Kuninkaan virkamies tulee Jeesuksen luo, koska hänen poikansa on vakavasti sairaana. Hänet on pannut liikkeelle huoli, hätä ja pelko. Hän pelkää menettävänsä sellaista, joka on hänelle elämässä mittaamattoman tärkeää. Niin kuin rakas ihminen on kenelle tahansa.
Juuri tästä syystä virkamiehen huoli ja pelko on helppo tunnistaa. Vastaavan kaltainen menettämisen pelko on tämän päivän todellisuutta monella muullakin tavalla, ei yksin läheisen sairauden edessä. Yhä useammin pelko on jonkin kasvottoman ja nimettömän pelkoa, eräänlaista epämääräistä turvattomuutta. Menetänkö työpaikkani, pärjäänkö, selviydynkö, onnistunko ihmissuhteissani? Hyväksyvätkö toiset minut sellaisena kuin olen? Jaksanko, osaanko, onko minulle paikka ihmisten maailmassa?
Kyseessä on hyvin toisenlainen pelko kuin niiden miljoonien ja taas miljoonien ihmisten, jotka joutuvat joka päivä pelkäämään kuoleman ja väkivallan, alistamisen ja jokapäiväisen leivän puutteen keskellä, kenties osallisina sukupolvien aikana syntyneestä vihan ja koston kierteestä.
Ekumeeninen vastuuviikko muistuttaa kristittyjen vastuusta näiden pelkojen keskellä rauhan tekijöinä ja sovinnon rakentajina. Se muistuttaa maailmanlaajasta vastuusta. Se mitä tapahtuu kaukana meistä, tapahtuu meidän kaltaisillemme ihmisille, samalla tavalla Jumalan kuville, joitten elämä on yhtä arvokasta kuin minun.
Jotta olisi mahdollista nähdä kauas, on katsottava myös lähemmäs, omiin pelkoihimme ja omaan turvattomuuteemme. Silloin, kun ihminen kokee itsensä tavalla tai toisella uhatuksi, hän luonnostaan suojautuu. Kun suojautuu, ei halua tai voi nähdä omaa elämänpiiriään kauemmas.
Mitä kovempana kilpailu pärjäämisestä on ja mitä syvempi on yhteiskunnan eriarvoisuus, sitä enemmän käännytään turvaamaan sitä arkea ja sitä turvallisuutta, jonka menettämistä eniten pelätään.
Taustalla on kovien arvojen valta, näkymättömän vallan rakenteet, joitten keskellä helposti tuntee avuttomuutta. Kovien arvojen vahvistumisen mukana turvattomuus ja pelko ovat vähitellen hiipineet hyvinvointiyhteiskunnan pinnan alle.
Uhka, jolle ei ole selkeää nimeä tai kohdetta sijoitetaan helposti siihen, joka koetaan erilaiseksi; syntyy aineksia mustavalkoiseen maailman jakamiseen meihin ja noihin toisiin. Juuri siitä rakentuvat viholliskuvat, juuri siitä rakentuu erilaisuuden torjunta tai väheksyntä tai silmien sulkeminen toisten aidolta todellisuudelta.
Kristittyinä elämme osana tätä todellisuutta, emme sen ulkopuolella. Herramme seuraajina kannamme erityistä vastuuta sovinnosta ja rauhasta juuri tämän keskellä.
Siksi on katsottava myös omaan sisimpään. Väkivallan ja alistamisen mekanismit eivät ole vain joidenkin muiden ominaisuuksia. On mentävä omassa sisäisessä maailmassa myös niihin huoneisiin, joita ei haluaisi avata. Voi olla että sieltä löytyy pelkoa siitä, kuuluuko minulle tällaisena täysi ihmisen arvo, oikeus kokonaiseen identiteettiin ja täyteen elämään. Mutta voi olla, että sieltä löytyy pelkoa ja epävarmuutta, josta kasvaa kovuutta ja armottomuutta. Se saa vaikenemaan ja kääntämään pään pois silloin kun ihmistä pitäisi puolustaa. Sellainen pelko vääristää toisen ihmisen kuvaa: erilaisesta ihmisestä tuleekin jokin omien kuvitelmien tai pelkojen edustaja. Vaikka periaatteessa haluaisi, ei osaa tai uskalla loppuun asti tunnustaa, että kyseessä on ihminen, jolla on sama kaipuu rakkauteen ja hyväksyntään, samalla tavalla omat rakkaat ihmiset, joitten menettämistä pelkää, samalla tavalla unet ja unelmat kuin itsellä.
