Kuulemassamme evankeliumissa Jeesus on vasta aloittelemassa toimintaansa. Hän kiertää kotiseutuaan Galileaa ja astuu ensimmäisen kerran ”saarnatuoliin” kotikaupunkinsa Nasaretin synagogassa.
Jeesuksen maine on kulkenut hänen edellään. Hänestä puhutaan kaikkialla. Kaikki ylistivät ja kiittelevät häntä. Siksi hänen kotikaupunkinsa asukkaat vaativat Jeesukselta samanlaisia ihmeitä kuin mitä hän on tehnyt naapurikylissä.
Jeesus tietää kuulijoidensa ajatukset. Niissä Jeesus on julistettu epäilyttäväksi jo ennen kuin hän on sanonut sanaakaan. Sillä miten oman kylän puuseppä voisi olla Jumalan profeetta? Jeesuksen tuossa ilmapiirissä lausuma tokaisu: ”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” on tuttu niillekin, jotka eivät Raamattua muuten tunne.
Jeesus ei kuitenkaan – aivan kuin kiusallaan – tee ihmeitä vaan keskittyy julistamaan Jumalan sanaa. Jeesus nostaa Vanhan Testamentin ensimmäisestä ja toisesta Kuningasten kirjasta esille kaksi ihmettä. Niissä Jumala valitsi apunsa kohteiksi kaikista puutteen ja sairauksien vaivaamista ihmisistä kaksi halveksittua pakanaa.
Jeesus sohaisi puheessaan arkaan aiheeseen. Jumala auttoi profeettojensa kautta ihmisiä, jotka eivät olleet uskonnoltaan tai kansallisuudeltaan ”meikäläisiä” vaan ”niitä muita”. Puhe raivostutti kuulijat. Sillä eihän näitä raamatunkertomuksia näin saanut tulkita! Tunteet kuohahtivat. Monet halusivat tappaa Jeesuksen.
Tarkoitus oli itämaisen tavan mukaan sysätä Jeesus alas jyrkänteeltä. Ei kuitenkaan liian korkealta, niin että hän kuolisi. Sen verran vain, että kivitystuomio olisi helppo panna täytäntöön. Jokin kuitenkin pidätteli väkijoukkoa. Jeesus käveli pois. Surmatyö jäi tekemättä.
Kevään aikana seurasin kahta tiedotusvälineissä käytyä keskustelua, joissa Jeesus on haluttu sysätä syrjää. Työntää jyrkänteeltä alas sotkemasta siistiä, uskonnollisuudesta siivottua elämämme. Ensimmäinen keskustelu on koskenut rakasta suvivirttämme. Sitä, joka alkaa sanoilla: ”Jo joutui armas aika.”
Suvivirren sopivuus kevätjuhlassa laulettavaksi, on kyseenalaistettu. Suvivirsi pahastuu mieliä, koska siinä lauletaan Jeesuksesta, Luojasta ja Pyhästä Hengestä. Niinpä suvivirrestä on tehty versio, josta hengellisyys on riisuttu pois. Jäähän jäljelle kaunista tunnelmointia, mutta ilman Jeesusta.
Aito suvivirsi on otettu suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1701. Suuret kuolonvuoden olivat 1690-luvulla näännyttäneet hengiltä jopa 30 prosenttia kansasta. ”Jumalan vihan ruoska oli käynyt maan yli,” kuten tuohon aikaan ajateltiin. Siksi suvivirren sanoissa ei ole kyse vain kesän kauneudesta vaan elämästä ja kuolemasta. Toivosta ja luottamuksesta Jumalaan, joka antaa kasvun.
Meillä ei ole oikeutta eikä varaakaan unohtaa kansamme vaiheita. Jos sen teemme niin alamme pitää tätä yltäkylläisyyttä itsestäänselvyytenä. Siksi pyyntöni on: Riiminikkarit, näpit irti suvivirrestä! Nikkaroikaa itse tarinat omiin lauluihinne! Eikö riitä, että kirkkoa syytetään joulun pilaamisesta, kun tuputamme silloinkin sitä Jeesusta joka paikkaan.
Jeesus jakaa mielipiteitä nyt niin kuin hän jakoi jo eläessään maan päällä. Jeesus-nimi on niin vahva, että sitä ovat pahuuden voimat aina pelänneet. Näin siitä huolimatta, että Jeesus ei tunge kenenkään sieluun ovenkarmit ryskyen vaan hän seisoo nöyränä sydämemme ovella ja kolkuttaa. Jos häntä ei haluta ottaa vastaan, niin hän jatkaa matkaansa.
