Evankeliumi on tänään aika hurjaa kuultavaa. Jeesus parantaa mykän miehen, mutta se kuvataan jotenkin erikoisesti. Jeesus käskee demonin eli pahan hengen poistua hänestä. Evankeliumissa puhutaan siis pahoista hengistä tai saastaisista hengistä, riivatuista niin kuin vanha käännös sanoo paha henki riivaa ihmistä. Evankeliumi puhuu myös pääpaholaisesta, Saatanasta. Esillä on siis aika outoja ja pelottavia asioia – pimeyden voimia ja samalla annetaan ymmärtää, että sellainen voi hallita ihmistä tehdä hänet mykäksi tai jollakin muulla tavoin rampautuneeksi, pilata hänen elämänsä kertaheitolla.
Fantasiakirjallisuudessa ja tv-sarjoissa on vaikka mitä ihme menninkäistä, mutta ne ovat fantasiaa, mielikuvitusjuttuja. Kun puhumme kristinuskosta se ei ole fantasiaa, vaan jotakin todellisesti meidän maailmaamme kuuluvaa. Kuuluuko sinne tällaiset riivaajahenget?
Nämä riivaajahenget tulivat viime maanantaina voimakkaasti mukaan julkiseen keskusteluun Yleisradion MOT- ohjelman kautta. Maallikkosaarnaaja ja esirukoilija Pirkko Jalovaara harjoitti pahan hengen ulosajamista sairastuneesta ihmisestä. Se tapahtui osana kirkossa tapahtuvaa rukousiltaa. Hän puhui saatanan tulemisesta ihmiseen huumeiden ja lääkkeiden kautta. Ohjelma sai aikaan paljon hämminkiä. Taphtuuko Luterilaisessa kirkossa nykyaikana sellaista? Mitä oikeastaan kirkko opettaa näistä asioista?
Onko demoneja ja riivaajia olemassa vai kuuluvatko ne vain siihen fantasiamaailmaan? Uusi testamentti puhuu niistä. Jeesus kohtasi niitä useasti. Se oli yksi Jeesuksen erityinen ja voimakas messiaaninen tunnusmerkki: että hän voi komentaa riivaajia ja ne tottelevat häntä. Hänen ei tarvinnut turvautua kenenkään suurempaan nimeen. Hän vain käski niitä ja ne tottelivat. Ne tottelivat, koska tunnistivat hänet ja hänen valtansa. Juuri tämä Jeesuksen tunnusmerkki asetettiin joidenkin toimesta kyseenalaiseksi. Pahojen henkien ulosajaminen oli kiusallista niille, jotka vastustivat Jeesusta. Jos demonit tottelevat häntä eikä hän ole Jumalan mies, niin mistä hänen valtansa on peräisin? Fariseukset päättelivät Jeesuksen toimivan pääpaholaisen eli Saatanan valtuuttamana. Jeesus puolestaan sanoi toimivansa Jumalan asialla. Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten keskelle ja se näkyi juuri pahan vallan väistymisenä. Jeesus eli kuitenkin 2000 vuotta sitten, kun sairauksia selitettiin pahoilla hengillä.
Mutta lääketiede on noista ajoista kehittynyt hyvin paljon. Enää kaatumatautia ei selitetä demoneilla, eikä mitään muutakaan sairautta: kuuroutta, sokeutta, cp-vammaa tai mielilsairautta jne. Eivät ne ole jotakin sellaista, että paholainen asuu ihmisessä ja vaivaa häntä. Ennen ajateltiin, että ihminen on tehnyt jonkin synnin, jota pitkin riivaaja on päässyt häneen. Kun parantaja manasi pahan hengen ulos, sairas parani. Jeesuksen aikana sairaudet käsitettiin usein näin. Sairauksia tai niiden syntymekanismia ei tunnettu. Meillä on nykyisin täysin toisenlainen käsitys sairauksien synnystä ja niiden hoitamisesta. Sairaudet eivät liity pahoihin henkiin eivätkä siihen, kuinka syntinen ihminen on. Riivaajat tai demonit eivät ole osa minkäänlaista diagnoosia tai sairauden hoitoa. Sairauksissa luotamme lääkärien apuun ja järjen käyttöön.
