3. sunnuntai helluntaista, Luuk. 9:57-62, Martti Vaahtoranta

1.
Nyt se suvi sitten tuli, viimeistään nyt, totuttuun aikaan ja valtavalla voimalla. Jälleen kerran se pursuaa elämää kirkkovuoden ”vihreän kauden” alussa, kuten hyvin sopii.
Sillä Pyhän Kolminaisuuden päivän jälkeen alkava kirkkovuoden jakso on aikaa, jolloin uskoamme Jumalan suuriin pelastustekoihin koetellaan arjen vaelluksen keskellä. On vietetty monta suurta juhlaa Jumalan armokasvojen paisteessa. On saatu valtavia lahjoja. On saatu ne armosta, ei ansiosta. On saatu synnit anteeksi, on saatu elämä ja autuus Kristuksessa ja osallisuudessa Häneen.
Nyt kuitenkin kysytään, mitä näillä suurilla lahjoilla teemme ja kuinka niiden kanssa elämme. Nyt kysytään, kasvaako meihin kylvetty sana ja kasteen vedellä kostutettu sydämemme hyviä hedelmiä, uskon tunnustamista ja rakkauden töitä. Kysytään, ravitseeko Herran vuodatettu veri ja uhrattu ruumis myös meitä, antaen anteeksi ja varustaen meitä Hänen seuraajinaan matkallamme taivaaseen.
2.
Tästä matkasta on puhe myös tämän päivän evankeliumissa. Vaelletaan kohti Jerusalemia. Ollaan siis samassa pelastushistorian tilanteessa, jota seurasimme jo paastonaikana eli ennen Pääsiäistä, mutta ollaan myös matkalla kohti taivaallista Jerusalemia ja ikuista isänmaata.
Sitä tässä nyt ehkä myös vähän ihmettelemme, että joko taas puhutaan rististä ja luopumisesta, vaikeista, raskaista asioista? Eikö niistä jo tarpeeksi saarnattu? Eikö niisä Pääsiäisenä ja Helluntaina päästykään?
En vastaa tähän kysymykseen, vaan palaan asioihin, joita suvi tuo aina uudelleen minun ja monen muun elämässä mukanaan. Palaan aurinkoon ja tuuleen. Palaan taivaan sineen, joka monin eri sävyin heijastuu merestä, joka on aina kaunis.
Palaan siis siihen maisemaan, joka on monelle rannan asukkaalle tutumpi kuin viljapellot, metsät ja karja. Silti vuodenkierto koskee myös merta, rannikkoa ja saaristoa. Kevät kevään jälkeen jäät lähtevät ja linnut tulevat takaisin. Joka suvi on myös ne ilmat, jolloin ei millään saisi olluksi maissa. Meri on alkanut lämmetä, ja aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta leppeän merituulen kutittaessa kasvoja!
Tämä meren kutsu ei ole vieras myöskään Raamatulle, ei varsinkaan Uudelle testamentille. Apostolien teot liikkuu luontevasti Välimeren vilkkaan laivaliikenteen verkostossa, ja evankeliumeissa, jotka kertovat Jeesuksen elämästä ja töistä, Genesaretin järvellä on merkittävämpi rooli kuin edes Saimaalla tai Päijänteellä tai Säkylän Pyhäjärvellä tai Köyliönjärvellä on suomalaisuudessa. Sen tähden Raumanmeren ja saariston kasvatin on helppo samastua kertomuksiin Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa työstä ja retkistä veden äärellä ja ”Galilean merellä”.
Ja silloin soudetaan. Ei ole moottoreita, mutta myöskään purjeista ei puhuta. Soudetaan, niin kuin minä olen oppinut soutamaan jo pienenä poikana ja sitten nuorena kiskonut pariairoilla puista Pikkupaattia toisenkin tunnin veljeni kanssa. Ja myös kalastusta sillä tavoin joskus harjoitettiin, isä kolmantena.
Se kävi työstä. Joskus harvoin olen kuitenkin päässyt myös soutupaatin akterpiittalle, kun toiset kiskovat airoja. Silloin olen ymmärtänyt, miksi ainakin Ruotsin kuninkaallisia kuljetetaan soutaen Tukholman vesillä suurten juhlien aikaan. Ei ole hienompaa tapaa liikkua veden päällä kuin istua monisoutuisen paatin akterissa.
