4. paastonajan sunnuntai (Laetare), Joh. 6:1-15, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
Takana oli taas kerran raskas työviikko. Tuntui, kuin olisi kolannut koko viikon suojalunta ja lykännyt sitä aina vain korkeamman penkan päälle. Ja taivaalta tuli sitä samaa herkkua koko ajan lisää.
Väsytti. Väsytti mahdottomasti. Talvea tuntui riittävän ja riittävän. Ja mitäs sitä kevättäkään odottamaan: sama työ jatkuisi, toisessa muodossa vain. Ja lyhyen suviloman jälkeen olisi jälleen edessä syksy uusine, vuorenkorkuisine haasteineen.
Keski-ikäisellä miehellä ei ollut enää vääriä kuvitelmia elämästä eikä turhia haaveita siitä, mitä se voisi vielä tuoda tullessaan. Kuten hän aina silloin tällöin sanoi: hänellä oli ”takanaan loistava tulevaisuus”.
Nykypäivästä kaikki loiste puuttuikin. Arki oli raskasta selviytymistaistelua pienellä palkalla ja kovaa työtä tehden. Yksinäinenkin hän oli. Avioliitto oli ajat sitten hajonnut, eikä lapsia ollut. Eikä ystäviä. Työkavereita morjestettiin, mutta siihen se sitten jäi. Sisarukset perheineen elivät omaa elämäänsä toisella puolen Suomea, ja vanhemmat olivat kuolleet.
Ja vaikkei hän vielä vanha ollut, kaikenlaiset sairaudet ja jäsenten kolotus alkoivat aina vain selvemmin puhua elämän rajallisuudesta. Kyllä hän sen tosin muutenkin tiesi. Lapsuuden päivät olivat ihan vielä tuossa takana, mutta elämän loppu vielä lähempänä, aivan nurkan takana odottamassa.
2.
”Tässäkö tämä siis oli?” Elämä loppuisi, ennen kuin se oikein alkoikaan – elämätön elämä tai paremminkin elämän nälkä ja jano, joita ei ennen kuolemaansa saisi sammutetuksi. Ja mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen?
Mies tunsi olevansa umpikujassa. Kuolema olisi surkea loppu surkealle elämälle, mutta kun sekään ei olisi kaiken loppu. Senkin mies tiesi.
Ei hän itseään tosin minään uskovaisena pitänyt. Sen verran oli kuitenkin mummun ja äidin opetuksista ja koulun uskonnontunneista jäänyt mieleen ja sydämessä vaikuttamaan, etteivät myöskään työkavereiden rehvakkaat puheet, kuinka ”siihen puu maatuu, mihin se kaatuu”, tuntuneet uskottavilta. Ja kauheaahan sekin olisi kaikkien täyttymättömien toiveiden, loppumattoman kaipauksen, sisäisen nälän ja janon jälkeen.
Itse asiassa mies tiesi, hän tiesi varmasti, että Jumala oli olemassa. Senkin hän tiesi, että tämän Jumalan edessä hän kerran joutuisi vastaamaan elämästään. Jumala tutkisi tarkasti sen raskaan taakan, jota hän nälissään ja janoissaan veti perässään.
Kauhuissaan mies ajatteli, mitä kuormasta löytyisikään. Ei hän tosin mitään erityisen huonoa elämää ollut viettänyt. Vaimokin oli jättänyt hänet eikä hän vaimoa. Oli, raukka, väsynyt kivireen vetämiseen, eikä ollut lapsiakaan lähtöä hidastamassa.
Mutta ei kai hänkään täysin syytön siihen surkeuteen ollut. Kaiken kaikkiaan hän oli kaukana siitä toiveesta, että hän jättäisi kuollessaan hyvän ja hyödyllisen elämän, jonka hän olisi elänyt toisia varten ja muita palvellen ja saanut samalla itsekin runsain määrin syödä ja juoda.
3.
