11. sunnuntai helluntaista, Matt. 11:20-24, Martti Vaahtoranta

1.
Ruotsalainen meijeriyhtiö väitti joskus takavuosina, että ”meissä kaikissa asuu pieni lehmä”. Mainokset olivat hauskoja, vaikken ikinä löytänyt lehmää itsestäni.
Asuuko sinussa lehmä? En usko. Sen sijaan väitän, että ”meissä kaikissa asuu pieni fariseus”. Eikä se ole ollenkaan hauskaa, ei ainakaan minun mielestäni.
Ei ole hauskaa, että minussa asuu kaikesta Jumalan hyvästä työstä huolimatta yhä vielä myös syntinen vanha ihminen. Sen omahyväinen itserakkaus ja tekopyhyys huokuu jääkylmää katkeruutta ympärilleen. Minulla ei ole silloin kivaa, mutta vielä vähemmän on kivaa niillä, jotka joutuvat elämään lähelläni ja saavat tuntea pintakiiltoisen fariseuksen ivalliset katseet ja piikikkäät puheet.
Jeesus ei väsynyt eikä väsy kurittamaan pyhällä sanallaan tätä minun ja – kuten pelkään – monen muunkin sydämessä asuvaa ikävää vierasta. Jeesus muistuttaa, että meidän pitäisi ensin ottaa malka eli kattorakenteisiin ennen kuulunut kohtalainen seiväs omasta silmästämme, ennen kuin lähdemme parantelemaan lähimmäisemme näkökykyä, jota haittaa vain pieni roska. Jeesus opettaa meitä näkemään, ettei elämämme astian ulkokuoren peseminen eikä puunaaminen auta hiukkaakaan sen Jumalan edessä, joka katsoo suoraan sydämeen ja näkee siellä kaikenlaista inhottavaa saastaa, vihaa ja katkeruutta, ahneutta ja kateutta, pahoja ajatuksia, tunteita ja himoja. Jeesus opettaa, että me, jotka olemme luonnostamme tuomionalaisia silloinkin, kun pinta kauniisti kiiltää, joudumme joka tapauksessa tuomittaviksi sillä samalla mitalla, jolla äänekkäästi ja paheksuen mittaamme muita – ellemme nimittäin tee synnistämme parannusta ja anna Jeesuksen pyhän veren hukuttaa ja Hänen haavojensa kätkeä meitä Tuomarin tutkivalta katseelta.
2.
Tämän kaiken muistaen en millään tahtoisi tahallani syyllistyä kristittyjen parissa valitettavan tavalliseen ja usein tekopyhään maailman pahuuden päivittelyyn enkä muka ”kaikessa rakkaudessa” harjoitettuun lähimmäisen syntien setvimiseen, en edes kirkkomme surkean tilan kauhisteluun. Toivoisin, että myös seurakuntana keskittyisimme ennen kaikkea tutkimaan omaa tilaamme sellaisena, kuin Jumalan laki sen paljastaa. Toivoisin, että tekisimme parannusta mieluummin omista kuin naapurin synneistä, niin ilmeisiä kuin ne voivatkin olla.
Haluaisin siis saarnata itselleni ja meille Jumalan terveellistä lakia niin, että näkisin itseni sen peilistä, mutta varsinkin, että löytäisin yhdessä teidän kanssanne sille lähteelle, jolla syntejä pestään pois. En halua saarnata Jumalan lakia ja ankaraa tuomiota niille, jotka eivät ole saarnaa kuulemassa, vaan itselleni ja meille, jotka olemme tulleet tänne kirkkoon puhtaaksi pestäviksi ja saamaan voimaa uuteen elämään ja kilvoitukseen. Sillä toisten synneistä emme voi tehdä parannusta, mutta omat syntimme me saamme Jumalan armosta uskon kautta anteeksi, niin kuin jo tänään yhteisessä ripissä kuulimme ja koimme.
3.
Yksityisinä kristittyinä meitä ei siis ole kutsuttu vikoilemaan eikä vakoilemaan lähimmäisiämme, vaan itse elämään aralla tunnolla pyhän Jumalan armokasvojen paisteessa. Joillekin meistä on tosin annettu nöyrän ja rakkaudellisen kehottamisen ja joillekin jopa syntisen pysäyttämisen armolahja. Silti sitäkin käytetään itse kaikkein heikoimpana ja lankeavana, mutta armahdettuna syntisenä. Synnistä nuhtelemisen ohessa osoitetaan aina myös tietä puhdistuksen lähteelle.
