15. sunnuntai helluntaista, Joh. 5: 1-15, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pauluksen seurakunta (Kouvola)

1.
Taas venähti sunnuntaiaamu pitkäksi. Herätyskello kyllä hälytti ajallaan, mutta kun ei millään jaksanut heti nousta sängystä.
Sitten tuli syödyksi aamiaista pidemmän kaavan jälkeen. Oli niin mukava kaikessa rauhassa hörppiä kahvia ja lukea lehteä siinä sivussa. Pyhäaamun rauhaa!
Sen jälkeen piti laittaa oma maallinen maja sellaiseen kuntoon, että sitä viitsi muillekin näyttää. Siitä ei ihan arkiaamun ajassa selvitty, ja sekin otti aikaa, kun piti etsiä parempaa päällepantavaa kirkkoon lähtiessä. Harmitti, kun ei taaskaan tullut otetuksi vaatteita valmiiksi jo illalla.
Ja niin siinä sitten taas kävi. Pyhäaamun rauha oli tipotiessäään. Taas lähdettiin myöhässä kirkkoon. Niinpä autossa oli lievästi sanottuna kireä tunnelma, kun kuski polki uhkarohkeasti ohitellen ja välillä ylinopeutta kotikirkkoa kohti. Ja ihan mahdottomasti suututtivat kaiken maailman rähmästelijät keskiviivan tuntumassa. Taisi tulla aika rumasti sanotuksi parista tädistä. Muu autokunta etsi syyllisiä siihen, että taas kerran oltiin näin myöhässä liikkeellä.
Mutta mitäs siitä, kun kerran oltiin kirkkoon menossa. Ylinopeutta ohi, röyhkeästi risteyksestä, pahat puheet huulilla ja kitkerä tunnelma autossa – jottei vain myöhästyttäisi yhteisestä ripistä. Sillä tarkoitus pyhittää keinot, kun ollaan matkalla kirkkoon. Vai pyhittääkö?
2.
”Semmoista se on meidänkin hengellisessä elämässämme”. Tai ainakaan kovin kaukana se ei liene kenestäkään meistä, ei ainakaan minusta, joka tässä saarnaan toisille lakia. Ja uskokaa tai älkää: en tosin tässä kirkossa enkä tässä seurakunnassa, mutta omassa kirkossamme kuitenkin olen myös sellaista kokenut, että jopa kaikkein pyhimpään eli ehtoollispöytään tullessa etuillaan. Enkä taaskaan voi osoittaa yhdellä sormella toisia ilman, että kolme osoittaa samalla omaan sydämeeni.
On siinä ja siinä, etteivät heikommat jää jalkoihin, kun minun pitää mahdollisimman pian ja ensimmäisten joukossa päästä Kristuksen ruumiin ja veren armosta osalliseksi. Sivuilleni katsomatta ja muita edes huomaamatta tungen väkisin alttarin ääreen. Mutta mitäs siitä! Tarkoitus pyhittää keinot, kun minä olen menossa armon osallisuuteen. Vai pyhittääkö?
”Semmoista se on meidänkin hengellisessä elämässämme.” Entä teidän?
Riittääkö meille, että me ja vain me saamme pyhä pyhän jälkeen kokoontua tuttujen seurassa omaan, pieneen, kodikkaaseen ja turvalliseen kirkkoomme? Riittääkö, että meille ja vain meille julistetaan joka pyhä puhdasta Jumalan sanaa ja jaetaan Kristuksen totinen ruumis ja veri? Riittääkö meille, että me ja vain me saamme syntimme anteeksi ja voimme sitten rauhassa ja rajoituksia noudattaen hyvillä mielin ajaa kotiin ja jatkaa pyhäpäivän viettämistä perheen piirissä.
3.
Huomaammeko ollenkaan halvattua miestä, joka pyhä toisensa jälkeen makaa kirkon rappusilla ja odottaa, että joku taluttaisi hänet sisään? Huomaammeko?
”Herra, minulla ei ole ketään, joka veisi minut lammikkoon, kun vesi on kuohutettu; ja kun minä olen menemässä, astuu toinen sinne ennen minua.” Kaikilla on niin kova kiire veteen, jonka kerrotaan parantavan sairaudet, ettei Lammasportin vieressä makaavaa miestä edes huomata. Vanhemmat taluttavat veteen lapsiaan, lapset vanhempiaan, naapurit ja sukulaiset omaisiaan – mutta ”minulla ei ole ketään”.