Tämä toive ei ollut toteutunut, ei sinne päinkään. Sisäinen nälkä ja jano eivät helpottaneet, vaan paremminkin pahenivat lopun lähestyessä. Ja sen lisäksi oli paljon kaikenlaista rumaa ja ikävää kertynyt painamaan sielun pohjaa. Sillä ei hän mikään enkeli ollut, vaan syntinen ihminen.
Tosin ei sitä töissä eikä ehtoolla kotona lehteä lukiessa muistanut. Mutta hiljaisina hetkinä, kun telkkari oli jo kiinni, mutta uni ei silti tullut, mies kävi usein läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja myös viimeisiä vuosia ennen avioeroa. Ja silloin, jossakin unen ja valveen rajamailla, mieleen nousi asioita, jotka päivällä unohtuivat. Ja vaikka mies kuinka yritti sivuuttaa ne ja ajatella jotakin iloisempaa, ne saivat hänet aina uudelleen kiinni ja tarttuivat luisevilla kourillaan häneen.
Kylmä hiki nousi miehen otsalle. Hän ei ikinä selviäisi Viimeisellä tuomiolla! Ei riittänyt, että elämä täällä jäisi elämättä. Sen lisäksi olisi edessä iankaikkinen rangaistus, lopullinen ero Jumalasta ja kaikesta hyvästä, kauniista, lämpimästä ja rakkaasta, kaikesta siitä, mitä hän niin pohjattomasti janosi. Kuolema ei olisikaan loppu, vaan loputtoman kuoleman alku.
4.
Tämän ajatuksen kanssa keskellä yön pimeyttä tuskaisesti kiemurrellessaan mies kuitenkin yhtäkkiä ja odottamatta ikään kuin kuuli jostakin äänen, joka sanoi hänelle: ”Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.” (Matt. 11:28)
Mistä ääni kuului? Oliko se muisto jostakin kauan sitten koetusta? Oliko se kuvaa ympäröinyt teksti, jota pieni poika oli äidin kanssa kirkossa katsellut? Siinä kuvassa oli Jeesus. Sen hän muisti. Vai oliko lause jäänyt rippikoulusta mieleen?
Sitä mies nyt kysyi itseltään yksinäisen yön pimeydessä. Ahdistus oli kuitenkin poissa. Tilalla oli tuli, joka alkoi palaa hänen sydämessään. Hän haluaisi ottaa selvää, mitä se oikein tarkoitti, että ”minä tahdon teitä virvoittaa”. Hän halusi tämän viimeisen kerran lähteä etsimään, olisiko sittenkin myös hänen nälkänsä ja janonsa sammutettavissa, olisiko hänelle paikka, jossa levätä ja olisiko olemassa joku, joka katsoisi häneen ja sanoisi: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”
Niin mies lähti kirkkoon. Se oli ensimmäinen kerta moneen vuoteen, itse asiassa pariin vuosikymmeneen. Eikä se tuntunut helpolta. Pelotti ottaa riski. Mitäs, jos jano jäisi sammuttamatta ja nälkä kurnimaan sielussa? Mitä, jos kirkossa julistettaisiin minut syylliseksi, jota olen – mutta siinä olisi kaikki? Mitä sitten tekisin?
Pakko oli kuitenkin mennä. Vaihtoehdot olivat lopussa, mutta myös sydämessä paloi se tuli, joka tuona tuskaisena yönä oli syttynyt. Oli muisto Jeesuksesta, josta lapsena oli puhuttu. Oli muisto Hyvästä Paimenesta. Ja nyt se sama Jeesus sanoi: ”Tulkaat minun tyköni!” Oli pakko vastata kutsuun.
5.
Moni muukin oli vastannut. Maine Jeesuksesta oli kiirinyt laajalle. Vuorenrinne täyttyi kuulijoista pääsiäisen alla vielä vihreillä niityillä ja leppeän kevättuulen puhaltaessa järveltä.
