Kolme näkymää suvivirren aikaan
Tänään on päivä, jona Kristus nousi ylös taivaisiin istuakseen Isän oikealla puolella. Ja tänään on kesän alun päivä, suvivirren päivä.
Liitän mielessäni päivään kolme kuvaa, kolme taideteosta.
Ensimmäisen kuvan yläosan täyttää valo. Valo näyttää tulevan kuvassa ylhäältä, kuvan ulkopuolelta. Se on lämmintä, kaunista valoa. Siinä on jotain samaa kuin Suvivirressä, luomisen, elämänilon, lämmön ja kesän juhlaa. Tämä kaikki on Jumalalta, ja tässä on hyvä elää.
Vähän alempana kuvassa on pilvi. Pilven päällä Kristus kohoaa kohti valoa. Kristuksesta itsestään heijastuu sama valo. Sama valo. Sama elämän syvä ja hyvä lähde. Hänessä Jumalan valtakunta oli tullut lähelle ja näkyväksi.
Alapuolella, maan päällä ovat opetuslapset. He ovat Jeesuksen läheisimmät. Heistä näkyy, että kyse on lähdöstä, jäähyväisistä. Ilmeet tuovat mieleen vanhemmat lentokentällä, kun lapsi on koulun päättymisen jälkeen lähdössä ulkomaille opiskelemaan tai töihin. Siinä vakuutellaan, että skypellä saa yhteyden ja että lähtijä tulee kyllä takaisin. Ja mieli on täynnä pakahduttavaa haikeutta ja luopumisen tunnetta, jossain myös pelkoa menettämisestä.
Kuvassa opetuslasten kasvoilla, ihmetyksen ja säikähdyksen alla, on sama kokemus. Kristus on tunnistanut sen. Hän tietää, että valo peittyy vielä raskaisiin pilviin, sillä niin elämässä välillä käy. Tarvitaan uskoa, kun mitään valoa ei näy, ja uskokin voi haihtua. Siksi hän on vakuuttanut: ette menetä minua, ette jää oman onnenne nojaan, saatte Pyhän Hengen, poissa ollessanikin olen läsnä, ja tulen takaisin.
Kristi himmelsfärdsdag kan konrketiseras i tre bilder. I den första lämnar Kristus den här världen på väg mot ett stort ljus. Kristus lämnar lärjungarna, men skall komma tillbaka. Hans efterföljare skall inte vara ensam. Den Heliga Anden skall vara med dem.
Toisessa kuvassa on hiekkainen maa. Hiekassa erottuu yksi ainoa jalanjälki. Ihmisen jalanjälki. Ei muuta. Jälki voisi olla kenen tahansa. Maalauksen nimi on Kristuksen taivaaseen astuminen.
Siinä Kristus on jo lähtenyt. Näkyvissä on vain tämä maa ja maisema. Niin kuin tämä Aurajokiranta. Joki virtaa, ihmiset kulkevat, arkinen elämä täyttää tämän. Tehdään, työtä, kasvatetaan lapsia, nautitaan kesästä kun se on, sairastetaan, rakastetaan, riidellään, väsytään, vanhetaan. Siitä on jo kauan kun Kristus lähti.
Mutta jälki jäi. Se jäi. Se on enemmän kuin muisto. Mutta miten sen erottaa, sen jälkeen hiekkaan on tullut lukemattomia muita jälkiä.
Kristuksen jälki on ihmisen jälki. Se mitä hän jätti, olivat ihmiset, jotka hän lähetti. Ihmisissä hänen jälkensä tulee näkyväksi, meissä hänen seuraajissaan. Siinä, millaisen jäljen ihminen jättää toiseen ihmiseen, Kristuksen jälki maailmassa voi tulla näkyväksi. Kun vahvistuu luottamus siihen, että rakkaus ja oikeus ja armo eivät ole vain kauniita sanoja, vaan niiden puolesta kamppaillaan. Tai kun itsestään epävarma kokee, että hänet otetaan todesta ja hän on arvokas juuri omana itsenään, onnistumisistaan, suorituksistaan, ymmärryksestään tai uskostaan riippumatta, jotain elämän ilosta ja hyvyydestä voi päästä esiin. Aavistus taivasten valtakunnasta, aavistus Kristuksen jäljestä tässä maailmassa.
Jotta Kristuksen jälki ei hukkuisi ja katoaisi näkyvistä, tarvitaan uskoa, joka tunnistaa sen, ja tällaista yhteistä jumalanpalvelusta, joka rohkaisee meitä tekemään hänen läsnäoloaan näkyväksi.
Den andra bilden utgörs av ett fotstpår i sanden. Kristi fotspår – inget annat. Fastän fotspåret ibland kan plånas ut, kommer det ändå till synes i vardagen när mänskor i hans efterföljd upplever sig värderade och benådade.
Kolmas kuva on triumfikrusifiksi. Sellainen riippuu monessa vanhassa kirkossa katosta alttarille mennessä. Siinä Kristus on ristillä, vanhimmissa kruunu päässä. Kuoleman ja pahan voittaja on taivaaseen astunut kuningas.
Mutta useimmissa kruunu on poissa. Voittoisa Kristus on haluttu päinvastoin kuvata samalla tavalla kärsivänä ja vailla kruunua kuin kirkkoon tulevat ihmiset. Jossain saattaa olla kuvattuna tautien jälkien, joku on kuin sodassa haavoittunut.
Siinä on Kristus, joka ei ole vain kaukana taivaassa, vaan myös siellä, missä ihminen kärsii ja kantaa elämän raskaita taakkoja.
Se triumfikrusifiksi, joka on mielessäni kolmantena kuvana, ei kuitenkaan kuvasta fyysistä kärsimystä. Mutta Kristuksen pään asennossa, ilmeessä ja katseessa näkyy suunnaton alakulo, voimattomuus, tyhjyys ja uupumus.
Kun katson niitä kasvoja, ajattelen ihmisiä tässä kaupungissa, joitten mieli ei jaksa iloita kesästä, kulttuurista ja luonnon elinvoimasta. Niitä, jotka katselevat toisten elämäntarmoa kuin usvan läpi. Oman mielen ahdistus, uupumus tai särkyneisyys on kaikki mitä on, eikä sitä tahdo jaksaa kantaa.
Taivaaseen astunut Kristus – ja hän tuleekin vastaan tämän kaupungin kadulla tai busseissa väsynein kasvoin ja sisäänpäin kääntynein katsein. Tarvitaan paljon uskoa ja ennen muuta paljon rakkautta, että hänet tunnistaa.
Den tredje bilden – det är Kristi triumkrucifix. Den bilden behöver inte ha prägeln av den triumferande Kristus utan kan också vara ett illa medfaret krucifix och talar då till dem som frågar om de duger, om de klarar sig.
Kolme kuvaa – kolme näkymää tähän päivään, kun laulamme Suvivirttä ja vietämme ehtoollista, jossa Kristus itse on salaisella tavalla läsnä. Tästä meidät lähetetään oman arkemme keskelle tässä kaupungissa elämään niin, että Kristus tulisi edes vähän tunnistettavaksi ja näkyväksi; että taivasten valtakunnan läsnäolon aavistus erottuisi täällä.