurskaasta Daavidista oli tullut huorintekijä ja murhaaja.
Se sulki Daavidin suun. Pelottava hiljaisuus täytti sen tilan, jossa ennen oli kaikunut soitto ja laulu.
Sillä kuningas Daavid oli runoilija ja muusikko. Hän oli veisannut ja soittanut Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten mielen virkistykseksi. Nyt hänen suunsa oli suljettu. Viimeistään silloin se vaikeni, kun profeetta Naatan sanoi raskaat, kiveen veistetyt sanansa: ”Sinä olet se mies.” (2 Sam. 12:7)
2.
Muistatte varmasti, kuinka profeetta Naatan oli kertovinaan rikkaasta miehestä, joka oli varastanut köyhän naapurin ainoan karitsan ja laitattanut sen ruoaksi vieraalleen. Muistatte, kuinka Daavid oli suuttunut ja vaatinut miehen henkeä rangaistukseksi hänen halpamaisesta teostaan. Mutta nyt hän kuuli, että se mies olikin hän itse.
Daavidin ei tarvinnut käydä sanoja naapurista lainaamassa. Runoilijalla oli sana hallussaan. Kuninkaana hänen oli puhuttava myös punnittuja, oikeita sanoja.
Ei Daavid myöskään ollut puhetaitoaan edes aviorikoksensa eikä toimituttamansa murhan jälkeen menettänyt. Siitä todistaa hänen käymänsä keskustelu profeetta Naatanin kanssa, ennen kuin tämä paljasti, kenestä oli kyse. Kyllä Daavid osasi tuomita miehen, josta puhuttiin, tuomita hänet jyrkin sanoin ymmärtämättä, että juuri hän oli se syntinen, joka oli ansainnut kuoleman, iankaikkisen kuoleman.
Luulen kuitenkin, että jotakin Daavidissa oli jo silloin kuollut. Luulen, että runo kuoli yhdessä Uurian kanssa, ja että laulu lakkasi Batseban tultua Daavidin elämään. Ehkä hän vielä joskus istui harppunsa ääreen. Ehkä hän joutohetkinään otti kirjoitustarpeet esille tai kutsui sihteerin luokseen. Ehkä hän muokkasi jonkin vanhan runonsa mittaa tai mietti säveltämänsä laulun kuviointia. Ei siitä kuitenkaan oikein mitään tullut. Laulun lähde hänessä oli kuivunut ja kuollut.
Mutta ahkera Daavid varmasti näinä päivinä oli. Eiköhän hän mahtanut täyttää jokaisen tyhjän hetken jollakin, mikä ainakin tuntui tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Sillä tavoin hän välttyi vaikeilta ajatuksilta.
Ja varmaan puhettakin riitti, ainakin vanhan toistoa, totuttuja juttuja, kuninkaan virkaan kuuluvia ja sitten niitä muita, joita ei oikein itsekään enää olisi jaksanut kuunnella. Mutta harppu lojui käyttämättömänä salin nurkassa. Se ei enää soinut Jumalan kunniaksi eikä väsyneiden ja sairaiden sielujen virkistykseksi. Eikä rukoukseen löytynyt aikaa. Ei sitten millään.
3.
Päivän evankeliumissa kerrotaan kuurosta miehestä, joka oli melkein mykkä. Hän puhui vielä hiukan, mutta kovin kankeasti. Voi olla, ettei hänen puheestaan saanut selvää. Itse hän ei sitä enää liene kuullut.
Joskus hän kuitenkin oli varmaankin ollut kuuleva. Ei hän muuten olisi koskaan oppinut puhumaan, ei edes epäselvästi. Kuurona syntyneenä hän olisi ollut täysin mykkä.
Ehkä hänen kuulossaan ei lapsena ollutkaan ollut mitään vikaa. Nyt se oli kuitenkin mennyt, ja puhekykyään hän oli jo menettämässä. Vanhalta muistolta mies koetti toistaa niitä äänteitä, jotka hän oli lapsena oppinut. Puheesta ei kuitenkaan enää tahtonut saada selvää.