Ehkä juuri sen tähden meillekin kerrotaan Jeesuksesta, joka nukkui veneessä toisten soutaessa. Kuningasten Kuningas kulki arvolleen sopivalla tavalla, mutta ei kullatussa sluupissa Ruotsin kuninkaallisten tapaan, vaan verkkopaatin akterissa, keskellä arkista, raskasta työtä.
Sieltä, veneen perästä, näki myös eteenpäin. Akterissa istuva näkee, mitä paatin föörin edessä on, onko siellä riissaava matala vai näkyviä kiviä vai ehkä vastaantulija, jota pitää väistää tai ainakin ottaa se huomioon. Ilmankos monissa monisoutuisissa veneissä perässäistuja on samalla ruorimies.
Meillä ei sellaista tapaa ollut muulloin kuin joskus leikinpäiten. Piti osata soutaa taaksepäin katsellen. Menosuuntaan vilkaistiin vain silloin tällöin.
Kuinka se oli mahdollista? Kuinka voi soutaa eteenpäin katsoen samalla taaksepäin?
Kyllä se oli mahdollista, varsinkin, jos aina silloin tällöin katsoi olkansa ylitse. Soutaminen taaksepäin katsellen perustui kokemukseen, siihen, että tunsi maiseman, jossa kuljettiin, tiesi tarkasti, mitä föörin edessä oli myös silloin, kun katse kulki taakse jäävässä maisemassa. Ja kun tultiin samaa reittiä takaisin, se mikä oli merelle soutaessa selän takana, jäi taakse sitä toiseen suuntaan katsellessa ja painuessa mieleen niin, että sen unissaankin osaa.
3.
Jeesus kuitenkin katseli eteenpäin ja näki, mikä oli tulossa. – Muistan tietyn tilanteen Lyökin vesiltä suvella 2000. Olimme tulossa suvun paatilla pieneltä Oolannin reissulta kotiin. Ilma oli mitä ihanin.
Seisoin paatissa poikittain tiskaten, tai mitä kokin hommia minulla siinä mahtoikin olla. Vastaan seilasi toinen mahonkipaatti ja tuttu pastori sen ruorissa. Heilutimme iloisesti, ja jäin katselemaan ystävämme veneen perään meidän ajaessamme kohti pohjoista.
Silloin kokenut isäni, joka istui ruorissa ja katseli eteenpäin seuraten samalla taivaan merkkejä, huudahti yllättäen: ”Nyt äkkiä kaikki luukut kiinni.”
Teimme työtä käskettyä. Samassa tuuli ja sade jo iskivät veneeseen. Se oli harvinainen ja pelätty trombi, pieni pyörremyrsky, joka valtavalla voimalla kävi kimppuumme. Moottori oli sitä vastaan mahditon, näkyvyys olematon, paatti tuulen voimasta vahvasti kallellaan, vaikka seilejä ei ollut nostettu. Luukkujen raosta tunki vettä sisälle. Ja vaikka metelin on pitänyt olla melkoinen, jälkeenpäin muistellen tuntuu kuin olisi ollut aivan hiljaista.
Vastaan tullut vene hävisi vaakasuoraan lentävän veden luoman verhon taakse. Kuinka sen kävi? Sitä muistan miettineeni kaiken keskellä ja puettaessani pelastusliivejä poikien ylle.
Sitten kaikki oli ohi, yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Tuuli tyyntyi, lämmintä oli edelleen, lipputanko vain oli melkein vaakasuorassa ja jolla kaatuneena perässä. Muuten kaikki oli kunnossa. Ja myös ystävämme paatti tuli näkyviin masto pystyssä ja etelää kohti seilaten.
Jolla saatiin pystyyn ja tyhjäksi ja lipputanko suoraan. Suuta vain kuivasi kaiken jälkeen. Taisin kokkina tarjota miehistölle ylimääräiset jugurtit matkan jatkuessa turvallisesti kotiin.
4.
