Joulupäivä, Luuk. 2: 1-20, Martti Vaahtoranta

1.
Yö oli pimeä ja kylmä. Betlehem nukkui suljettujen ovien takana. Vain silloin tällöin hiljaisuuden rikkovat äänet kertoivat viime aikojen tärkeästä tapahtumasta: oli verollepanon aika, ja jotkut Betlehemiin tulleista verovelvollisista ottivat tilaisuudesta vaarin jatkaen päivää myöhään yöhön.
Heillä kuului olevan hauskaa. Olivat löytäneet kortteerin, ja rahaa jäi yli vielä ruokaankin. Ja juomaan myös, kuten naurunremakasta saattoi päätellä.
Tätä kaikkea seurasi kaupungin ulkopuolella levittäytyvältä kedolta muuan poikanen. Hän oli yksi niistä paimenista, jotka joutuivat viettämään ulkona kylmän ja pimeän yön, niin kuin lukemattomat kerrat ennenkin.
He istuivat pienen nuotion ääressä. Se ei pahemmin lämmittänyt, vaan loi ainoastaan pienen, valoisan piirin sulkien viluiset miehet sisäänsä. Ehkä se myös pitäisi yön kauhut loitolla. Toivottiin, ettei tänä yönä tulisi petoja eikä rosvoja hävittämään laumaa. Rukoiltiin, että saataisiin nähdä ehjinä ja terveinä uusi aamu, ja ettei laumasta silloin puuttuisi yhtään lammasta.
Mitään erityistä ei kuitenkaan tapahtunut. Uni painoi miesten silmiä.
Unen ja valveen rajamailla nuokkuessaan poika, josta jo oli puhe, alkoi miettiä näkemänsä perheen kohtaloa: aasin selässä istui viimeisillään raskaana oleva nuori nainen. Aasia talutti vähän vanhempi mies.
Miehen silmissä asui huoli, jonka köyhät usein jakavat keskenään. Ei se jättänyt paimenpoikaakaan kylmäksi. ”Mistähän se pariskunta on mahtanut saada katon päänsä päälle”, hän ajatteli. ”Siinä tilassa ei kuljeta kovaa. Olivat päässeet vasta myöhään perille. Toivottavasti heille löytyi sija majatalosta.”
2.
Samalla poika alkoi miettiä omaa elämäänsä. Hänelle, köyhälle orpopojalle, ei ollut paljon annettu. Hän eli sukulaistensa armeliaisuuden varassa. Ruokaa riitti, ainakin useimmiten, ja jonkinlaiset vaatteet päälle. Muuten elämä oli karua. Mitään erityisiä unelmia hänellä ei ollut. Mitäpä oppimaton paimenpoika voisi odottaa tulevilta vuosilta? Daavidin päivistä oli paljon aikaa. Ei hänestä tulisi kuningasta.
Ei hänen elämänsä muutenkaan vastannut sitä, mitä sen oikeastaan piti olla. Oli hän kuullut rabbien opetuksia. Siihen mittaan hän ei yltäisi. Hyvä, kun kelpaisi edes itselleen. Siitäkään ei aina tullut mitään.
Poika huokaisi ja painoi päänsä vielä syvempään. Hänestä ei ollut oikein mihinkään. Ja kuitenkin myös hän kuului Jumalan valittuun kansaan. Se oli suuri etuoikeus ja lahja. Vaatimukselta se hänestä silti enemmän tuntui, vaatimukselta, joka oli mahdoton täyttää. Paremminkin omantunnon kannettavaksi tahtoi kertyä kaikenlaista sellaista, joka hävetti ja painoi mieltä. Synniksi sitä kai sanotaan.
Niinpä myös elämän lahjan Antaja tuntui enemmänkin pelottavalta ja vaativalta tuomarilta. Ainakin Hän oli kaukana, jossakin kylmien tähtien takana – tai ehkä sittenkin myös Jerusalemin temppelin Kaikkein pyhimmässä. Sinne hänellä, köyhällä paimenpojalla, ei ollut kuitenkaan mitään asiaa. Eikä Jumalakaan tuntunut kiinnostuvan hänen ongelmistaan eikä murheistaan. Mutta ei siitä Jumalaa voinut syyttää. Hänen syynsä se oli. Hän ei totisesti ollut mikään hyvä ihminen.
3.
Muttei hän silti kokonaan ollut toivoaan menettänyt. Sukulaismiesten kanssa nuotion äärellä istuessa oli usein juteltu siitä, mistä kotikylän synagogassakin oli ollut puhe ja mikä eräänlaisena valonsäteenä pimeän keskellä kulki suvusta ja polvesta toiseen. Oli puheltu siitä, kuinka Jumalan Sanan lupauksiin voisi sittenkin luottaa, vaikka kaikki näytti puhuvan sitä vastaan. Että oli sittenkin toivo, joka kuului toivottomille, sellaisille kuin hän. Uskottiin, että niin kuin Jumala oli muinoin väkevällä kädellä johdattanut kansansa Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan, niin Hän nytkin näkisi heidän hätänsä ja auttaisi heitä.