Tämän vammautuneen miehen Jeesus kohtasi matkallaan. Hänet tuotiin Jeesuksen luo. Niin kuin muuallakin Raamatussa kerrotaan, sairaita joskus suorastaan kannettiin Jeesuksen parannettaviksi. He eivät voineet itse auttaa itseään, eivät myöskään auttajat. Heistä ei ollut parantamaan sairasta. He voivat kuitenkin tuoda hänet Suuren Parantajan luo ja pyytää Häneltä sitä, mitä sairas itse ei enää pysty pyytämään: että Jeesus parantaisi sairaan ja toisi hänet takaisin elämään siitä syvenevästä pimeydestä ja masentunteesta hiljaisuudesta, johon sairaus oli hänet vienyt.
Eikä Jeesus kiellä apuaan niiltä, jotka sitä pyytävät. Jeesus parantaa kuuron ja melkein mykän miehen niin, että ympärillä katselevat puhkeavat ihmetellen ylistämään: ”Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan”.
Vastoin Jeesuksen toivetta he eivät myöskään pidä Hänen rakkauden tekoaan salassa, vaan kuuluttavat sitä kaikille: ”Se Nasaretin Jeesus on ihmeellinen mies! Arvatkaas, mitä Hän viimeksi teki … ?”
Me kuitenkin jäämme nyt paikallemme. Rukoilemme Daavidin tavoin ja niin kuin jo Vanhan liiton seurakunta ja Kristuksen Kirkko ovat tuhansien vuosien ajan rukoilleet, että Herra avaisi meidän huulemme, että meidän suumme julistaisi Hänen kunniaansa. Jotta kuitenkin tietäisimme, mistä me tarkkaan ottaen tänään Häntä ylistämme, jäämme katselemaan Herran tekoa ja kysymme, miksi Hän sen teki ja miksi Hän teki sen niin, kuin Hän sen teki.
4.
Aivan ensiksi Jeesus halusi auttaa hädänalaista ihmistä. Ei Hän täällä ajassa tosin kaikkia sairaita parantanut eikä muutenkaan ottanut pois kaikkia niitä kärsimyksiä, joita syntiinlankeemus toi tullessaan. Jeesus teki jotakin vielä paljon suurempaa: Hän otti kaiken kärsimyksen alkusyyn, synnin, mutta myös meidän syntiemme rangaistukset kantaakseen ja vei ne ristin puulle sovittaakseen meidät Isän kanssa. Meidän puolestamme Hän oli ”kipujen mies ja sairauden tuttava”. Luoja kärsi luotujen puolesta. Yhä Jeesus kantaa meidän maallisiakin taakkojamme, vaikkei Hän ottaisikaan niitä pois – ei aina eikä vielä.
Mutta kyllä Jeesus myös auttoi ja auttaa tässä ja nyt. Satoja, ellei tuhansia sairaita Hän ehti kolmen vuoden aikana parantaa. Ja leipääkin Hän antoi, nälkäisille syötävää. Tuhannet tulivat ruokituiksi.
Ei Jeesus siis kulkenut tunteettomana kärsivien ohi. Ei Hän tarttunut entistä tiukemmin kukkaroonsa nähdessään hädänalaisen eikä vedonnut kiireisiinsä eikä ajatellut, että ”joku muu varmaan paremmin ehtii ja pystyy nyt tätä kärsivää auttamaan kuin minä” – niin kuin minä luonnostani teen, ja minun kanssani moni muu. Jeesus ei kävellyt kärsivän ohi, niin kuin me usein teemme ja unohdamme, että kärsivässä lähimmäisessä ja varsinkin kristiveljessä tai -sisaressa meillä olisi tilaisuus tehdä hyvää itselleen Herralle.
