Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen. Mitä tuo tänään merkitsee? Ensiksikin Jeesuksen lukemana se tarkoitti sitä, että sana tuli lihaksi, personoitui hänen lukiessaan tekstiä. Jumalan tultua ihmiseksi ensimmäisenä jouluna alkoi todellinen riemuvuosi. Jeesuksen alettua julkisen toimintansa Luukas sijoittaa tekstinluvun juuri tähän kohtaan oli aika kypsä julistaa Jumalan valtakuntaa. Todellinen riemuvuosi, Jumalan valtakunnan voimat, olivat läsnä Jeesuksen sanoissa ja teoissa: Hyvä sanoma köyhille, vangituille, sokeille ja sorretuille. Toiseksi tänään merkitsee ikuista nykyhetkeä, joka toteutuu jumalanpalveluksessa pyhässä muistelemisessa. Ajan ja paikan rajat rikkoutuvat ja Kristus on itse keskellämme todellisesti läsnäolevana Sanassa ja sakramentissa.
Vaikka Jeesuksessa Kristuksessa riemuvuosi tuli ja tulee kirkkaimmin esille, ei tämä tarkoita Vanhan testamentin riemuvuoden ja sen yhteiskunnallisen, koko ihmistä koskettavan sanoman hylkäämistä. Jeesushan nimenomaan sanoo profeetta Jesajan tekstin saaneen täyttymyksensä hänessä. Jesajan julistus riemuvuodesta taas palautuu 3. Mooseksen kirjan 25. lukuun, kuten tässä viime aikoina on useaankin otteeseen muistuteltu. Palautetaanpa vielä mieliin pätkä tuosta ihmisoikeuksia ja luomakunnan varjelun tärkeyttä korostavasta, viimeisenkin pisaran vaativan lyhytnäköisen tehotalouden torjuvasta julistuksesta. Jakeet 10-12: Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo. Viettäkää riemuvuotta joka viideskymmenes vuosi. Älkää silloin kylväkö älkääkä korjatko peltoon itsestänsä kasvanutta viljaa älkääkä kerätkö hoitamattomiin köynnöksiin kasvaneita rypäleitä, sillä se vuosi on riemuvuosi, jonka tulee olla teille pyhä. Syökää vain sitä, mitä maa itsestään tuottaa.
Jeesuksen julistuksessa on sekä konkreettinen että vertauskuvallinen taso. Toisaalta ei pidä ideologisoida julistusta vain tämänpuoleisuuteen, mutta ei myöskään hengellistää opetusta irralliseksi tästä elämästä. Luukkaan evankeliumia on monesti sanottu köyhien evankeliumiksi. Tällöin on tarkoitettu nimenomaan köyhyyttä konkreettisena ilmiönä. Voidaan tietysti puhua myös hengen köyhyydestä. Luukkaan mukaan julistetaan autuaiksi köyhät, Matteuksen mukaan taas hengessään köyhät. Molemmat ovat oikeassa. Jumalan valtakunnan toimintamalli on jokaiseen kohdistuva rakkaus. Omasta tulee jakaa eikä kerätä Jumalan hyviä lahjoja vain itselle. Köyhyys ei tee autuaalliseksi, mutta hänelläkin on yhtäläinen arvo kuin kenellä tahansa. Jokainen on jokapäiväisen leivän arvoinen. Maa on Jumalan, niin myös sen anti, kaikille tarkoitettu. Varoittavina esimerkkeinä Luukas välittää Jeesuksen sanat rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sekä rikkaasta nuorukaisesta. Hengessään köyhät taas eivät kuvittele omalla hurskaudellaan ja jumalisuudellaan tulevansa toimeen vaan näkevät pelastuksen tulevat Jumalalta. He rukoilevat Kaikkivaltiaan apua.
Jeesuksen julistuksessa ja toiminnassa ohjelmanjulistus Nasaretin synagogassa toteutui: köyhät kuulivat hyvän sanoman, alaspainettujen ja sorrettujen puolesta puhuttiin ja hyljeksittyjen kanssa seurusteltiin, jopa aterioitiin heidän kodissaan, lapset asetettiin aikuisille malliksi ja sokeat ja muut sairaat saivat terveytensä. Kuitenkaan Kristus ei hallinnut tämän maailman mahtavien tavoin vaan ratsasti aasilla ja kantoi meidän syntitaakkamme. Vertauskuvallisesti ajatellen hengellisesti sokeiden silmät avautuivat monesti nekin, hengessään köyhät saivat yllinkyllin ja Saatanan sitomat vapautettiin, puoliteologisin perustein sorretut samarialaisetkin saivat armon.