Kansa oli köyhää ja nälkäistä. Sekin odotti nälkänsä ja janonsa sammuttamista. Ylipäätään se odotti.
Oliko tämä Jeesus se, josta profeetat olivat ennustaneet ja josta Mooses oli sanonut: ”Minä herätän heille Prophetan heidän veljistänsä niinkuin sinä olet, ja minä panen minun sanani hänen suuhunsa: hän puhuu heille kaikkia mitä minä hänelle käsken.” (5. Moos. 18:18)
Kansa muisti Moosesta, joka oli johdattanut heidän esi-isänsä Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan. Kansa muisti, kuinka Mooseksen johdattaessa heitä Jumala oli antanut mannaa taivaasta ja lähettänyt viiriäisiä ruokkimaan heidän nälkänsä. He muistivat, kuinka Mooses sauvansa iskulla antoi heille vettä kalliosta.
Ja he kuulivat kuulemasta päästyä Jeesusta. Niinhän Mooses oli heitä käskenyt – jos Jeesus oli se luvattu profeetta, jota oli kauan odotettu. Ainakin Jeesus vangitsi heidät puheellaan. Se oli täynnä armoa ja totuutta. Sitä olisi voinut kuunnella loputtomasti.
Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä. Päivä venyi ja venyi, mutta vain harva oli muistanut ottaa kunnon eväät mukaan. Tuli nälkä. Ei sille mahtanut mitään. Jeesus huomasi sen ensimmäisenä.
6.
Jeesus myös koetteli opetuslapsiaan. Hän koetteli niitä miehiä, jotka olivat jo kauan kulkeneet Hänen kanssaan ja nähneet monta ihmettä. Hän oli valinnut heidät pitämään huolta laumasta, jota Hän kokosi ja jonka Hän oli kerran jättävä tänne maan päälle matkaa tekemään.
Nyt Jeesus koetteli lauman tulevien paimenten uskoa, kun päivä kului luonnon keskellä Jumalan sanaa kuullen, mutta ruoka loppui. Jeesus koetteli opetuslasten uskoa Jumalaan, joka on luvannut pitää omistaan huolen myös silloin, kun inhimillisesti ajatellen seurakunnan taru on lopussa, ja jokainen lähtee tahoilleen pelastaakseen sen, mikä pelastettavissa on etsien itselleen ruokaa, jos sitä ehkä jostakin vielä voisi löytää.
Tätä kokousta ei kuitenkaan tarvinnut hajottaa sen tähden, että ruoka loppui kesken. Sitä ei johtanut hurmahenki, joka halveksii kaikkea ruumiillista, vaan Hän, joka on luonut niin sielun kuin ruumiinkin. Jeesus tiesi, minkälainen on köyhän nälkä, ja Hänellä oli sekä halu että valta ruokkia nälkäiset.
Ja niin tuotiin Jeesuksen luo pieni poika, jolle äiti oli laittanut kunnon eväät mukaan. Viisi leipää ja kaksi kalaa! Mutta voi! Siinä oli kyllä yhdelle nuorelle miehelle syötävää kylliksi, mutta tuhansille – ei ikinä!
Silti Jeesus käski väen istua heinikkoon. Hän otti pyhiin käsiinsä ne viisi leipää, jotka pieni poika Hänelle antoi, kiitti ja antoi opetuslapsilleen, jotta nämä jakaisivat Hänen puolestaan kansalle sen, minkä Hän siunasi. Ja katso: leipää riitti ja riitti, samoin kalaa. Pienen pojan eväät Jumalan itsensä käsissä enentyivät valtavaksi ruokkimisihmeeksi. Köyhät ihmiset saivat kerrankin vatsansa täyteen, niin täyteen, kuin ikinä vain mieli teki, ja sittenkin jäi vielä paljon leipää yli. Kaksitoista koria täyttivät opetuslapset niillä leivänpaloilla ja muruilla, jotka he tarkoin keräsivät talteen.