Hiukan toinen on tilanne, kun on puhe meistä Kristuksen hengellisenä ruumiina eli Jumalan seurakuntana ja erityisesti, kun puhutaan sen julkisesta saarnavirasta. Erityisesti sillä, seurakunnan pastorilla, on raskas velvollisuus puhua Kristuksen itsensä suulla myös ikäviä asioita. Seurakunnalla ja sen saarnaviralla on lupa ja sen suorastaan pitää lukea ajan merkkejä ja ottaa niihin kantaa, kun se vain tapahtuu aina ensin itse parannusta tekemällä.
Itse asiassa seurakuntaa ja sen saarnavirkaa velvoittaa tähän se rakkaus, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä ja pelastanut meidät synneistämme Poikansa pyhällä verellä ja Hänen uhrinsa ansiosta eikä meidän tekemiemme hyvien tekojen, ei oman elämämme parantelun kautta. Armosta me olemme pelastetut silloinkin, kun jotakin vanhasta pahasta on jäänyt taakse ja uutta, hyvää ja suloista on Pyhän Hengen työnä kasvanut meistä uskovina ja seurakuntana esiin.
4.
Armoa ja anteeksiantamusta, uutta elämää ja pelastusta ei kuitenkaan ole siellä, missä sitä ei lainkaan luulla tarvittavan. Tämän tarpeen, meidän suuren hätämme, Jumala näyttää meille tutkivan ja tuomitsevan lakinsa peilissä, mutta myös ja ennen kaikkea siinä hyvyydessä, jolla Hän kaikin tavoin ympäröi meitä. Sen tähden P.Paavali kysyy: ”Katsotkos ylön hänen hyvyytensä, kärsiväisyytensä ja pitkämielisyytensä rikkauden, ettet tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen? (Room. 2:4)
Tästä oli kyse myös Jeesuksen kovissa sanoissa, jotka kuulimme tämän päivän saarnatekstissä. Jeesus ei ole siinä sormea heristävä moralisti eikä tekopyhä fariseus, vaan Jumala itse, jonka rakkaudelle liian usein käännetään selkä tai sivuutetaan se sitä edes huomaamatta. Ja Jumala on rakkaudessaan polttava tuli niitä kohtaan, jotka eivät luule sitä tarvitsevansa.
Tätä Jumalan rakkauden tulta Jeesus on kutsunut myös meidät seurakuntana sekä ottamaan vastaan että levittämään edelleen. Se on tuli, joka pelastaa sen, joka pysähtyy pakomatkallaan ja katsoo Kristukseen, kun Hän katsoo täynnä rakkautta syntiseen. Se taas, joka ei pysähdy, vaan jatkaa pakoaan, jää Jumalan vihan alle, ja lopulta se polttaa pakenijan.
Kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Mutta jos Jumalan rakkauden tuli on meidät seurakuntana ja uskovina saanut pysäyttää katsomaan Häntä, joka itse viattomana ja meidän puolestamme syntiseksi tehtynä uhrina paloi ristillä oman pyhyytensä tulessa; jos Jumalan vihan tuli on saanut meidät näkemään oman tilamme ja sen toivottoman pakomatkan, jolla ovat niin suruttomat syntiset kuin tekopyhät ja vikoilevat fariseuksetkin; jos Jumalan rakkauden tuli on saanut meidät katsomaan Hänen armokasvoihinsa ja jos elämme niiden valkeudessa silloinkin, kun Hänen vihansa tuli yhä polttaa meissä sitä, mitä itsessämme ja omassa varassamme olemme ja vie meitä alati yksilöinä ja seurakuntana parannukseen synneistämme ja kuolleista töistämme – silloin voimme Herran tahdon mukaisesti arvioida myös elämää ympärillämme.
5.
Silti myös me olemme siinä mukana. Emme ole koskaan vain ”Herran seurakunta”, vaan aina myös osa sitä maallista yhteisöä, jossa elämme. Ihmistä ’sellaisenaan’ ei ole edes olemassa. On vain toistensa kanssa eläviä ihmisiä.
