1. adventtisunnuntai, Matt. 21: 1-9, Martti Vaahtoranta

1.
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on merkillinen ennustus:
Ei valtikka oteta pois Juudalta, eikä Lain opettaja hänen jalvoistansa, siihenasti kuin Sankari tulee, ja hänessä kansat riippuvat kiinni. Hän sitoo varsansa viinapuuhun, ja aasintammansa varsan parhaasen viinapuuhun; Hän pesee vaatteensa viinassa, ja hameensa viinamarjan veressä. (1 Moos 49:10-11)
Niin kuin tiedämme, Jeesuksen ajan Israel oli vieraan vallan alla. Muisto itsenäisen ja yhtenäisen kuningaskunnan ajoista oli todellakin enää vain muisto. Ensin valtakunta oli hajonnut kahtia, sitten pohjoinen Israelin kuningaskunta kaatui historian myrskyissä, ja lopulta myös eteläinen Juudan kuningaskunta joutui luopumaan itsenäisyydestään.
Valloittajat olivat ensin Kaksoisvirtain maan hallitsijoita, sitten Aleksanteri Suuren jälkeen syntynyt hellenistinen suurvalta ja sen perilliset sekä lopulta Rooman imperiumi. Välissä oli ollut aikoja, jolloin juutalaisilla oli mahdollisuus pitkälti päättää omista asioistaan ja harjoittaa vapaasti uskoaan. Lyhyen aikaa voitiin puhua suorastaan Juudan valtiollisesta itsenäisyydestä, ja jonkinlainen itsehallinta sisältyi myös Rooman valtakunnan alaisena elämiseen, kunnes muinainen Israel lopulta, 70-luvulla Herramme syntymän jälkeen, lopullisesti hävisi, kuten näytti.
Herodeksen korjauttama temppelin tuhottiin, ja juutalaiset ajettiin maanpakoon. Vasta viime vuosisadalla syntyi uudelleen valtio, joka jälleen kantaa nimeä Israel. Se on oma lukunsa, jota emme tänään avaa.
Sillä nyt seisomme Jerusalemin porteilla noin vuonna kolmekymmentä jälkeen Herramme syntymän ja katselemme taaksepäin muistellen aikaa Israelin historiassa. Aivan tarkkaan en sitä tosin tunne ajalta, joka alkaa Baabelin vankeudesta ja jatkuu Tituksen sotaretkeen asti, siihen, joka pyyhki Israelin valtakunnan maailmankartalta ja josta turisteja tänäkin päivänä muistuttaa ”Tituksen riemukaari” Roomassa. Joka tapauksessa Israelin kansan tilanne oli noiden vuosisatojen ajan lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta kaukana siitä täydestä valtiollisesta itsenäisyydestä, jota muisteltiin Daavidin ja hänen poikansa Salomon ajoilta. Se oli kaukana myös siitä puhtaudesta, joka Israelilla olisi Jumalan valittuna kansana pitänyt olla.
Pakanuus ja pakanoiden valta olivat läsnä siellä, minne ne eivät lainkaan kuuluneet ja missä olisi pitänyt olla vain puhdas usko ja pelkkää juutalaista kansaa. Joskus tämä pakanuuden läsnäolo oli painostavaa ja ahdistavaa aina temppelin häpäisemistä myöten, joskus sallivampaa ja vähän kauempana. Aina sitä kuitenkin oli liikaa.
2.
Ja juuri nyt roomalaisten läsnäolo maassa oli sekä nöyryytys että rasite. Pyhä ja saastainen elivät liian lähellä toisiaan. Vapaus oli vain osittaista ja osin näennäistä, ja se maksoi paljon. Tilannetta ei muuttanut edes se tosiasia, että jo kauan suuri osa juutalaisesta kansasta oli asunut oman maansa ulkopuolella ja palasi sinne vain suurten juhlien aikaan vieraillakseen temppelissä, mutta samalla pakanallisen Rooman ja sen kulttuurin alituisen läsnäolon kokien.