Oliko oikein, että omaiset huolehtivat omista sairaistaan? Oliko oikein itse hakea lammikon kuohutetusta vedestä apua omiin vaivoihin? – Oli toki! Kumpikin oli oikein. Kuka sitten lapsistamme huolehtisi, ellemme me vanhemmat? Kuka huolehtisi vanhoista vanhemmistamme, ellemme me, heidän lapsensa? Kuka ystävistämme, elleivät heidän ystävänsä? Ja myös omaan hätäänsä saa ja pitää hakea apua. Se on selvää!
Mutta oliko se oikein, että hän, jolla ”ei ollut ketään”, jäi ilman apua? Oliko oikein, että häntä, joka ei itse pystynyt auttamaan itseään, kukaan muukaan ei auttanut? Onko oikein, että minulle riittää, kun minä pelastun yhdessä perhekuntani kanssa? Onko oikein, että laajassa maailmassa ja aina vain enemmän myös omassa maassamme, kaupungissamme ja kylässämme on niitä, jotka ovat hengellisesti täysin hukassa ja ilman toivoa pelastuksesta, josta he eivät ole edes koskaan kuulleet, eivät ainakaan kunnolla ja oikein?
4.
”Herra, minulla ei ole ketään.” Näin sanoo Lammasportin vieressä makaava mies. Ei ole ketään, joka kantaisi hänet parantavaan veteen.
Raamatun alkutekstissä on kuitenkin tärkeä sana, joka meidän uusimmista 1900-luvun käännöksistämme puuttuu: ihminen. Vanhin käytössä oleva raamatunkäännöksemme kääntää alkutekstiä sananmukaisesti: ”Herra, ei ole minulla sitä ihmistä, joka minun vie”. Minulla ei ole ketään ihmistä. Niin sanoo mies. Ei ole ihmistä, joka voisi minua auttaa.
Siinä, mitä tuona juhlapäivänä Lammasportin luona ja lähellä Jerusalemin temppeliä tapahtuu, taitaakin olla enemmästä kysymys kuin vain siitä, että tapahtumat ovat meille Jumalan lain peili, jota Pyhä Henki pitää silmiemme edessä. Sen sanoma taitaa olla jotakin muuta ja vielä enemmän kuin vain se surullinen tosiasia, että me ihmiset olemme loputtoman itsekkäitä tai ainakin hyvin heikkoja myös silloin, kun on kyse Jumalan armosta, joka Kristuksen tähden kuuluu kaikille ihmisille. On kyse vieläkin enemmästä kuin siitä, että meidän rakkautemme ja huolenpitomme ei usein ulotu pidemmälle kuin oman perheemme jäseniin. (Ja hyvä sekin! Hyvä, jos jaksamme huolehtia edes lähimpien lähimmäistemme hengellisestä hyvästä. Hyvä, jos edes itse jaksamme raahautua elämän lähteille. Sekin on hyvä.)
Sillä Lammasportin mies ei jaksanut edes itse auttaa itseään. Vaikka hän olisi jotenkin saanut itsensä kiskotuksi veden äärelle, joku muu olisi aina ehtinyt ennen häntä lähteeseen. Jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta oli kulunut näin. Kukaan ei ollut auttanut häntä.
Näytti siltä, että hänelle kävisi samoin kuin niille Israelin kansan miehille, jotka olivat lähteneet Egyptistä kohti Luvattua maata. Näin luemme Mooseksen viidennestä kirjasta: ”Ja aika, joka kului vaellukseemme Kaades-Barneasta siihen asti, että kuljimme Seredin puron yli, oli kolmekymmentä kahdeksan vuotta, kunnes hävisi koko se sukupolvi, kaikki sotakuntoiset miehet, leiristä, niinkuin Herra oli heille vannonut.“ (5. Moos. 2:14) Näytti siltä, että Lammasportin mieheltä nämä kolmekymmentä kahdeksan vuotta sulkisivat lopullisesti elämän oven. Betesdan lammikko oli melkein käden ulottuvilla niin kuin Luvattu maa, kun Mooses sitä katseli. Mooses itse ei sinne kuitenkaan päässyt, ja niin näytti myös Lammasportin miehelle käyvän.
5.