Niinpä sen hengellisen yhteyden lisäksi, jota elämme todeksi tässä messussa ja arjen keskellä, kuulumme myös perheeseen ja sukuun, olkoon se kuinka rikkinäinen ja riitainen tahansa. Olemme tietyn kaupungin, kylän tai pitäjän asukkaita. Olemme suomalaisia ja sellaisina pohjoiseurooppalaisia ja niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin ylipäätään eurooppalaisia. Kuulumme maallisessa mielessä siihen ihmiskunnan osaan, joka on kauan määrittänyt itsensä paitsi historiasta ja yhteisistä kokemuksista, elämäntunnosta ja konkreettisista yhteyksistä, myös kristillisestä uskosta käsin. Sillä tavoin meidän hengellinen identiteettimme uskovina ja seurakuntana kohtaa maallisen, eurooppalaisen identiteettimme. Olemme myös pienenä Pyhän Marian seurakuntana osa sitä kirkkoa, joka on antanut kulttuuriset etumerkit meillekin, äärimmäisen Pohjolan asujamille.
Ja nyt Jeesus katselee meitä ja näitä meidän yhteisöjämme, Pyhän Marian seurakuntaa, Suomen Lähetyshiippakuntaa sellaisena, kuin se on syntymässä, mutta myös ikivanhaa Rauman seurakuntaa ja Suomen monisatavuotista luterilaista kirkkoa, eikä vain niitä, vaan myös Suomea ja suomalaisia, Eurooppaa ja eurooppalaisia. Herra Jeesus arvioi meitä ja niitä sellaisina, kuin me tässä ja nyt olemme. Mitä Hän mahtaa sanoa?
6.
On ainakin hyvä, että arvion tekee ulkopuolinen ja sellainen ulkopuolinen, jolla on myös edellytykset arvioida meitä oikein. Yksi lääketieteen perussäännöistä on, ettei lääkäri saisi hoitaa hänelle liian läheistä ihmistä. Nuha, hyttysenpistot ja muut sen kaltaiset asiat ovat eri juttu, mutta vakavista sairauksista puhuttaessa omaislääkäri saattaa pelkästä pelosta jättää oikean diagnoosin tekemättä. Kun on liian lähellä tutkittavaa ja kun oma elämä on sidoksissa hänen elämäänsä, inhimillinen heikkous voi estää näkemästä sitä, mikä ulkopuoliselle asiantuntijalle on ilmeistä.
Sama pätee, kun puhutaan suhteestamme omaan yhteisöömme ja omiin yhteisöihimme. Olemme liian lähellä uskaltaaksemme nähdä ja sanoa ääneen, mikä meitä ja niitä vaivaa. Ja kuten tappava sairaus voi kehittyä hitaasti, piilossa ja huomaamatta, samoin myös yhteisöjemme, kirkkomme, kansamme ja yhteiskuntamme syntisairaudet kasvavat salakavalasti, hitaasti ja totutellen, osaksi omaa elämäämme, niin ettemme omin silmin huomaa muutosta. Ja lopulta käy, kuten sen tunnetun sammakon, joka ei koskaan olisi jäänyt kiehuvaan veteen, johon se pudotettiin, mutta läkähtyi siinä kuoliaaksi, kun vettä hiljaa ja vähitellen kuumennettiin kohti kiehumispistettä.
7.
Mikä siis neuvoksi? Hyvä ei nimittäin ole myöskään se vaihtoehto, johon me silkasta pelosta helposti syyllistymme: että näemme, kuinka maailma ympärillämme on pahan vallassa, mutta luulemme pääsevämme sitä pakoon muuttamalla muutamia ulkonaisia tapojamme ja luomalla omia yhteisöjä, jotka koettavat sulkea tiiviisti rajansa maailman suuntaan. Emme huomaa, että se ”maailma”, jota pakenemme, tuleekin meissä itsessämme yhteisöömme sisälle. Mitä tiukemmin sitä vartioimme ulko-ovella, sitä varmemmin se luikkii takaovesta sisään ja tekee pahaa jälkeä omassa sydämessämme. Ja niin syyllistymme samoihin synteihin kuin maailma, mutta ehkä vieläkin hienommalla ja pirullisemmalla tavalla kuin se.
Sen tähden on hyvä, että Jeesus arvioi meitä ja maailmaa, jossa elämme. Ja tästä Hänen näkökulmastaan tarkastelemme nyt päivän evankeliumia, myös itse tarkasteltaviksi suostuen, emmekä mitenkään voi sivuuttaa kysymystä, joka huutomerkin tavoin nousee siitä esille: sopiiko Jeesuksen tämän päivän evankeliumissa tekemä diagnoosi myös meihin ja meidän aikaamme?