Tällaisia pelkoja olen kuullut viimeaikaisessa keskustelussa.
Jeesus sanoi usein ihmisille: älä pelkää. Se ei ollut käsky: pelätä ei saa, pelko on tukahdutettava, on oltava rohkea. Myös pelko on osa ihmistä, myös turvattomuuden kokemus on osa ihmistä, eikä se poistu käskemällä. Käskemällä se vain vahvistuu. Kun Jeesus sanoo: Älä pelkää, sisältö on toinen. Sisältö on: Kuulen ja tunnistan pelkosi syvällä sisimmässäsi asti, mutta pelätä ei tarvitse.
Virkamies, joka tuli hädässään ja peläten poikansa puolesta Jeesuksen luo, sai kohtelun, joka sisälsi juuri tämän viestin, vaikka Jeesus ei sanonut sitä niillä sanoilla. Hän sanoi vain: mene kotiisi, poikasi elää. Matkalla kotiin mies jo sai tietää, että poika oli parantunut. Hänen sisin pelkonsa ja huolensa oli kuultu. Siitä syntyi usko. Hän uskoi, samoin koko talon väki.
Heidän uskonsa ei ollut totuuden omistamista tai jyrkkärajaista maailman jakamista oikein ja väärin uskoviin. Se oli uskoa siihen, että Jeesuksessa ihmisten maailmaan tullut Jumala vaikuttaa elämän keskellä, eikä ihminen ole vain omassa varassaan, ei omien suoritustensa eikä oman rohkeutensa eikä edes oman uskonsa varassa. Siksi viime kädessä pelätä ei tarvitse.
Kristittyjen tehtävä rauhan ja sovinnon rakentajina on välittää tätä uskoa ja luottamusta niin että ihmisen ei tarvitse suojautua eikä pelätä oman ihmisarvonsa ja kokonaisen minuutensa puolesta, vaikka joutuisi ihmisten taholta torjutuksi tai mitätöidyksi. Se on uskoa armahtavaan ja rakastavaan Jumalaan, jonka antama elämä toteutuu kussakin ihmisessä ainutkertaisella, erilaisella tavalla. Sen uskon varassa voi ja tulee nousta puolustamaan jokaisen ihmisen arvoa ja oikeutta täyteen elämään kaikkien huomaamattomien alistamisen ja vallan rakenteitten keskellä.
Missä niin tapahtuu, on kyse ihmeteoista, arkisista, yksinkertaisista Jumalan teoista. Kun tehdään pieniä tekoja rauhan puolesta, kun rakennetaan sovintoa siellä, missä ristiriidat ovat toivottomat ja kun puolustetaan jokaisen luovuttamatonta ihmisarvoa, kyse on Jumalan ihmeteoista. Ne auttavat uskomaan ja rakastamaan.
Mutta on huomattava, että Jeesus sanoi virkamiehen kohdatessaan myös: Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä. Siinä oli alistunutta huokausta, ehkä hitunen moitettakin. Senkö varassa usko on, että näette ihmetekoja.
Jeesuksen sanoissa on realismia. Aina ihmeitä ei tapahdu, ihmiset joutuvat torjutuiksi, kätkemään sisimpänsä, he joutuvat vallan ja väkivallan kohteiksi, menettämään läheisensä, työpaikkansa, toimeentulonsa, terveytensä, kaikkensa. Pahuus ja kovuus ovat yhtä totta kuin armo ja rakkaus, ei tämä ole herttainen maailma. Jos Kristus olisi vain siellä missä rauhan ja sovinnon ja oikeudenmukaisuuden voi nähdä murtautuvan esiin ja missä ihmisarvoa määrätietoisesti puolustetaan, toivo olisi ensi sijassa vahvojen toivoa.
Mutta niin ei ole. Juuri siellä, missä toivoa ei näy eikä tapahdu yhtään ihmettä, joka vahvistaisi uskoa, Kristus on. Hän itse on se joka on väheksytty ja torjuttu eikä jaksa uskoa itseensä, Hän on alistettu, lyöty ja peloissaan ja epävarma, hän on se jonka sisimmästä ei löydy lämmön ja rohkeuden hiventä. Kristus on myös kärsivä ja ihmisen kärsimykseen sitoutunut, ristiinnaulittu Kristus. Siinä on syvin toivo.