Jeesus teki hyvää. Samalla Hän kuitenkin myös saarnasi hyvillä teoillaan. Kaikkia kärsiviä Hän ei auttanut, mutta kun Hän auttoi heitä, Hän teki enemmän kuin vain antoi sokealle näön tai kuurolle korvat. Ainakin ne Jeesuksen ihmeteot, jotka on meitä varten kirjattu Raamattuun, julistavat vielä suurempaa kuin vain sitä ihmettä, ettei hädänlaisen ohi kuljeta ja että häntä autetaan.
5.
Mitä Herra siis tarkoitti parantaessaan miehen, joka oli kuuro ja melkein mykkä? Mitä Pyhä Henki tahtoo meille ja koko Kirkolle tämän kertomuksen kautta opettaa? Mitä muuta se kertoo meille, kuin että Jumala on armollinen ja auttaa?
Kertomuksen mies oli joskus, ehkä pienenä lapsena, kuullut selvästi, kuullut, mitä isä ja äiti puhuivat. Hän oli myös oppinut itse puhumaan. Nyt hän ei enää kuullut mitään, eikä hänen puheestaan saanut kunnolla selvää.
Meitäkään Jumala ei ole tarkoittanut kuuroiksi eikä mykiksi. Jumala on luonut meille kuulevat korvat ja puhuvan suun. Jumala on tehnyt meidät kuuleviksi ja keskusteleviksi ihmisiksi ja sellaisina omaksi kuvakseen.
Sillä Jumala on Yksi, mutta Hänen ykseytensä on Kolminaisuutta. Tätä kolmen Persoonan yhteyttä määrittää Hänen jumalallinen olemuksensa Rakkautena. Rakkaus haluaa jakaa toisen kanssa sen, mitä sillä itsellä on. Niin myös Jumala pyhässä Kolmiyhteydessään ja jumalallisessa olemuksessaan elää jatkuvassa sisäisessä rakkauden keskustelussa itsensä kanssa.
Ei ole myöskään sattumaa, että juuri Jumalan ikuinen Sana tuli meidän keskellemme. Jumala loi Sanansa kautta kaiken, mikä on. Lihaksi tulleen Sanansa kautta Jumala myös lunasti uudelleen omakseen sen langenneen maailman, joka synnin tähden oli tuhoon tuomittu.
Jo Jumalan luomistyö oli ja on Hänen puhettaan. Luodessaan rakkautensa kohteen itseään vastapäätä Kolmiyhteinen Jumala toimi oman olemuksensa mukaisesti. Hän puhui maailman, joka kajahti takaisin Hänen puheestaan ja heijastaa lankeemuksestakin huolimatta luomisen ihmeellistä voimaa.
Sen puheen kuitenkin näkee myös kuuro ja mykkä. Eikä Jumala luonut meitä kuuroiksi eikä mykiksi puhuessaan maailman. Hän loi meidät omaksi kuvakseen eli rakkaudessa kuuleviksi ja rakkaudessa puhuviksi ihmisiksi. (Ja tällä tavalla ”kuulla” ja ”puhua” voi myös viittomakielellä!)
Mutta kuinka kävi? Me emme enää kuule Jumalan puhetta. Me olemme menettäneet kuulomme ja kyvyn ymmärtää myös ”Jumalan viittomakieltä”. Ja menettäessämme synnin tähden kyvyn kuulla Jumalan ääntä menetämme vähitellen myös kykymme puhua.
Toistemme kanssa me vielä vanhasta muistosta muodostamme äänteitä, jotka joskus opimme, tai ehkä viitomme sanoja ja asioita. Niiden sisältö on kuitenkin muuttunut. Enää sanamme eivät ylistä Jumalaa eivätkä ilmaise rakkautta lähimmäiseen myös häntä kuunnellen ja hänelle rakkaasti puhellen. Eikä sanoistamme tahdo aina saada selvää. Ne ovat vihaista ja rumaa mölinää, joka karkottaa lähimmäisetkin luotamme, ja lopulta vaikenemme kokonaan. Eikä Jumalalle ole paikkaa tässä keskustelussa.
6.