Sillä Israelin Jumala oli luvannut aikojen lopulla kansalleen Messiaan, Vapauttajan ja Pelastajan. Kerran yö päättyisi ja päivä koittaisi. Ja jollakin tavalla paimenpoika, joka ei täyttänyt edes omaa mittaansa, saati sitten Jumalan lain vaatimuksia, lohdutti itseään tällä lupauksella – että syntisille ja köyhille annettaisiin Vapahtaja, joka pelastaisi heidät.
Juuri nyt yö oli kuitenkin yhtä pimeä kuin kaikki yöt ennen sitä ja varmaan myös sen jälkeen. Se oli yhtä kylmä kuin ne tähdet, jotka täyttivät taivaan kannen. Ja jossakin siellä kaukana, kylmän pimeyden takana, oli Jumala. ”Mahtaako Hän nähdä minua?” Niin paimenpoika ajatteli jo puoliksi unessa pienen nuotion äärellä ja vaippaansa kietoutuen.
4.
Olisi hän voinut vähän nukahtaakin. Vanhemmat miehet valvoivat hänen puolestaan.
Nukkumisesta ei kuitenkaan tänä yönä tullut mitään. Tämä yö oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut yöt, kuten siitä jälkeenpäin sanottiin. Vaikka aluksi näytti siltä, että tänäkään yönä ei tapahtuisi mitään erityistä, lopulta kukaan ei nukkunut.
Sillä yö, jota vain tähdet valaisivat, olikin yhtäkkiä kirkas kuin päivä. Merkillinen valo ympäröi heidät. Se oli lämmintä valoa, lämpimämpää kuin pienen nuotion tulen loiste. Auringon paistetta se ei silti ollut. Nythän oli keskiyö!
Yhtäkkiä paimenpojan täytti kauhu. Hän ymmärsi, mistä oli kysymys. Sama peljästys kuvastui vanhempien miesten kasvoilta. Tämä valo ei ollut tavallista valoa! Se oli Herran kirkkautta, Taivaan Jumalan kirkkautta.
Miehiltä pääsi huuto, kauhun huuto. Kuka kestäisi taivaan ja maan Herran kirkkauden loisteen? Tähänkö päättyisi orvon paimenpojan lyhyt elämä – elävän Jumalan käsiin?
Ennen kuin poika kuitenkaan ehti edes ajatella ajatustaan loppuun, hän kuuli kirkkauden keskeltä äänen. Se ei ollutkaan pelottava. Kaunis, lämmin, iloinen ja kirkas ääni puhui heille. Se puhui suoraan hänelle, köyhälle paimenpojalle. Sillä kirkkauden keskellä seisoi Herran enkeli.
Eikä hän ollut tullut tuomitsemaan paimenia eikä tuhoamaan heitä. Enkeli oli tullut julistamaan heille hyvän sanoman:
Älkäät peljätkö! Sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.
Niin enkeli julisti Jumalan kirkkauden keskeltä pökertyneille ja silmiään siristäville paimenille. Mutta nyt heitä ei enää pelottanut, ei ollenkaan. Päinvastoin: riemu jostakin, mihin ei oikein enää oltu edes uskallettu uskoa, alkoi pulputa heidän sisimmästään nostaen ilon kyyneleet silmiin, ja sydän löi kuin vimmattu, muttei pelosta, vaan ilosta.
Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaalisen sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalaa ja sanoivat: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!
Näin Raamattu kertoo. Yhtäkkiä kirkkauden keskipisteessä näkyvän enkelin, hyvän sanoman julistajan ympärille piirtyy esiin äärettömän taivaallisen sotajoukon kuoro, joka veisaa ylistysvirttä Jumalalle ja julistaa, että Hänellä on ihmisiä kohtaan hyvä tahto, jotta rauha tulisi siihen maahan, jossa sen asukkailla on ”sota, kilvoitus, vaiva ja työ”.
5.
Ja tämä ”rauha”, tämä Rauha oli henkilö, persoona. Tänä yönä oli syntynyt vauva, poikalapsi, joka oli ikiaikoja sitten Luvattu Vapahtaja, Hän, jota oli hartaasti odotettu ja johon oli pantu toivo kaiken toivottomuuden keskellä. Nyt Hänet saattoi nähdä! Hän oli siinä aivan lähellä, Betlehemissä, kuningas Davidin kaupungissa.