7.
Kansa oli ihmeissään. Mitä oikein tapahtui? Mistä oli kysymys? Tai oikeastaan se aavistettiin jo. Pian joku sanoi sen ääneen: ”Tämä on totisesti se Luvattu.” Pian se levisi kulovalkean tavoin kansan keskellä. Lopulta se kajahti ilmoille huutona: ”Jeesus kuninkaaksi! Jeesus kuninkaaksi!”
Jeesus paransi sairaat ja ruokki nälkäiset. Hän oli varmasti luvattu Messias! Hänet piti saada kuninkaaksi! Niin päättyisi orjuus. Köyhyyden taakka otettaisiin harteiltamme.
Mutta mitä Jeesus teki? ”Kuin Jesus ymmärsi, että he tahtoivat tulla ja väkivallalla tehdä hänen kuninkaaksi, meni hän pois taas vuorelle yksinänsä.”
Jeesus vihelsi pelin poikki. Kansa oli taas keskenään. Jeesus oli poissa.
8.
Siinä keski-ikäinen mies seisoi kirkon ovella. Nyt häntä pelotti oikein tosissaan. Pitäisikö vielä kääntyä kannoillaan ja mennä vaikka kuppilaan juomaan kahvit ja lukemaan päivän lehti?
Jokin häntä kuitenkin veti eteenpäin ja sai hänet tarttumaan kirkon oveen. Hän avasi sen – ja yhtäkkiä hän olikin kotona. Hän oli kotona.
Vastassa oli pastori, joka ojensi hänelle kätensä ja toivotti hänet tervetulleeksi kirkkoon. Käsi ei lyönytkään häntä, vaan otti hänet osaksi sitä yhteisöä, joka jo istui kirkossa hiljaa jutellen tai pää rukoukseen painuneena. Tunnelma oli yhtaikaa juhlallinen ja vapaa. Tuntui helpolta astua kirkkosalin puolelle, ottaa oma paikka penkistä ja katsoa alttaria, jota koristivat kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta, kynttilät ja kukkaset.
Sitten mies ei oikein enää muistakaan mitään. Kaikki oli yhtäkkiä kokonaan toisenlaista kuin niinä pitkinä, harmaina vuosina, joita hän oli vetänyt perässään, tai sinä hirveänä yönä, kun syyllisyyden ahdistus kävi hänen kimppuunsa.
Seurakunta sulki hänet veisaavaan syliinsä, ja kun pappi kääntyi hänen puoleensa ja puhui, oli kuin olisi puhuttu juuri hänelle ja hänestä, hänen synneistään ja hänen peloistaan. Valtoimenaan itkien mies polvistui yhteiseen synnintunnustukseen ja sai kuulla ihmeelliset sanat: ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen käskyn mukaisesti annan kaikki syntisi anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”
Sitten hän muistaa, kuinka pappi kohotti siunatun leivän ja siunatun maljan ja sanoi: ”Autuaita ovat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle.” Hänkin oli kutsuttu! Herra itse oli siinä ja kutsui häntä, syntisistä suurinta ja heikoista heikointa, oman ruumiinsa ja verensä pelastavaan osallisuuteen. Ja jälleen hän kuuli saman äänen, joka oli puhunut hänelle yöllisen epätoivon keskellä: ”Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.”
Mies tuli! Hän tuli Herran eteen ja polvistui kovalle lattialle alttarin ääreen. Herran koko hyvyys ja ihanuus täytti hänen nälkäisen suunsa ja sielunsa. Vihdoin hän sai syödä ja juoda kyllikseen siihen pohjattomaan nälkään ja janoon ja anteeksiantamuksen ja rakkauden ikävään, johon hän oli jo melkein kuollut. Vielä penkissä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi tullut itkuna ulos, kun Herran pöydän runsaat antimet täyttivät sydämen.
9.