Vastauksenkin aavistamme: kyllä; se kuvaa kauhistuttavan terävästi tilannetta entisessä kristillisessä Euroopassa ja Suomessa.
Huomiota kuitenkin herättää, ettei Jeesus ole ensisijaisesti tuomitsemassa jo kauan sitten tuomittua Sodomaa. Siitähän on tullut suorastaan yksi syntisen elämän vertauskuvista! Silti Jeesus sanoo Sodomankin selviävän paremmin viimeisellä tuomiolla kuin ne Hänen oman aikansa kaupungit, joissa Hän ja Hänen opetuslapsensa olivat saarnanneet ja tehneet monta suurta ihmettä.
Samoin Jeesus arvioi Tyyroa ja Siidonia. Ne olivat aikanaan sen pakanallisen uskonnon pesäpaikkoja, jota vastaan Israelin Jumala taisteli. Toisaalla evankeliumeissa Jeesus puhuu myös Niiniven miehistä, joiden ”pitää nouseman tuomiolle tämän suvun kanssa ja hänen tuomitseman; sillä he paransivat heitänsä Jonan saarnasta. Ja katso, tässä on enempi kuin Jona.” (Matt. 12:41)
Jeesus siis valitsee kuulijoidensa maailmasta kaikkein syntisimmät ja pahiten langenneet kaupungit. Voisimme liittää listaan vielä vaikkapa paheellisuudestaan laajalti tunnetun satamakaupunki Korintin, jossa vain vähän myöhemmin eli – tosin monessa langennut ja riitainen, mutta silti – elävä Herran seurakunta, jolle Pyhä Paavali kirjoitti ainakin kaksi kirjettä. Voisimme valita myös meidän maailmastamme erilaisia pariiseja ja new yorkeja, joita ehkä pidämme jumalattomina ja syntisinä paikkoina. Ehkä Jeesus sanoisi myös niiden osan olevan tuomiolla parempi kuin noiden tavallisten ja kunnollisten, normaalia elämää viettävien kaupunkien, joita Hän luettelee ja joissa kunnon ihmiset elävät omaa kunnon elämäänsä. Siitä puuttuu vain jotakin vähäiseltä näyttävää, mutta sen mukana kaikki.
8.
Missä siis oli näiden kaupunkien synti? Mikä on meidän maailmamme, meidän Suomemme ja Eurooppamme suurin synti? – Se on siinä, että niin kuin Jeesuksen kotikaupunki ja ne kaupungit, joissa Hän ja Hänen opetuslapsensa olivat vierailleet, ne kääntävät Hänelle selkänsä ja ajattelivat olevansa niin kunnollisia, kehittyneitä, sosiaalisia ja siistejä, ettei millekään parannukselle ole tarvetta.
Erityisesti tämä korostui siinä, kuinka Kapernaumin väki otti Jeesuksen vastaan jopa Hänen opetustaan ja suuria tekojaan ihmetellen, mutta sittenkin vain epäuskoisena päätään pudistellen ja lopulta tutun naapurinpojan hyläten. Näin siitä kertoo pyhä Matteus:
Ja kuin hän tuli isänsä maalle, opetti hän heitä heidän synagogassansa, niin että he hämmästyivät ja sanoivat: kusta tällä on tämä viisaus ja nämät väkevät työt? Eikö tämä ole tuo sepän poika? Eikö hänen äitinsä kutsuta Mariaksi ja hänen veljensä Jakob ja Joses, ja Simon ja Juudas? Ja hänen sisarensa, eikö ne kaikki ole meidän tykönämme? Kusta siis tällä on nämät kaikki? Ja he pahenivat hänessä. (Matt. 13: 54-57)
Ja niin Jeesus joutui sanomaan sananlaskuksi muodostuneet sanansa:
”Ei prophetaa kussakaan halvempana pidetä kuin isänsä maalla ja kotonansa.”
Ja Matteus lisää vielä:
Ja ei hän siellä monta väkevää työtä tehnyt, heidän epäuskonsa tähden. (Matt. 13:57-58)
Niinpä kuulimme tämän päivän tekstistä Jeesuksen ankaran-tuskalliset sanat: ”Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä pitää hamaan helvettiin sysättämän!”