Jeesuksen parantama mies ei tosin ollut itse henkilökohtaisesti syypää siihen, ettei hän enää voinut puhua selvästi eikä enää kuullut puhetta. Ei kuulovamma yleensä ole ihmisen oman, yksityisen synnin syytä eikä sen rangaistus. Paremminkin voi olla suurempi rangaistus ihmiselle, että hän on niin terve ja onnistunut, ettei hän luule tarvitsevansa Jumalan eikä ihmisten apua.
Silti on merkityksellistä, että Jeesus paransi juuri tämän miehen. Se opettaa meille jotakin omasta tilanteestamme syntiinlankeemuksen jälkeen.
Sillä kun emme enää voineet kuulla välittömästi Jumalan puhetta Hänen luomisen töissään, sen jälkeen, kun emme enää nähneet niiden peilissä rakastavaa Jumalaa emmekä ymmärtäneet, mitä Hän tahtoi meille teoillaan sanoa, Jumala jätti kirkkautensa kunnian ja lähetti ikuisen Sanansa meidän kaltaisenamme ihmisenä tähän maailmaan. Hän oli Jumalana ja ihmisenä ilman syntiä, mutta rakkaudesta Hän otti syntimme seuraukset kantaakseen.
Näin Jumala tuli tänne meidän keskellemme Sanaksi, joka puhui ja puhuu ihmisille ymmärrettävällä tavalla. Se on sellaista puhetta, joka tuo Jumalan kaukaisesta kirkkaudestaan ja pelkästä majesteettisten tekojensa korkeuksista meidän luoksemme. Se on sellaista puhetta, jota kaikki kaikkialla voivat ymmärtää ja joka ei tuhoa sitä, joka sen kuulee, vaan voi pelastaa hänet.
7.
Tämä Jumalan pelastava puhe kaikuu läpi koko Raamatun. Pyhät Kirjoitukset osallistuvat ensimmäisistä sanoistaan alkaen siihen ihmeeseen, joka Marian kohdussa ja Betlehemin tallissa tuli lihaksi ja vereksi meidän keskellemme ja jonka me meidän syntiemme sovituksen uhrina jälleen tänään saamme suuhumme asti syödä ja juoda. Raamatun sanoissa Jumalan pyhyyden ja rakkauden ääni kajahtaa takaisin meidän Herramme Jeesuksen pyhästä ihmisyydestä silloinkin, kun Hän meidän puolestamme huutaa ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Ja ylimaallisen riemullisesti se soi Ylönsnousseen sanoissa: ”Älkää peljätkö!”
Jumala puhuu niin, että Hänen sanansa resonoi myös Herran Jeesuksen syvimmässä alennuksen tilassa ja siinä meidän ihmisyydessämme, jonka Hän ilman syntiä otti päälleen ja jonka Hän vei kuoleman kautta ylösnousemukseen ja taivaaseen astumisen vuorelle. Hänessä se on Jumalan sanaa silloinkin, kun se Raamatussa on uskovan rukousta tai veisuuta, ja tietysti kaikessa siinä, mitä kirjoitettu Sana kertoo Jumalan suurista pelastusteoista meidän maailmassamme, meidän historiassamme ja meidän parissamme.
Kun siis Jumala johdattaa Israelin kansaa Egyptistä kohti Luvattua maata ja puhuu heille tavalla, jota ihminen voi ymmärtää, Hän puhuu viime kädessä Pojassaan, joka meidän tähtemme jätti taivaan kirkkauden ja alistui keskustelemaan kanssamme, meidän, jotka olemme tomu ja tuhka ja osa synnin tähden tuhoon tuomittua luomakuntaa. Hän puhuu sanoja, jotka voivat pelastaa meidät, jos suostumme vaikenemaan ja kuuntelemaan, kun profeetta Naatan sanoo meillekin: ”Sinä olet se mies.”
8.