Mutta mikä oli tämä ”Lammasportti”? – Siitä puhutaan Nehemian kirjassa. Nehemia oli Juudan käskynhaltija Israelin kansan pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana. Hänen johdollaan aloitettiin Jerusalemin jälleenrakentaminen linnoitetuksi kaupungiksi. Hän oli mukana myös siinä hengellisessä uudistuksessa, joka tähän rakennustyöhön liittyi. Näin Nehemian kirja kertoo Lammasportista: ”Ylipappi Eljasib ja muut papit aloittivat työn. He rakensivat Lammasportin, vihkivät sen käyttöön ja pystyttivät portinpuoliskot.“ (Neh, 3:1)
Mutta miksi juuri „Lammasportti”? – Sen tähden, että tämän portin kautta ajettiin kaupunginmuurien sisälle ne lampaat, jotka uhrattiin Temppelissä. Vaikka elettiin maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa lampaanhoito oli osa arkipäivää, nämä eivät olleet mitään tavallisia lampaita. Ei: ne olivat niitä lampaita, joita tarvittiin Jumalan asettamassa temppelipalveluksessa. Ne olivat uhrilampaita.
Ja kuka oli rakentamassa Lammasporttia? Raamattu kertoo, että rakentajina olivat ylipappi Eljasib muun papiston avustamana. Rakentajat eivät olleet tavallisia rakennusmiehiä, vaan Jumalan asettamaa papistoa ja heistä ensimmäisenä Ylimmäinen pappi.
Entä mitä nämä papit muuten tekivät? – Heidän tehtävänään oli toimittaa temppelissä uhreja omien ja kansan syntien sovitukseksi. Ylipapilla oli erityisasema heidän joukossaan. Vielä Jeesuksen aikoihin juuri hän sai kerran vuodessa astua temppelin Kaikkeinpyhimpään, Jumalan eteen, uhriveri mukanaan, kuten Hebrealaiskirje kertoo.
6.
Voisiko tällä kaikella olla meille jotakin merkitystä? Vai oliko puhdasta sattumaa, että Jeesus valitsi juuri tuon miehen kaikista Jerusalemin kauan sairastaneista ja kaikista niistä, jotka makasivat Betesdan lammikon reunoilla? Oliko puhdasta sattumaa sekin, että Jeesus valitsi juuri tuon paikan ihmeteolleen? Entä se, että Hän paransi miehen sapattina?
Ei varmasti ollut. Joudumme korvat punaisina kuuntelemaan Jumalan ankaran ja tuomitsevan lain saarnaa, kun sijoitamme itsemme niiden joukkoon, jotka reippaasti porhaltavat sairaan miehen ohi talutellen omaisiaan Betesdan lammikkoon tai sinne itse sukeltaen, jotta ihottuma tai vasemman käden pikkurillin särky helpottaisi. Jos oikein kuulemme tämän lain saarnan, askeleemme hidastuu ja lopulta kokonaan pysähtyy, kun lain ruoska lyö meidät maahan ja kun Jumalan tuomitsevan sanan räikeässä valossa mekin lopulta liikuntakyvyttöminä ja häveten makaamme Lammasportin miehen vieressä. Me, joilla ei ole aikaa pysähtyä eikä auttaa, mekin olemme nyt niitä, joilla ei ole ”yhtään ihmistä”, joka voisi meitä auttaa – ja kaikkein vähiten me itse itseämme.
Luonnostammehan me ajattelemme, että Jumala on kyllä hyvä ja armollinen ja että Hän myös auttaa meitä, mutta ajattelemme myös, että ihmisenkin on tehtävä oma osuutensa ja ainakin itse käveltävä autettavaksi. Emme luonnostamme näe itseämme kokonaan kuolleina Jumalan edessä. Ehkä juuri sen tähden myös niin helposti kävelemme niiden ohi, jotka halvaantuneina makaavat tiellämme. Emme näe, ett’ synti tuhoaa meidät kokonaan.
Kolmekymmentä kahdeksan vuotta erämaavaellusta tekevät kuitenkin tehtävänsä. ”Mutta niin totta kuin minä elän, ja niin totta kuin Herran kirkkaus on täyttävä kaiken maan: ei kukaan niistä miehistä, jotka ovat nähneet minun kirkkauteni ja minun tunnustekoni, jotka minä olen tehnyt Egyptissä ja tässä erämaassa, mutta kuitenkin nyt jo kymmenen kertaa ovat minua kiusanneet eivätkä ole kuulleet minun ääntäni, ei yksikään heistä ole näkevä sitä maata, jonka minä valalla vannoen lupasin heidän isillensä; ei yksikään minun pilkkaajistani ole sitä näkevä.“ (4. Moos. 14: 21-23) Näin vannoo Jumala sen synnin tähden, jolla olemme rikkoneet Hänen pyhän tahtonsa. Näin sanoo Jumalan laki myös meistä. Mooses, lain julistaja, ei itse päässyt Luvattuun maahan.
7.