Tässä tilanteessa ja oman vaikean tilanteen taustaa vasten luettiin Raamattua. Raamattu rohkaisi niitä, jotka turvautuivat sen sanaan. Sillä Jumalan sana ei ainoastaan kertonut menneistä suuruuden päivistä, ei ainoastaan siitä, kuinka Jumala silloin oli johdattanut kapinoivaa pientä laumaa kohti Luvattua Maata ja antanut sille lopulta sen suuruuden päivät, kuninkaan ja puhtaan temppelipalveluksen.
Tämä kaikki oli kuitenkin mennyttä tai vain varjo siitä. Eikä pelkkä menneen muisto lohduta. Yhtä hyvin se voi katkeroittaa sen, jolla on entisistä iloisista päivistä jäljellä vain muutama valokuva tai vihkisormus. Kertomukset menneen ajan suurista herätyksistä tai kirkoista, jotka täyttyivät uskovista pyhä pyhän perään, eivät lohduta nykyisen kirkollisen aavikon kuivuudessa. Muisto yhteiskunnasta, jossa kunnioitettiin Jumalaa ja Hänen sanaansa, ei auta, kun tänään kilpaillaan kummastakin luopumisessa.
Siispä muistot sikseen, ja katse eteenpäin! Sillä Jumalan sana ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä oli ollut kauan sitten. Se sisälsi myös lupauksen uskovalle lukijalle. Raamattu kertoi menneiden armon päivien lisäksi siitä, mitä olisi edessäpäin ja luvassa niille, jotka olivat kaikkensa menettäneet. Raamattu kertoi, mitä viimeisinä aikoina tulisi tapahtumaan: että joskus vielä nöyryytysten aika päättyisi, ja kaikki lannistava ja likainen, josta kärsittiin, olisi vaihtuva uuteen aikaan Israelin Jumalan rajoittamattoman hallintavallan alaisuudessa.
3.
Tämä oli mielessään myös niillä Jerusalemin asukkailla ja muualta tulleilla matkalaisilla, jotka vajaat kaksituhatta vuotta sitten seurasivat erikoista näytelmää. Tosin varmasti moni oli mukana pelkästä uteliaisuudesta. On aina hienoa olla siellä, missä jotakin tapahtuu, siellä, missä on menoa ja meininkiä ja jopa ihmeitä odotettavissa! Tästä Jeesus Nasaretilaisesta oli sanottu, että Hän sai kuurotkin kuulemaan ja rammat hyppimään. Se pitäisi nähdä! Ja kun se olisi nähty, mentäisiin muualle fiilistelemään.
Mukana oli kuitenkin varmasti myös juuri noita kuuroja ja rampoja, köyhiä ja heikkoja, niitä, joita kukaan ei oikein edes huomannut eikä varsinkaan ollut kiinnostunut heistä nyt, kun merkillinen kulkue lähestyi Jerusalemin portteja. Silti myös he olivat saaneet tiedon Jeesuksesta. Oli kerrottu, kuinka Hän oli luonut tyhjästä leipää ja kalaa tuhansille nälkäisille ja parantanut sairaita. Oliko nyt koittanut aika, jolloin köyhäkin saisi armon ja avun? Oliko Herra kuullut heikoimpien huokaukset? Jaettaisiinko nyt rajattomasti leipää nälkäisille, ja saisivatko kaikki sairaat avun?
Mutta vielä muitakin oli paikalla, kuten luulen. Luulen, että katsojien joukossa oli myös niitä Raamatun sanan kuulijoita ja lukijoita, jotka kaikkea tätä ihmetellessään muistivat Jumalan lupauksia ja sitä ennustusta, jonka äsken luin:
Ei valtikka oteta pois Juudalta, eikä Lain opettaja hänen jalvoistansa, siihenasti kuin Sankari tulee, ja hänessä kansat riippuvat kiinni. Hän sitoo varsansa viinapuuhun, ja aasintammansa varsan parhaasen viinapuuhun; Hän pesee vaatteensa viinassa, ja hameensa viinamarjan veressä.
4.
Itse asiassa tämä ennustus saattoi kaikua aivan erityisesti niiden korvissa, joilla ei ollut mielessään päivän viihdepläjäys eikä toive edes jonkinlaisesta ruoasta ja avusta ruumiin suureen kipuun, vaan piilotettu käsi nyrkissä, ja kotona miekka tai ainakin tikari. Tarkoitan poliittisia aktivisteja, jotka vain odottivat merkkiä, jotta kapina vihattuja pakanoita vastaan voisi alkaa ja Jerusalem olisi vihdoin se kaikesta saastutuksesta puhdistettu rauhan ja siunauksen kaupunki, joka sen Jumalan lupausten mukaan piti olla.