Rakkat ystävät, sisaret ja veljet! Herramme Jeesus on Pyhässä kasteessa pelastanut meidät synnin vallasta ja hengellisestä kuuroudesta. Hän on vuodattanut Henkensä sydämeemme ja antanut suuhumme uuden virren ylistää Hänen nimeään ja sanoin ja teoin palvella lähimmäisiämme.
Silti moni meistä rikkoo kokonaan kasteensa liiton ja kuuroutuu täysin. Ja niillekin, jotka eivät käännä selkäänsä Jumalalle eivätkä lankea suhteessa lähimmäisiinsä niin syvälle kuin kuningas Daavid, myös heidän hengellisiin korviinsa kertyy joka päivä inhottavaa likaa, ja ne tulehtuvat niin, että kuulo ja sen myötä puhekyky uhkaavat mennä.
Sen tähden me, niin kuin tämän päivän evankeliumin mies, tarvitsemme Suuren Parantajan apua. Ja jos emme itse osaa tulla Hänen luokseen, Hänen seurakuntansa on kädestä pitäen talutettava meidät sinne, missä Hän on.
Ja Hän on täällä. Nytkin Hän puhuu meidän kanssamme meidän omaa kieltämme. Ja jos emme ymmärrä sitä, kun kuulemme sen korvillamme, Hän käyttää eleitä ja merkkejä, jotka puhuvat meille samasta asiasta. Niin Hän toimi kuuron ja melkein mykän miehen kanssa käyttäen moninaisia eleitä, jotka ilman sanojakin ymmärrettiin sen ajan kulttuurissa. Jeesus huokaisi taivaaseen katsoen ja kosketti miehen kieltä ja korvia. Lopulta Hän kuitenkin myös sanoi sanan ”Effata” – ”aukene”.
Niin myös me täällä saamme kuulla Jumalan Pojan omia sanoja. Meillä on kuitenkin myös väkevät merkit, joita Hän käyttää, nimittäin pyhät sakramentit. Ne saarnaavat silmiemme kautta uskomme kuuroille korville ja avaavat ne. Kuitenkin lopulta Herran itsensä sana on se, joka tekee Pyhästä Kasteesta ja Pyhästä Ehtoollisesta sen, mitä ne ovat. Eivätkä ne todellakaan ole vain pelkkiä kuvia, eivät pelkkiä merkkejä, vaan niissä toteutuu se, minkä Sana niistä sanoo, ja niistä tulee se, mitä Jumala niistä lausuu.
Niinpä Pyhässä Kasteessa sinä todella uudestisynnyit vedestä ja Hengestä. Se ei ollut vain merkki Jumalan teoista, joita Hän jotenkin muuten ja toisaalla tekee. Sanan voimasta vesi oli sinulle uudestisyntymisen peso Pyhässä Hengessä.
Samoin ovat ehtoollisen leipä ja viini paljon enemmän kuin vain pelkkä muisto siitä, mitä tapahtui Viimeisellä ehtoollisella. Kristuksen Sanan voimasta meidän silmillemmekin saarnaava alttarin sakramentti on syntien anteeksiantamuksen ateria ja ”kuolemattomuuden lääke” osallisuudessa Herran Jeesuksen totiseen ruumiiseen ja vereen, jotka siinä todellisesti tarjotaan ja nautitaan. Myös niiden kautta Herra avaa synnin tähden tukkeutuvat korvamme ja avaa kielemme siteen, jotta voimme ylistää Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit.
Niin kuin kuningas Daavid, mekin saamme uuden alun mahdollisuuden, kun Jumala Jeesuksen Kristuksen tähden antaa meille synnit anteeksi ja liittää uskossa meitä omaan hengelliseen ruumiiseensa, pyhään Kirkkoon. Ja sitten Hän lähettää meidät armahdettuina syntisinä puhumaan suolaisia ja suloisia, hyvää tekeviä sanoja toisillemme ja niille, jotka ovat vielä kuurouden ja mykän hengen vallassa ja jotka Herra tahtoo siitä vapauttaa. Heillekin Hän tahtoo antaa suuhun ”uuden virren”, ylistyslaulun Jumalalle. Amen.