Mutta nyt mekin makaamme Lammasportin vieressä ja katselemme niitä reippaita ihmisiä, joka melkein tallaavat päällemme. Ja juuri silloin astuu portista sisään Joku, joka ei kävele ylitsemme, vaan huomaa meidät. Ohi kiirehtivät eivät kiinnitä Häneen mitään huomiota, mutta Hän ei kiirehdi meidän ohitsemme.
”Tahdotko tulla terveeksi?” Hän kysyy meiltä. – Mikä kysymys? Ei ole kyse meidän tahdostamme. Totta kai me tahdomme terveeksi tulla, mutta ei ole ketään, joka auttaisi meitä. Ei ole ketään, joka parantaisi meidät siitä kuoleman taudista, joka synnin tähden kalvaa ruumistamme ja sieluamme.
Kuitenkin jo se, että sanomme ”tahdon, Herra”, kertoo siitä, että Hän on jo astunut Lammasportista luoksemme. Toivottomuuden kierre on katkennut. On vaiennut se ääni, joka uskottelee meille, ettei mikään voi koskaan muuttua enkä minä koskaan pelastua. Emme enää tyydy surkeaan tilanteeseemme, sillä vieressämme seisoo vieressämme Hän, joka kysyy ”tahdotko” – eikä Hänen kysymyksensä tunnu pilkanteolta, koska me tunnemme, että tässä on enemmän kuin ne kaikki ihmiset, jotka eivät ole osanneet eivätkä osaa auttaa meitä.
Lammasportista astuu luoksemme Ylimmäinen pappi. Ja tämä pappi on samalla Karitsa, uhrilammas, joka pois ottaa maailman synnin. Jumalan oikea Ylipappi ja Jumalan Karitsa on se, joka nyt kysyy meiltä: ”Tahdotko tulla terveeksi?”
Hän kysyy sitä meiltä, jotka olemme maanneet jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta sairaina ja jotka tiedämme, ettei ole ihmistä, joka voisi meitä auttaa. Ja Hän kysyy sitä sapattina, Herralle pyhitettynä päivänä. Se, joka tässä toimii ja puhuu, on myös sapatin ja temppelin Herra. Hän, joka rikkoo Vanhan liiton sapattisääntöjä parantaessaan sairaan miehen, ei ole vain ihminen, Nasaretin opettaja, vaan jotakin paljon enemmän. Hän on Uuden liiton Ylimmäinen pappi, Jumalan Poika ja viime kädessä Jumala itse.
Eikä Hänen tarvitse uhrata omien syntiensä tähden eikä kerta toisensa jälkeen lampaita eikä mitään muutakaan. Tässä on läsnä ja toimii se puhdas Karitsa, joka uhraa itsensä toisten puolesta, syntisten puolesta, syntiinsä kuolleiden puolesta. Tässä on läsnä se Uhrikaritsa, jonka veren kautta meillä on pääsy Kaikkeinpyhimpään.
8.
Jumalan mahdollisuudet alkavat siitä, mihin ihmisen mahdollisuudet loppuvat. Niin on sinutkin kerran kannettu elävän veden lähteelle. Sinut on kastettu, kun olit vielä täysin avuton lapsi. Vanhempasi tekivät hyvin, kun yhdessä kummien ja omaisten ja koko seurakunnan kanssa auttoivat sinut syntien anteeksiantamuksen osallisuuteen ja Kristuksen hengellisen ruumiin, Hänen seurakuntansa jäseneksi.
Ihmiset tosin eivät silloinkaan voineet sinua auttaa. Jumala sinua auttoi. Hän kuitenkin toimii ihmisten välityksellä, kirkkonsa kautta ja kirkossaan. Ja sinäkin, joka et jälkeenpäin tiennyt, kuka sinut oli parantanut, sinäkin löysit tiesi kirkkoon, jossa kohtasit Jeesuksen. Nyt osaat kertoa, kuka se oli, joka teki sinut terveeksi: Jeesus, Kristus, Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja antoi syntisi anteeksi ja sytytti Pyhän Hengen palon sieluusi, uskon liekin tai ainakin hiljaisen ikävän, joka sai sinut tänäkin sunnuntaina lähtemään kirkkoon.
Ja tänä Herran päivänä Jeesus, Vapahtaja, Jumalan Karitsa ja ikuinen Ylipappi, haluaa tehdä sinut sanallaan ja sakramentillaan terveeksi. Olet jo kuullut synninpäästön myös niistä synneistä, joita teit, kun kotona tuli kiire ja kun autossa tapeltiin ja kun taas ajoit ylinopeutta ja otit turhia riskejä ja kun häpesit tätä kaikkea kumartaessasi pääsi synnintunnustukseen. Herra Jeesus itse päästi sinut synneistäsi, sillä ihmiset eivät sinua voi auttaa.