Miksi kerron näin pitkästi omista merikokemuksistani ja maisemasta, jossa olen elänyt ja kasvanut? Kerron sen siksi, että siinä on meille väkevä kuva vaelluksesta, jota teemme kristittyinä Herramme jalanjäljissä kohti taivaan kotia. Kerron sen siksi, että Jeesus näkee eteenpäin ja sanoo evankeliumimme kovat sanat niille innokkaille, jotka auringon paistaessa ja elämän hymyillessä ovat omasta mielestään valmiit ihan mihin tahansa Jeesuksen seurassa ja Hänen ihmetekojensa innoittamina – kunhan vain saavat ensin haudata kuolleen isänsä ja jättää omaisilleen jäähyväiset.
Ne ovat itsessään kunniallisia, oikeita ja hyviä tekoja. Ei Jeesus kumonnut neljättä eikä mitään muutakaan Jumalan käskyistä, sillä ne olivat ja ne ovat myös Hänen käskyjään, ja Hän on itse ne viimeistä myöten täyttänyt. Ei Jeesus opettanut laiminlyömään lapsiaan ei halveksimaan vanhempiaan eikä hylkäämään puolisoa. Jeesus opetti meitä olemaan uskollinen aviopuolisona, hoitamaan rakkaudella lapsia ja pitämään myös vanhoista vanhemmista huolta. Eikä Jeesus myöskään kieltänyt omistamasta taloa ja asumasta siinä. Oli Hän itsekin ollut niitä ammatikseen rakentamassa, ainakin todennäköisesti.
Nyt Jeesus kuitenkin näyttää kieltävän tämän kaiken niiltä, jotka innoissaan haluavat seurata Häntä. Tylyltä tuntuu erityisesti, kuinka Jeesus kieltää yhtä heistä edes hautaamasta isäänsä puhuen ”kuolleista, joiden pitää antaa haudata kuolleensa”. Kuinka kysyjä mahtoi suhtautua tähän vastaukseen? Kävikö hänen niin kuin sen rikkaan nuorukaisen, jonka Jeesus käski myydä omaisuutensa ja lähteä sitten seuraamaan Häntä, mutta nuorukainen jätti omaisuuden sijasta Jeesuksen?
5.
Sitä emme tiedä. Sen kuitenkin tiedämme, että siinä, mitä Jeesus myös meille, Hänen nykyisille seuraajilleen sanoo tämän päivän evankeliumissa, tiedämme, että se on mitä suurimmassa määrin realistista, todellisuuden huomioon ottavaa puhetta. Ja kaikessa kovuudessaan se on lopulta myös vapauttavaa evankeliumin saarnaa.
Vähän ennen evankeliumimme kertomusta sanotaan Jeesuksesta, että Hän ”käänsi […] kasvonsa menemään Jerusalemin puoleen.“ Erään Raamatun selittäjän mukaan alkutekstissä puhutaan siitä, kuinka ”Jeesus kovetti kasvonsa” lähtiessään kohti Jerusalemia.
Sillä Jeesus tiesi tulevansa häväistyksi, syljetyksi ja tapetuksi. Jeesus istui paatin akterissa ja näki sen, mitä innokkaat kysyjät eivät nähneet, sillä he sousivat vanhalta muistolta maisemaa takanaan katsellen. Jeesus sen sijaan istui ruorissa ja näki myrskyn, joka oli lähestymässä samaan aikaan, kun kysyjät istuivat kaikessa rauhassa tasaisesti ja tahdissa soutaen ja paatin takana väreilevää hellepäivää ihaillen.
Sen tähden kysyjät eivät tienneet, mitä he sanoivat, kun he lupasivat seurata Jeesusta, minne ikinä tämä menisi. He eivät tienneet, mitä se toisi tullessaan. Ja sen Jeesus nyt kertoi heille.
Se oli kovaa puhetta. Samalla tämä Jeesuksen ”realiteettiterapia”, joka maalasi todellisuuden kysyjien eteen sellaisena, kuin se oli eikä sellaisena, kuin he toivoivat sen olevan, samalla se oli myös mitä armollisinta puhetta heille. Ja sitä se on meillekin.
Sillä ilman, että Jeesus asettaisi kyseenalaiseksi sitä, että me tarvitsemme katon päämme päälle, ruoan, vaatteet ja paljon kaikenlaista muuta, ilman, että Jeesus kieltäisi meitä kunnioittamasta vanhempiamme tai saattamasta heitä rakkaudella ja kunnioittaen hautaan, ilman, että Jeesus kieltäisi meiltä luonnollisen suhteemme omaisiin ja ystäviimme, Jeesus vapauttaa meidät niistä vääristä siteistä, jotka estävät meitä kulkemasta siihen uuteen, jonka Hän tuntee ja tietää, mutta jota me emme näe soutaessamme selkä menosuuntaan tai, toista kuvaa käyttääkseni, yrittäessämme ajaa autoa eteenpäin vain peruutuspeiliin katsoen.