”Herra, meidän on tässä hyvä olla: jos sinä tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa, sinulle yhden, ja Mosekselle yhden, ja Eliaalle yhden.„ Niin sanoi kerran Pietari, apostolien vanhin, kun Jeesus kirkasti ihanuutensa vuorella ja kun vanhan liiton pyhät ilmestyivät heille. Kaikki oli niin täynnä Jumalan armoa ja rakkautta ja kirkkautta, että siihen olisi halunnut ikuisesti jäädä.
Mutta messu loppui. Pappi siunasi vielä seurakunnan Aaronin siunauksella, kiitosvirsi veisattiin, ja ehtoollisvälineet ja käsikirja vietiin yhdessä kulkueristin kanssa pois näkyvistä. Seurakunta siirtyi kirkkokahveille, ja pastori ilmestyi arkisessa työpuvussaan iloisesti juttelevan väen joukkoon. Vähitellen kirkkokansa alkoi hajaantua tahoilleen.
Keski-ikäinen mies etsi vielä silmillään pastoria, joka oli jo lähtenyt vaimonsa kanssa kotiin, ja alttaria, joka oli purettu kynttilöineen ja krusifikseineen. Pian hän oli aivan yksin, yhtä yksin kuin ennenkin. Yksin hän käveli kotiin, ja yksin hän meni ehtoolla nukkumaan. Oliko kaikki siis ollutkin vain liian hyvää unta, ollakseen totta? Oliko mikään muuttunut? Missä Jeesus nyt oli? Mihin Hän oli mennyt juuri silloin, kun mies olisi halunnut rakentaa majan ja asua siinä Herransa kanssa täynnä Hänen armoaan ja rakkauttaan?
10.
Jeesus oli matkalla. Jeesus oli matkalla kohti Jerusalemia. Vielä ei ollut Hänen taivaallisen valtakuntansa perustamisen aika. Vielä piti vaeltaa. Matkan piti päättyä Golgatalle.
Sen tähden alttari purettiin. Emme ole vielä perillä. Saamme pysähtyä vuorelle Herran kanssa kuuntelemaan Hänen opetuksiaan. Saamme nähdä Hänen parantavan ja anteeksiantavan kirkkautensa. Tulemme ravituiksi Hänen ruumiillaan ja verellään. Sillä hetkellä meiltä ei puutu mitään.
Matkamme on kuitenkin vielä kesken. Se kulkee läpi arjen harmauden ja raskaan työn haasteiden, läpi kiusausten ja koetusten, läpi yksinäisyyden ja pelkojen. Sille matkalle lähti myös keski-ikäinen mies kirkosta.
Mutta hän ei sittenkään kulkenut yksin. Sen hän huomasi kotiin päästyään. Taakka oli otettu pois, ja: Jeesus kulki hänen rinnallaan.
Se matka, jolle meidätkin lähetetään kirkosta kohti Golgatan ristiä, se on matka, joka päättyi jo tyhjälle haudalle. Jeesus on jo kulkenut sen puolestamme. Kun vaellamme uskossa emmekä vielä näkemisessä ja monella tavalla koeteltuina ja kiusattuina, Hän kulkee kanssamme mukanaan Golgatan täytetty työ. Hän on tiensä jo kulkenut. Hän on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan.
Ja niin keski-ikäinen mies kurotti kirjahyllyyn ja otti käteensä vanhan Raamatun, jota hän ei ollut pitkään aikaan lukenut. Ehtoon tullen hän polvistui sänkynsä viereen ja luki vähän takellellen Herran rukouksen, jonka hän oli lapsena oppinut. Ja yönsä hän nukkui myös kuin lapsi, kuin onnellinen lapsi. Ja seuraavana pyhänä hän oli ensimmäisten joukossa kirkossa.
Jumala sinunkin matkaasi siunatkoon! Herra sinunkin nälkäsi ja janosi sammuttakoon! Tule, syö ja juo, niin jaksat perille asti! Amen.