Jeesuksen julistama sanoma ei kuitenkaan saanut varauksetonta hyväksyntää. Lukemani Luukkaan evankeliumin kohta onkin alku tekstijaksosta, joka on otsikoitu Kotikaupunki torjuu Jeesuksen. Jeesuksen lausuttua tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen kaikki tosin ensin kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti. Kuitenkin he sanoivat: Eikö tuo ole Joosefin poika? Kiitos olikin pääosin ainakin vain kohteliaan teennäistä. Profeetta, joka puhuu kansallisen parannuksenteon puolesta vertaisilleen, omasta erityisasemastaan ylpeille, ja joka tinkimättömän rehellisesti näyttää tekojen ja puheiden ristiriidan omassa elämässä, ei ole omiaan herättämään kiitoksen sanoja temperamentikkaissa kuulijoissa. Totalitaristinen kansalliskiihko tai toisaalta tympääntynyt välinpitämättömyys niin tuttua meidänkin ajoiltamme. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Pitää tosin myös huomata, että on totuudenpuhujia ja totuudenpuhujia. Toiset puhuvat totuuksia pelkojaan heijastaen, toiset todelliseksi yhteiseksi parhaaksi katumuksesta ja armosta.
Jeesus tuo esiin, kuinka suurta profeetta Eliaa ei lähetetty aikoinaan Israelin leskien luo vaan Sarpattiin ja että profeetta Elisa ei aikoinaan puhdistanut Israelin spitaalisia profeettoja vaan syyrialaisen Naamanin. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa ajatellen tapaus nostaa mieleen kipeän asian: kristikunnan suuren märkivän haavan: keskinäisen jakautumisen ja riitaisuuden. Yhtäältä 1900-luku oli suurten ekumeenisten edistysaskelten aikaa: perustettiin Kirkkojen maailmanneuvosto, Luterilainen maailmanliitto, Vatikaanin II:n kirkolliskokoksen jälkeen 60-luvulla myös katolinen kirkko alkoi avautua kristittyjen ykseyspyrkimyksille. Jopa niin, että tunnettu amerikkalainen herätyssaarnaaja Billy Graham on kuulemma ehdottanut paavin valitsemista vuosisadan mieheksi, koska tämä hänen mukaansa niin syvästi ymmärtää eri ortodoksien, katolisten ja protestanttien erilaisia korostuksia ja haluaa vilpittömästi toimia yhteyden rakentamiseksi. Suomessa on käyty tuloksellisia neuvotteluja niin ortodoksien, anglikaanien, katolisten kuin helluntailaisten ja vapaakirkkolaisten kanssa. Samalla on uudella tavalla löydetty myös omaa luterilaista identiteettiä ja vahvistuneen minäkuvan pohjalta on voitu käyttää hyväksi yhteisen kristillisen perinteen rikkautta.
Toisaalta myös pirstaloituminen on jatkunut etenkin protestanttisella puolella. Kuten emerituspiispa Yrjö Sariola äskettäin totesi, tähän kehitykseen liittyy usein väärää ihmiskeskeisyyttä ja vallankäyttöä. Se, että on luterilainen, avaa mahdollisuuden olla avoin ja avara, Sariola kuvaa. Minut viisi ja puoli vuotta sitten papiksi vihkinyt Sariola kysyi haastatellessaan minua ennen pappisvihkimystä, mistä sen huomaa, että luterilaisuuteen liittyy yhteisen uskon korostaminen. Vastasin: siitä, että pitäydytään vanhan kirkon kolmeen ekumeeniseen uskontunnustukseen: apostoliseen, Nikaian-Konstantinopolin ja Athanasiuksen uskontunnustukseen sekä myös oppiin Kristuksesta ja pyhästä Kolminaisuudesta. Uskontunnustusten tulkinnassa näkyvät läntisen kristikunnan korostukset. Jakamattoman kristikunnan ja nykyisten suurten kirkkokuntien yhteistä perintöä on Nikean uskontunnustus, jota myös ortodoksinen kirkko käyttää tosin ilman kuuluisaa filioque, ja Pojasta lisäystä.
Ihmiset ovat eripuraisia ja hajottaja, diabolos, on tässä ajassa keskellämme. Hengen ja lihan taistelu sisimmässä ei näet taukoa, vaan olemme läpi elämämme kristittyinä aina samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Oma vanha minä ei tahdo taipua Jumalan tahtoon. Tämä haastaa meitä olemaan nöyrällä mielellä toista arvioidessamme. Fanaattisuus herättää fanaattisuutta ja sulkeutuneisuus sulkeutuneisuutta. Ei auta painaa päätä pensaaseen ja paeta loputtomasti Impivaaraan. On kilvoiteltava kohti kypsyyttä toisen kristityn ja yleensä toisen ihmisen kohtaamisessa. Niin kuin yksittäinen kristitty myös kirkko on syntinen kirkko. Hajaannus ja eripura yksi niistä. Sen pyhyys on kirkon Herrassa, ei omassa voimassa ja viisaudessa.
Kristus on kirkon perimmäinen auktoriteetti. Hänestä kasvaa kirkko uskon ja rakkauden yhteisönä. Riemuvuosi on keskellämme. Pelastajamme, kiitos että olet tänäänkin läsnä sanassasi ja sakramentissasi. Kristus, kiitos siitä, että pyhässä ehtoollisessa otat syntimme kantaaksesi ja annat meille voimaa elää arjessa ihmisenä joksi meidät loit. Kiitos siitä, että hyvä sanoma kuuluu köyhille, vapautus erilaisten taakkojen kahlitsemille ja mielivaltaisesti vankitörmissä viruville, sorretuille vapaus, luomakunnalle ja ihmiselle tilaa hengittää ja levähtää.