Opetuslapsi Simonille tapahtui viikon sisällä paljon sellaista, minkä merkitystä hän sai ensin pohtia ymmällään, mutta sitten sen ymmärrettyään julistaa maailman kaikkien aikojen tärkeimpänä uutisena. Evankeliumikatkelmamme alku, ”Kuuden päivän kuluttua” sitoo nimittäin yhteen kolme toisiaan täydentävää ja selittävää tapahtumaa. Kuutta päivää ennen kirkastusvuoren tapahtumia Simon oli toiminut opetuslapsijoukon äänitorvena ja kysyttäessä tunnustanut Jeesuksen olevan Messias, siis Vanhan testamentin lupaama voideltu kuningas. Sen tunnustuksen vuoksi hän oli myös saanut Jeesukselta lisänimen Pietari, joka sanana merkitsee kalliota. Tunnustuksen sisältöä voi verrata kallion pysyvyyteen, mutta Simon Pietaria itseään ei, sillä pienen hetken kuluttua hän oli jo arvostelemassa Jeesuksen puheita, ja sai ottaa Herraltaan vastaan sanat: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Kovan sanan aiheutti se, ettei Pietari halunnut kuunnella Jeesuksen puhetta tulevasta kärsimisestään, kuolemastaan ja ylösnousemisestaan.
Nyt Pietari sai kuitenkin olla Jaakobin ja Johanneksen kanssa todistamassa hetkeä, jossa Jeesuksen kuninkuus, hänen taivaallinen kirkkautensa ja toisaalta myös hänen kärsimisensä liitettiin yhteen. Äsken kuullussa evankeliumissa ei kerrottu, mistä ilmestyksen Mooses ja Elia Jeesuksen kanssa keskustelivat, mutta Luukas kertoo sen omassa kuvauksessaan: he ”…puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.” (Lk.9:31)
Hermon-vuorella koettu hetki ajoittui Israelin yhteen suureen juhlaan, lehtimajajuhlaan, jonka perinteisiin kuului rakentaa erämaavaelluksen keveistä suojista muistuttavia majoja. Tästä ajoituksesta katsellen evankeliumin maininta kuudesta päivästä saa suuren merkityksen. Kuusi päivää ennen lehtimajanjuhlaa vietettiin nimittäin juutalaisen lain käskemää paastopäivää, suurta sovituspäivää. Markuksen evankeliumin välittämän tiedon perusteella voimme siis päätellä, että Jeesus tunnustettiin Jumalan lähettämäksi Messiaaksi juuri sovintopäivänä ja että hän samana päivänä ilmoitti myös tulevan tehtävänsä luonteen. Kärsimisellään ja kuolemallaan hän tuli sovittamaan ihmiskunnan Jumalan kanssa! Eihän Pietari vielä tässä vaiheessa osannut nähdä tapahtumien yhteyttä toisiinsa, mutta myöhemmin hän saattoi kirjoittaa: ”…olimme omin silmin saaneet nähdä hänen jumalallisen suuruutensa. Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.’ Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.” (2.Piet.1:16b-18).
Pietarin, niin kuin muidenkin opetuslasten, kouluttaminen apostolin tehtävään ja Kristuksen todistajiksi vei kaikkiaan vuosia. Tänään jumalanpalvelustamme juhlistaa kirkon edessä istuva valkoiseen vaatteeseen puettujen rippikoululaisten joukko. Me olemme saaneet olla kymmenen päivän, yli yhdeksän täyden vuorokauden, ajan yhdessä koolla katselemassa ja tutkimassa niitä aivan samoja tapahtumia, joiden silminnäkijänä Simon Pietari sai olla. Viimeistä leiripäivää lukuun ottamatta jokaiseen päivään on kuulunut jumalanpalvelushetki ja sen lopussa Herran siunaus: ”…Herra kirkastakoon kasvonsa teille…”. Tätä on pyydetty, tätä on rukoiltu. Herran kasvojen kirkastuminen ei ole mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen todellisen merkityksen avautumista meille jokaiselle. Me olemme Simonin tavoin syntiinlankeemuksesta osallisia, eikä meille ole siksi yhtään helpompaa kuin hänellekään suostua siihen, mikä tulee Jumalalta. Kirkastusvuorella kuultu Jumalan ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” on jokapäiväisessä elämässämme valtava haaste. Onnetonta on, ettemme voi luonnostamme käsittää sen olevan olemukseltaan paremminkin lahja ja lupaus!