Jos me kristityt emme uskalla puhua ja laulaa Jeesuksesta, niin kuka sen tekee? Tänne Kouvolan keskuskirkkoon kokoontuneelle evankeliselle väelle on aina ollut tärkeää puhua ja laulaa Jeesuksesta. Lina Sandellin sanoin laulamme Siionin Kanteleessa muun muassa näin: ”Sä olet, Jeesus, laulun aihe mulle, sä yksin vain, sä yksin vain.” Ja edelleen: ”Jokainen tahtoo laulaa rakkaimmastaan, niin myös mä tee, niin myös mä teen.”
Tiedän, että moni teistä pitää Jeesus-asiaa esillä omassa lähiympäristössään. Luulen, että moni on Jeesuksesta puhuessaan törmännyt torjuntaan, jonka sisältö on: ”Mitä siinä jeesustelet. Eipä tuo sinunkaan elämäsi niin jumalista ole.” Onneksemme Jumalan armo Jeesuksessa on niin suuri, että se kätkee suojiinsa niin sinut, joka huonosti osaat elämälläsi ja sanoillasi kertoa Jeesuksesta. Ja se kätkee suojiinsa myös hänet, joka ei vielä ole valmis kuulemaan armon sanomaa.
Jeesus haluttiin vaientaa Nasaretin synagogassa. Hänet halutaan siivota syrjään myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Jeesuksen puhe armosta ei miellytä, koska ansiotta armon saanut ei voi olla armoton kanssaihmisiään kohtaan.
Armo johtaa meidät tielle, jota Augustinus kuvaa sanoilla: ”Olennaisissa asioissa yhteyttä. Sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta. Kaikissa asioissa rakkautta.” Siksi me puhumme armosta ja niin kuin eräs jo Jeesus-aiheesta kyllälteen saanut rippikoululainen huokasi: ”Aina vain siitä Jeesuksesta.”
Toinen kevään aikana käyty keskustelu on rajoittunut kirkollisiin piireihin. Se on koskenut lähetystyön tekemisen oikeutusta. Jotkut ovat kyseenalaistaneet kristillisen lähetystyön merkityksen. Meille Evankelisen lähetysyhdistyksen kesäjuhlille osallistuville ajatus tuntuu vähintäänkin oudolta. Jeesus on antanut meille käskyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Käskyyn sisältyy myös lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Matt. 28:19-20
Piispa Matti Repo muistutti valtakunnallisten lähetysjuhlien avajaispuheessaan lähetystyön tärkeydestä näin:
”Kirkko ei voi olla tekemättä lähetystyötä, koska se on Kristuksen kirkko. Se ei voi olla julistamatta sanomaa Kristuksen rististä, syntien sovituksesta ja kuoleman voittamisesta sekä ikuisen elämän toivosta. Se ei voi olla tuomatta sovitusta ja uutta toivoa ihmisten elämään, koska sen tehtävänä on tehdä Kristuksen tekoja. Piispa totesi edelleen, että ”sanaa ja tekoa ei voi irrottaa toisistaan, koska Jumala itse on Pojassaan Kristuksessa sekä Sana että teko.”
Jeesuksen evankeliumissamme esille nostamat profeetat Elia ja Elisa olivat oman aikansa lähetystyöntekijöitä. Elian kautta tapahtui leskivaimon elämässä ihmeitä, joissa sekä sana että teko olivat läsnä. Jauhoja ja öljyä siunautui ihmeellisellä tavalla. Lesken poikakin virkosi jo varman kuoleman otteesta. Lopulta naisen oli pakko myöntää Elialle: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se, mitä sinä puhut, on todella Herran sanaa.” 1. Kun:17:24
Samoin myös Elisan spitaalista parantama syyrialainen Naaman joutui henkilökohtaisesti todistamaan uskonsa Jumalaan: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa.” 2. Kun. 5:15. Sana ja teko kulkivat jo profeettojen aikana käsi kädessä synnyttäen sydämen uskon ja suun tunnustuksen.
Uskontunnuksen ei tarvitse olla monisanaista. Muutama sana riittää. Uskomme ei myöskään tarvitse olla monimutkaista. Yksinkertainen usko riittää. Kesällä monet meistä viettävät aikaansa mökkeillen tai asuntovaunulla matkaillen. Mökissä, vaunussa tai veneessä on hyvä olla. Pienessä tilassa on kaikki se, mitä tarvitaan. Mitään ei puutu. Mutta mitään ei myöskään ole liikaa.
Samaa selkeyttä kaipaamme uskoomme. Moniäänisyys on kirkon rikkaus, mutta usein sen häly estää kuulemasta sitä, mikä on tärkeintä. Jeesus kutsuu meitä rakkaudessaan iankaikkisen elämän tielle oman kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Se on yksinkertainen armontie, joka johtaa kotiin. Se on tie, joka kestää.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Joh.3:16