Teemu Kakkuri sanoi blogissaan hienosti: Jos lähtisin jostain etsimään riivaajia, jättäisin aivan ensimmäiseksi sairaat rauhaan. Sieltä niitä ei löydy. Päinvastoin, Jumala on niiden luona, joilla on särkynyt mieli. Sairaat ja kärsivät ovat Jumalan koulussa.
Pirujen tai pahojen henkiolentojen manaaminen seinälle on epätervettä kristillisyyttä. Siinä on jotakin kieroutunutta. Mielestäni sillä saa enemmän vahinkoa aikaan kuin sitä, että ymmärrys lisääntyy. Ensinnäkin siksi, että se ei vastaa meidän kokemustamme maailmasta juuri mitenkään. Miksi niitä väkisin tarvitsisi tunkea ajatuksiimme ja käsityksiimme. Jos ensiksi pyritään ihmiset saamaan uskomaan piruihin ja muihin menninkäisiin ja sitten poistetaan ongelma ajamalla nämä riivaajat ulos siinä vain sekoitetaan ihmisten sielunelämä. Uskonnosta tehdään elämälle vieras ja pelottavakin asia.
Demoniusko riivaajineen ei auta ketään ihmistä selviämään arjestaan. Se ei tee maailman ongelmia tai pahuutta ymmärrettävämmäksi. Eikä se myöskään tee uskonelämää syvemmäksi, se että vaikeuksista ja riippuvuuksista puhutaan pirun ja pahan hengen vaikutuksena. Vaan siinä uskonelämästä tehdään jonkinlaista pelleilyä. Kun puhutaan huume- ja päihderiippuvuudesta, silloin puhutaan päihteistä. Ei siinä tarvita lisäksi demoneita ongelmaa ratkomaan. Alkoholisteilla ja narkomaaneilla on ihan riittävästi pelkoka ja harhoja tajunta täynnä. Ei ihminen tule sitä uskovaisemmaksi, mitä enemmän hän uskoo arkielämälle vieraita ja outoja asioita.
Me emme tarvitse piruja ja paholaista selittämään maailman pahuutta. Ymmärrämme pahuuden mittavuuden ilmankin. Paha on jotakin arkipäiväisempää, kuin nahkasiipiset kaviokinttuiset pirulaiset. Pahalla on toisenlaiset kasvot. Arkipäiväinen paha esiintyy itsekkyydessä, ahneudessa, välinpitämättömyydessä, niissä pienissä valinnoissa, joissa jätämme toisen huomioimatta. Tämä itsekkyyden ja ylpeyden synti löytyy jokaisen sisimmästä. Sitä ei tarvitse demonisoida saatikka järjestää suurieleistä riivaajan karkotusta hurmoksellisissa kokouksissa. Itsekkyys ei lähde meistä manaamalla. Sen kanssa on opittava elämään ja laitettava sille rajoja, jotta emme vahingoittaisi niin paljon itseämme ja muita.
Päin vastoin kuin tällaiset pahojen henkien manaajat antavat ymmärtää, he luovat pelkoja enemmän kuin vahvistavat ihmisten uskoa Jumalan hyvyyteen ja voimaan. Jeesus osoitti olevansa kaikkea pahaa suurempi. Miten suureksi pahuuden mittasuhteet sitten kasvavatkin, Jeesus on niitä voimakkaampi. Hän on meidän kanssamme.
Meidät on kasteessa otettu Jumalan puolelle, valon lapsiksi. Meidän tehtävämme on kulkea Jeesuksen seuraajina. Me kuljetamme mukanamme ilosanomaa suuresta vapaudesta ja vapauttajasta emme pelottelun sanomaa riivaajista. Kiusaukset ja ihmisen hengellinen kamppailu on kuitenkin todellista. Paha kiehtoo ihmistä. Ihminen lankeaa helposti, jos ei käy sisäistä taistelua. Pahaa vastaan me taistelemme maailmassa ja itsessämme. Meidän ei tarvitse sitä varten nimetä joka synnille omaa demoniansa ja piiloutua lohikäärmeiltä foliohattu päässä. Siitä Kristus on meidät vapauttanut. Meidän on katsottava enemmän Kristukseen ja opittava tuntemaan häntä. Hän on voittanut pahan. Hän teki ristinkuolemallaan tyhjäksi pahan teot.
Kun me lankeamme pahan ansoihin ja houkutuksiin (aivan varmasti niin tapahtuu), meidän on uudestaan noustava ja luotettava Jumalan hyvyyteen Jeesuksen kautta.