Pietarin tavoin me tarvitsemme kaikkea sitä, millä Jumala on kasvattanut ja kouluttanut suurimman lahjansa vastaanottamiseen. Kirkastusvuoren ilmestyksessä Jeesuksen kanssa keskustelivat ne kaksi Vanhan testamentin miestä, joiden lähtö tästä elämästä ei tapahtunut normaalin ajallisen kuoleman kautta, vaan siirtymisenä suoraan taivaalliseen hahmoon. Mooses ja Elia eivät sattumalta ole nämä kaksi miestä. Mooses sai olla välittämässä Jumalan ensimmäiseksi ihmisen kanssa tekemän liiton ja testamentin, nimittäin kymmenen käskyn määrittelemän lain liiton. Eliasta alkaen taas Vanhan testamentin profeetoilla oli näky Kristuksen kärsimystiestä ja kuinka se lopulta täyttää lain vaatimuksen. Kirkastusvuorella kolme todistajaa, Pietari, Jaakob ja Johannes, saivat oppia, kuinka koko laki ja profeetat yhdessä osoittavat Kristukseen ja todistavat hänen olevan Jumalan lupausten lopullinen täyttymys. Rippileirillä meillä on ollut edessämme niin Mooseksen välittämä laki kuin profeettojen välittämät ennustukset ja lupauksetkin. Yksi tärkeimmistä lakiin liittyvistä asioista on opetuksessa ollut sen hengellinen merkitys meille. Jumalan laki vaatii ehdotonta täydellisyyttä meiltä jokaiselta. Jumalan edessä ei todellakaan kestetä enemmistön toivomalla tavalla: ”Kunhan teen parhaani, sen täytyy riittää, eihän Jumalakaan voi enempää vaatia.” Jumala voi ja hän myös vaatii. Hän vaatii sellaista täydellisyyttä, että jokaisen on tunnustettava itsensä mahdottomaksi, ihan oikeasti syntiseksi ja syylliseksi. Siitä tilasta ei voi meitä vapauttaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus, meidän syntiemme Sovittaja. Sellaisen tien joutui myös Pietari kulkemaan. Hän oli väittänyt kestävänsä Mestarinsa rinnalla vaikka kuolemaan asti, mutta oli tiukassa paikassa heti kiroillen kieltämässä edes tuntevansa koko miestä. Jotain hän kuitenkin oli oppinut, eikä vähiten kirkastusvuorella ollessaan. Evankeliumitekstimme päättyi sanoihin: ”…he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.” Ei ketään eikä mitään muuta kuin Jeesus yksin. Jumalan täydellisen vaatimuksen puserruksessa ei mikään muu voi meitä pelastaa kuin Jeesus yksin, sillä ainoana hän on täyttänyt lain ja tehnyt sen vielä meidän puolestamme.
Pietari suostui lopulta katselemaan Jeesusta ja tunnustamaan: ”Herra, sinä tiedät kaiken.” (Joh.21:17). Tänään konfirmoitavat nuoret, te olette sitoutuneet tunnustamaan Simon Pietarin tavoin Jeesuksen Jumalan lähettämäksi Messiaaksi. Itse asiassa uskontunnustus, jonka lausutte, kertoo vielä enemmän kuin Pietari itse tunnustaessaan ymmärsi. Onhan siinä lausuttu myös se, kuinka Kristus kirkastui juuri kärsimisessään, kuolemassaan ja ylösnousemisessaan. Pietari sai olla läsnä, kun Jeesus asetti sen aterian, joka tänäänkin on katettu; aterian, jossa hän antaa oman ruumiinsa ja verensä uskoa ja elämää antavaksi ravinnoksi. Pietari sai nauttia aterian vähän ennen suurinta lankeemustaan. Se ei ole meille malli siitä, että ehtoollispöydästä noustua voisi huoletta unohtaa kaiken mitä tänään lausutaan. Sen sijaan se kertoo yhdestä asiasta: Jumala on uskollinen; hän ottaa vastaan jokaisen, joka Kristuksen kautta hänen luokseen tulee. Viisi vuotta sitten sain viettää konfirmaatiojuhlaa samoin kirkastussunnuntaina. Silloin välitin ne terveiset omasta rippikoulustani, jotka välitän nytkin: Sinä kohtaat tänään ehtoollispöydässä itse Herran Kristuksen, ja kohtaaminen on tärkeä, mutta vielä paljon enemmän elämääsi vaikuttaa se, milloin tulet seuraavan kerran! Pietari ei jäänyt tuskastaan huolimatta sivuun. Hän oli oppinut, että Jeesus yksin riittää. Mikään muu ei riitä meillekään!