Hän myös tässä edelleen puhuu kanssasi. Ihminen ei voi puheillaan sinua nytkään parantaa, mutta Vapahtaja voi. Hän kysyy yhä: ”Tahdotko tulla terveeksi?”
Ja kun kohta saat tulla Herran pöytään ja kun tulet sinne rauhallisesti ja vuoroasi odottaen tai ehkä sittenkin pikkuisen tunkien ja itseäsi taas häveten, siinä Herra on sinua vastassa. Hän on siinä sinua lähempänä kuin voit koskaan tai missään olla. Hän on ruumiillisesti läsnä, Hän antaa sinulle sen täydellisen uhrin hedelmän, jonka Hän kerran antoi Isälleen ristin puussa. Hän antaa sinulle pyhän ruumiinsa ja verensä syntiesi anteeksiantamiseksi ja iankaikkisen elämän lääkkeeksi, sillä se on se ruumis, joka ei enää näe kuolemaa, ja se veri, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri (Hebr. 12:24).
9.
”Katso, sinä olet tullut terveeksi; älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi.” Niin Herramme sanoo meille, kun nousemme ehtoollispöydästä ja lähdemme kirkosta arkeen. Ettei meille pahempaa tapahtuisi – ettemme tekisi katumatta syntiä niin, ettemme enää haluaisi tulla terveeksi, kun jälleen lankeamme. Ettemme hengellisesti kuolisi. Ettemme joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, ikuiseen eroon Jumalan rakkaudesta.
Mutta voisiko meille tapahtua myös jotakin ”parempaa”? Mitä se voisi olla? – Ehkä sitä, että näkisimme Lammasportin halvaanuteen miehen.
Kärsin itse kovasti siitä, etten osaa kävellä vuodettani ympäriinsä kannellen enkä kertoa kaikille, että ”Jeesus on minut pelastanut”. Kiitän Jumalaa kaikista niistä veljistä ja sisarista, jotka tähän pystyvät. Tiedän kuitenkin, etten ole yksin. Monelle muullekin on vaikeaa todistaa arjen keskellä Jeesuksesta.
Mutta jospa emme silti kulkisi Betesdan lammikon ohi, vaikkemme Lammasportin miestä heti osaisikaan hengellisesti auttaa. Sillä eihän ruumiillisesti sairas mies edes tiennyt olevansa hengellisesti kuollut. Sen hän oppi vasta parannetuksi tultuaan.
Nyt hän kaipasi vain rakkautta, ihmisen rakkautta, huolenpitoa, pysähtymistä hänen kohdalleen, hänen hätänsä näkemistä ja pientä, arkista apua. Vasta myöhemmin hän löysi temppelistä Jeesuksen.
Voisiko tämä olla tänäänkin totta? Toteutuisiko se ”parempi” meidän elämässämme, jos tulisimme niin pohjia myöten parannetuiksi, että Jumalan rakkaus saisi meidätkin rakastamaan niitä ihmisiä, jotka luoksemme ja joiden luokse meidät johdatetaan? Voisiko ihan tavallinen elämä ja tavallinen rakkaus, tavallinen huomaavaisuus, auttavaisuus, lempeys ja kärsivällisyys olla sellainen todistus, joka saa autettavan kysymään, mitä sen takana oikein mahtaa piillä?
Me tiedämme, ettei ihminen voi auttaa synnin hädässä, mutta me tiedämme myös, että Jumalan Pyhä Henki asuu uskovissa ja vaikuttaa heissä nöyrää rakkautta kaikkiin ihmisiin. Voisiko meidän kauttamme tapahtua jotakin omalla työpaikallamme, naapurustossa, sukulaisten parissa tai kotikylässä, jotakin sellaista vaikka ihan pientä, joka saisi Lammasportin miehen kyselemään, miksi sanoimme, niin kuin sanoimme tai toimimme, niin kuin toimimme? Voisivatko heikot ja pienet rakkauden työt sittenkin väkevästi todistaa Herrastamme ja vetää hiljaisella, lempeällä voimalla pelastuksen lähteille niitä, jotka eivät vielä tiedä, kuka heitä auttoi? Voisimmeko me rakentua eläviksi kiviksi siinä Jumalan Temppelissä, jonka Perustus, Kulmakivi ja Lammasportti on Herra Jeesus itse?