Mikään ei pidätellyt paimenia. Lampaat saivat jäädä. Tulkoot pedot ja rosvot! Nyt oli tapahtunut jotakin sellaista, minkä varjoon jäivät kaikki arkiset huolet ja murheet. ”Käykäämme Betlehemiin ja katsokaamme sitä mikä tapahtunut on, jonka Herra meille ilmoitti.” Niin he sanoivat toisilleen ja lähtivät juoksujalkaa kohti kaupunkia, ensimmäisenä nuori ja vikkelä paimenpoika.
Eikä heidän tarvinnut kauan etsiä. Tuolta näkyi valoa! Siellä ei nukuttu, muttei sieltä myöskään kuulunut laulun jollotusta.
Niin he ”löysivät Marian ja Josephin, niin myös lapsen, joka makasi seimessä”.
Vanhemmat miehet astuivat varovasti ovesta sisään ja kertoivat seimen ääreen polvilleen langeten, mitä juuri oli tapahtunut, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Ja pyhä Joosef nyökkäsi kyyneleet silmissä, ikään kuin sanoen: ”Niin. Näin piti käydä. Niin oli ennustettu, ja nyt se on tapahtunut.”
Paimenpoika, joka oli ehtinyt ensimmäisenä paikalle, ei kuitenkaan astunut sisälle. Paikalleen jähmettyen hän jäi kynnykselle seisomaan katsellen lumoutuneena pienen lampun valossa lepäävää ihanaa lasta ja Joosefia, joka Marian takana nyt ikään kuin itsensä unohtaen nojasi sauvaansa.
Lapsen äidin kasvoja paimenpoika ei nähnyt, ei ennen kuin Pyhä Maria yllättäen käänsi katseensa häneen. Autuas Neitsyt näki oven suussa nokinaamaisen laihan pojan ja kädellään viitaten sanoi hänelle: ”Tule sisälle, veli! Miksi jäisit ulos pimeään, kun me muut olemme täällä?”
Ja niin poika astui sisään huoneeseen ikään kuin peläten, että jotakin menisi rikki. Hän astui varovasti seimen äärelle ja painautui polvilleen Marian ja toisten miesten viereen. Silloin hän huomasi, ettei valo, joka täytti pienen tilan, loistanutkaan lampusta, vaan lapsen kasvoista. Siinä valossa, Jeesuksen kasvoista loistavan valon ympäröiminä seisoivat Hänen seimensä ääressä paimenet ja Joosef. Ja lähimpänä lastaan istui autuas Neitsyt Maria.
Tähän, juuri tähän orpo paimenpoika sai käpertyä, tähän suloisen, ihmeellisen lapsen viereen tallin pahnoille Hiljaisuuden rikkoivat vain liikehtivien eläinten äänet, kunnes pyhä Joosef ääni liikutuksesta vapisten sanoi paimenpoikaan kääntyen: ”Kuule, poika: Jumala on kuullut kansansa rukoukset. Tässä seimessä lepää luvattu Messias. Niin on enkeli ilmoittanut Marialle, kihlatulleni, joka on neitsyt, mutta silti äiti. Ja minullekin enkeli unessa puhui. Sillä Poika, jonka Maria synnytti, ei ole tavallinen lapsi. Hän on Kaikkivaltiaan ainosyntyinen Poika, joka on tullut ihmiseksi pelastamaan sinut ja meidät kaikki synnin ja kuoleman vallasta. Hän on sinunkin Vapahtajasi, joka on sovittava syntisi ja johdattava sinut iankaikkiseen elämään.”
6.
Näinkö Joosef todella sanoi? Ja oliko paimenten joukossa pieni poika, joka sai käpertyä suloisen Vapahtajan vierelle neitsyt Marian helmoihin? En tiedä. En tiedä sitäkään, loistiko seimestä Jeesuksen kasvojen valo vai katseltiinko Häntä sittenkin lampun loisteessa.
Sen kuitenkin tiedän varmasti ja sanon sinulle Pyhän Marian seurakunnan Joosefin virassa, että se, minkä Joosef olisi voinut julistaa perheensä paimenena, on totta sinulle nyt. Totta ovat enkelit ja paimenet ja Betlehem ja Herramme neitseellinen sikiäminen ja Hänen syntymänsä. Ja nyt Herra Jeesus, Jumalan Poika ja syntiemme Sovittaja, lepää Sanan kapaloihin käärittynä seurakunnan seimessä. Sen tähden sanon sinulle, Pyhän Marian seurakunta: ”Sinulle on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista!”
Pyyhi sen tähden kyyneleet silmistäsi! Jumala on uskollinen ja täynnä rakkautta heikkoja, köyhiä syntisiä kohtaan. Herra on tämän päivän tehnyt, ja se on ihmeellinen. Kiittäkäämme siitä Häntä astuen ilolla Hänen alttarinsa ääreen, syntien anteeksiantamuksen osallisuuteen Seimen Lapsessa. Amen.