Sillä niin omituinen kuin saapuva kulkue olikin, siinä oli myös jotakin, mikä kiinnitti Raamattunsa tuntevan huomion. Epäsuhta aasin selässä istuvan hiljaisen miehen ja hänen ympärillään ja edessään kulkevien ihmisten välillä oli tosin ilmeinen. Aasihan oli Jeesuksen ajan mopo tai Corolla vuosimallia -94. Mutta silti Jeesukselle huudettiin kuin entisaikojen kuninkaalle: ”Hoosianna Davidin pojalle! Kiitetty olkoon se, joka tulee Herran nimeen! Hosianna korkeudessa!”
Sehän oli katkelma psalmista 118. Tämä psalmi oli pyhiinvaeltajien virsi. Se muistutti Israelin kansan vaelluksesta Egyptin orjuudesta kohti Luvattua maata, mutta se liittyi myös siihen pyhiinvaellukseen, joka toistui suurina juhlapyhinä. Se liittyi siihen kohtaamiseen Jumalan kanssa, joka oli juutalaiselle luvattu temppelissä ja temppelin uhrien perusteella.
Nyt ”Hosianna” kuitenkin huudettiin ”Davidin pojalle” eikä vain yleisesti niille, jotka vaelsivat juhlille. Huudettiin miehelle, joka ratsasti aasin selässä. Ja niitä, jotka tunsivat Raamattunsa, alkoi huimata: ei aasi ollut pelkästään sen ajan köyhän miehen kulkupeli. Se oli ollut myös muinaisten kuninkaitten ratsu. Vasta myöhemmin oli otettu käyttöön hevonen. Vielä kaivattu Daavid, kuningas Juudan suvusta, ratsasti aasilla. Aasi oli daavidilaisen kuninkaan ratsu!
Ja näin siis Raamattu ennustaa:
Ei valtikka oteta pois Juudalta, eikä Lain opettaja hänen jalvoistansa, siihenasti kuin Sankari tulee, ja hänessä kansat riippuvat kiinni. Hän sitoo varsansa viinapuuhun, ja aasintammansa varsan parhaasen viinapuuhun; Hän pesee vaatteensa viinassa, ja hameensa viinamarjan veressä.
Kuka siis oli tämä vaatimaton ratsastaja? Eikö hän ollutkaan vain kirvesmies ja rabbi Nasaretin kaupungista? Niin paljon oli kyselty ja aavisteltu viimeisten vuosien aikana Jeesuksen ilmestyessä kuin tyhjästä ja puhuessa niin kuin se, ”jolla on valta” ja joka oli ”täynnä armoa ja totuutta”. Oliko tämä Jeesus siis kuitenkin se, joka kantaisi Juudan suvun daavidilaista valtikkaa? Vai oliko hän jotakin vielä enemmän? Oliko hän se Sankari, joka oli tullut sitomaan varsaansa viinapuuhun? Oliko Messiaan, vapauttajan aika koittanut?
5.
Oli se koittanut. Eikä se koittanut vain sen ajan Israelille, vaan se koitti myös meille. Se oli koittanut Jumalan lupauksena Vaimon siemenestä ja käärmeen pään Polkijasta jo meidän esivanhemmillemme. Se oli vahvistettu Raamatun profeetallisissa kirjoituksissa kauan ennen Jerusalemin tapahtumia tuona päivänä, kun Jeesus ratsasti aasilla Pyhään kaupunkiin ja kansa levitti hänen eteensä vaatteita ja palmunoksia.
Se koittaa juuri nyt meille, jotka kohta veisaamme ”Hoosiannaa Daavidin Pojalle” eli Hänelle, joka tulee Herran nimeen ja on Herra itse. Niin teemme aina ehtoollista viettäessämme. Veisaamme Kuninkaalle, joka tulee keskellemme nöyränä ja hiljaisena Vapahtajana pelastamaan meitä ja auttamaan meitä synnin ja kuoleman vallasta armoon, iloon, vapauteen ja iankaikkiseen elämään.