9.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Se tarkoittaa ensinnäkin sitä, minkä olemme toivottavasti usein kuulleet: ettei synti sinänsä ketään kadota, vaan katumattomuus ja epäusko. Ja toiseksi näen kaikessa tässä Herramme puhuvan ankarasti myös meille suomalaisille ja eurooppalaisille, jotka olemme niin käsittämättömän paljon saaneet Häneltä, saaneet luomisen lahjoja, mutta myös eläneet, joskus huonommin, joskus paremmin, lunastuksen armon sanomasta. Se on muokannut kulttuuriamme enemmän kuin luulemmekaan, vaikka sen usein olemme myös väärässä ylpeydessä ja uskomme väärin ymmärtäen vääntäneet vinoon.
Silti se suunnaton hyvinvointi, jota Euroopassa kaikkien kriisienkin keskellä nautimme, ja se moraali, joka sanoo, että yhtäältä olemme yksilöinä suoraan vastuussa Jumalalle siitä, mitä teemme, ja toisaalta, että niistäkin on pidettävä huolta, joista ei itse siihen ole, jopa pahoista, mutta varsinkin heikoista – ne kaikki ovat Jumalan suuria lahjoja meille. Sitä on myös se kristillinen elämänjärjestys, jossa tehdään viikko töitä omassa arkisessa kutsumuksessa, ja sekin on Herrassa pyhää, ja sitten levätään ja iloitaan Herran edessä yhden kokonaisen päivän verran. Myös avioliitto ja perhe pidetään kunniassa, ja lapsia Herran lahjoina. Ja paljon muitakin asioita voisin luetella, joiden kautta Jumala ympäröi meitä hyvyydellään ja vetää meitä sillä tavoin kiitolliseen parannukseen synneistämme ja kiittämättömyydestämme.
Mutta mitä me suomalaiset ja eurooppalaiset teemme? – Pahoin pelkään, että Jeesus joutuu lopulta sanomaan meistäkin niin kuin Hän sanoi niistä kunnon kaupungeista, joissa Häntä ei otettu vastaan ja ajateltiin, että ”pärjätään sitä ilmankin”. Pahoin pelkään, että kasvava luopuminen Jumalasta ja Hänen sanastaan lopulta tuhoaa myös meidän yhteisen kulttuurimme ja sen moraalin, jossa kuninkaillakin on Kuningas ja herroilla Herra. Pelkään, että kun asetamme ihmisen korkeimmalle valtaistuimelle, sinne pyrkii pian myös toinen ihminen, eikä neuvottomien summa tuota viisautta, vaan aina suurempaa neuvottomuutta ja lopulta vihaa ja tuhoa.
Pelkään, että olemme kansana ja Eurooppana suuressa vaarassa, emme sen tähden, että eläisimme erityisen syntisesti, vaikka siihenkin pystymme, vaan enemmänkin sen tähden, että meistä on tullut omissa silmissämme niin kunnollisia ja viisaita, ettemme usko tarvitsevamme Jumalan armoa emmekä apua. Missä kuitenkin Jumala menetetään, sieltä on pian myös kunnollisuus tiessään, ja lopulta pakanat maan ääristä ja suuret syntiset juoksevat edeltämme Jumalan valtakuntaan, mutta meidän edestämme viimeinen ovi sulkeutuu jymähtäen.
Tästä voisimme puhua kauan, mutta jätämme nyt aiheemme. Varomme myös lankeamasta itse siihen tekopyhän moralismin syntiin, josta saarnani aluksi varoitin. Sen tähden päätän sen P. Pietarin sanoihin muistaen ja muistuttaen, että meidät on jo asetettu sille Tielle, joka vie iankaikkiseen elämään ja että jo uskossa seisomme Kristus-kalliolla, josta ”Kallioapostoli” väkevästi todisti:
”Sillä aika on, että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin meistä alkaa, minkäs lopun ne saavat, jotka ei Jumalan evankeliumia usko? Ja jos hurskas tuskalla vapaaksi tulee, kussa sitte jumalatoin ja syntinen näkyy? Sentähden ne, jotka Jumalan tahdon jälkeen kärsivät, antakaan sielunsa niinkuin uskolliselle Luojalle hyvissä töissä.“ (1 Piet. 4:17-18)
Amen.