6.
Me näemme milloin haikeutta ja pelkoa, milloin vihaa ja katkeruutta tuntien kaiken sen, mikä on takanamme. Eteenpäin emme näe, mutta mennyt sitoo meitä tuhansin sitein niin hyviin kuin huonoihinkin asioihin ja saa meidät epäröimään uusien asioiden edellä silloinkin, kun ne ovat hyviä ja kauniita.
Näistä maallisista siteistä Jeesus tahtoo meidät nyt kirkkovuoden vihreän ajan ja arjen kilvoituksen alettua vapauttaa. Yhtäältä Hän näyttää kovalta tuntuvalla tavalla, että vaikka olemme jo saaneet Hänessä lahjaksi syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän ja että perillä meitä odottaa valtava voittopalkinto Hänen kasvojensa ihanassa valkeudessa, tässä ajassa Hänen seuraamisensa ei aina tuo mukanaan vain auringonpaistetta ja leppoisia suvipäiviä, vaan myös vastatuulta ja kovaa sadetta, jopa myrskyä ja rakeita. Herran seuraaminen ei aina kartuta omaisuuttamme, vaan voi joskus jopa hävittää sen kokonaan. Se ei aina vie meiltä omaisia eikä ystäviä, mutta niinkin voi käydä sen uskon tähden, jolla tunnustaudumme Jeesukseen ja Hänen seurakuntaansa.
Tämä on se ”laki”, jonka Jeesus saarnaa nyt myös meille, niin kuin Hän saarnasi sen monelle innostuneelle ihailijalleen maallisen matkansa varrella. Se on kuitenkin myös ”evankeliumi”, iloinen ja vapauttava sana. Se ei vapauta meitä omaisiamme ja ympäristöämme koskevasta maallisesta, rakkauden sanelemasta vastuusta, mutta hengellisessä mielessä Jeesuksen karskit sanat vapauttavat meidät kaikista niistä vääristä kahleista, joilla synti sitoo meidät sekä omasta halustamme että toisten ihmisten pahuuden köysillä omaisuuteen, taloihin ja tavaroihin ja myös toisiin ihmisiin ja aivan erityisesti vanhempiimme ja omaisiimme ja kaikkeen siihen, mitä hyvänä, mutta myös pahana perintönä raahaamme perässämme kuin vanhan ajan vankikarkuri rautapalloa jalassaan.
Näistä kahleista Herra Jeesus tahtoo vapauttaa meidät, jotta riittävän ajoissa näkisimme tulossa olevan myrskyn ja yhdessä Hänen kanssaan selviäisimme siitä ja saisimme arjen vaelluksen keskellä ja lopulta, kun kuolemamme hetki koittaa tai kun Hän tulee kunniassaan hakemaan meitä kotiin, että saisimme nähdä ja kuulla, kuinka Jeesus yhdellä ainoalla sanallaan tyynnyttää niin ulkoisen kuin sydämemmekin myrskyn ja antaa armonsa auringon paistaa vääristä siteistä vapautetuille seuraajilleen. Vain sellaisina, sisäisesti vapaina, armahdettuina syntisinä meistä saattaa tulla niitä Jeesuksen omia, jotka kaiken jättäneenä ja Häntä seuraten voivat palata omaistensa luo ja isänsä hautajaisiin, omaan kotiin ja omaan työhön ja myös omaa omaisuuttaan oikein hoitamaan eli samalla kaikkea hyvää edelleen jakaen ja muitakin samalle matkalle mukaan kutsuen – ei enää peruutuspeilistä ajaen eikä selkä menosuuntaan soutaen, vaan yhdessä Jeesuksen kanssa kohti tulevaisuutta ja sen suurta täyttymystä kohti kulkien, sitä pelotta katsellen ja odottaen ja aina valmiina jättämään menneet, hyvistä asioista Jumalaa kiittäen, mutta niistäkin ilolla luopuen, kun meidän aikamme on tullut ja saamme lopullisen kutsun Taivaan kotiin. Amen.