Herran lupauksen täyttymisen päivä on siis meillä tänäänkin käsillä, olemme sitten köyhiä ja sairaita maan hiljaisia, kaikesta kiinnostuneita tavallisia ihmisiä tai hengessä kiivaita taistelijoita. Me olemme Jerusalemin porteilla ja tervehdimme Kuningasta. Siunaamme Hänen tuloaan ja pyydämme Häneltä apua hätäämme.
Eikä Hän sitä meiltä kiellä. Tämä Kuningas on toisenlainen kuin hän, jota muinaisen Jerusalemin asukkaat odottivat siitä riippumatta, keitä he olivat. Hän on toisenlainen kuin meistä kukaan osaa luonnostaan odottaa.
Me olemme kyllä odottamassa Herraa, joka on kerran tuleva kirkkautensa kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hän tulee varmasti, ja Tuomarin tulemisen päivä on peljättävä kaikille, mutta varsinkin niille, jotka eivät jo tässä ajassa tunne Häntä.
Nyt ei kuitenkaan ole se päivä. Nyt on vielä armon aika. Sen tähden juuri tänään meille sanotaan jotakin ihmeellisen suloista profeetta Sakariaan suulla:
Iloitse, sinä Zionin tytär, suuresti, ja riemuitse, sinä Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle, vanhurskas, ja auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasin tamman varsalla. (Sak. 9:9)
6.
Tämä on se Messias, joka oli profeetallisen lupauksen mukaan seisova Öljymäellä, niin kuin Sakarias edelleen sanoo: ”Silloin hänen jalkansa pitää Öljymäellä seisoman.” (Sak. 14:4) Mutta vielä Hän ei tule sotimaan pakanoita vastaa. Vielä Hän ei ole tullut perustamaan uusia taivaita eikä uutta maata, jossa vanhurskaus asuu ja jossa kukaan ei koskaan ole köyhä eikä kipeä, ei nälkäinen eikä sorrettu. Vielä Hän ei ole tullut perustamaan uutta, taivaallista Jerusalemia, johon myös pelastetut pakanat kokoontuvat ikuiseen juhlaan.
Nyt vielä Hän, Siionin Ylkä, tulee Morsiamensa, oman seurakuntansa keskelle hiljaisena ja nöyränä. ”Hänen palkkansa on hänen myötänsä, ja hänen työnsä hänen edessänsä”, niin kuin profeetta Jesaja sanoo (Jes. 62:11). Se on se palkka, jonka Jeesus ansaitsi Hänen vaatteidensa kastuessa vereen, kun Häntä ruoskittiin ja piinattiin meidän syntiemme rangaistuksena. Nyt Hän, totinen Viinipuu, tarjoaa työnsä palkan meille siinä maljassa, jossa Hän antaa verensä ja siinä, yhdessä pyhän uhriruumiinsa kanssa, syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän lahjaksi meille.
Herra Jeesus tulee vielä nyt hiljaisena ja aasilla ratsastaen seurakuntansa luo, kun se aloittaa pyhän adventin ajan odottaen Hänen paluutaan kirkkaudessa ja Viimeiseen päivään valmistautuen. Keskellemme saapuu Herra Jeesus, joka ei syntynyt kuningasten kartanoissa, mutta jonka syntymää taivaan enkelit veisuin ylistivät Jumalan Pojan levätessä pahnojen päällä nuoren äitinsä helmoissa. Me saamme Jumalan armosta aloittaa uuden kirkkovuoden ja adventin, Joulun iloiseen ja pyhään juhlaan valmistautumisen, muistaen, että aika on lyhyt, mutta että tänään auttaa Herra, Hän, ”joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” kuollakseen meidän puolestamme ristillä ja sovittaakseen kaikki syntimme ja noustakseen Voittajana kuolleista.
Nouskaamme siis kunnioittamaan Herraamme ja Vapahtajaamme veisaamalla ”Hoosiannaa” Hänelle ja sillä tavoin kiittämään Häntä Hänen saapumisestaan ja pyytämään Häneltä apua kaikkeen hätäämme ja vaivaamme, syntien anteeksiantamusta, iloa ja toivoa tähän päivään ja kerran iankaikkista riemua Hänen luonaan yhdessä kaikkien valittujen pyhien kanssa!