4. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 15: 10–17, Samuel Salmi

Samuel Salmi
Oulun tuomiokirkkoseurakunta

Oulun yliopiston promootiojumalanpalvelus, Oulun tuomiokirkko 20.5. 2006 klo 16.00 Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
”Sano minulle, mihin?” Tämä kysymys on annettu nimeksi kirjalle, joka tahtoo lähestyä oman aikamme ihmistä, minua ja sinua sekä meidän tietämme maailmassa. Kysymys tulee suoraan kohti ja pyrkii vuoropuheluun kenen kanssa tahansa, joka pohtii omaa elämäänsä ja sen perimmäisiä kysymyksiä. ”Sano minulle, mihin?” kuulostaa korvissamme myös vetoomukselta. Se voi paljastaa myös lähimmäisen, joka ei välttämättä tiedä elämänsä suuntaa. Mutta yhtälailla sanojen taustalla voi olla etsivä ihminen, epäilijä ja pohtija tai epäonnistunut harhailija. Sellaisen suunta on joskus voinut olla selvä, mutta elämän risteyksissä kadonnut. ”Sano minulle, mihin?” – voi kuitenkin olla myös kenen tahansa kysymys. Siihen ei tarvita erityisiä reittejä tai harhapolkuja. Kysymällä näin osoitamme elävämme. Se merkitsee, että ajattelullamme ja tunteillamme on suunta. Tahdomme varmistua, että olemme elämän puolella ja että meitä sekä askeleitamme seuraa toivo.
”Sano minulle, mihin?” – saa olla promootiota juhlivan tutkijan peruskysymyksien piirissä. Yhtälailla kysymys on kirkon ja teologin kannalta aina relevantti. Wittenbergin uskonpuhdistaja muotoili kysymyksen oman aikansa muotoon: ”Mistä löydän armollisen Jumalan?” Kysymysten muotoilut ovat erilaiset, mutta niiden sisältö on sama. On kyse elämän perusajatuksesta, siitä, että jo elämän matkalla voisi turvallisesti aavistaa sen, mikä kerran on perillä todellisuutta.
Kirja, joka asettaa jo nimessään mainitsemani kysymyksen, antaa kansikuvassaan myös viitteen siitä, miten asetettu haaste voidaan kohdata. Välineenä on silloin meren tyyni ulappa, jonka pintaan kuvastuu auringon silta. Kohti valoa ja yli meren suuntaa lintu avoimin ja voimakkain siivin. Se pyrkii pitkin valon luomaa siltaa kohti päämäärää, jonka se edessään aavistaa. Miten yksinkertainen onkaan tämä tuokion välähdys ja kuitenkin niin todellinen. Se tahtoo julistaa uskon salaisuutta, joka etsiytyy kohti valoa. Uskon salaisuutta on kirjavin ilmaisuin luonnehdittu eri tavoin ja eri aikoina. Maailma voidaan täyttää sanoilla, mutta lintu, joka kurottaa siipensä kohti valoa, muistuttaa kuvana siitä, että usko perimmältään on pelkistetty todellisuus. Ihmisinä voimme käydä mitä hienostuneimmat dialogit ja älyn mittelöt siitä, mikä ihmisen suunta ja päämäärä on. On mahdollista tieteen keinoin lähestyä olemassaolon arvoitusta ja taittaa peistä suunnastamme olevaisuudessa. On mahdollista esittää arviot siitäkin, että jonain päivänä tiedämme vielä enemmän kuin nyt ja uskon osuus todellisuuden tulkinnasta jäisi yhä kapeammaksi. Mutta kaiken keskellä kyselevä ihminen on kuitenkin pieni. Hän ei voi kätkeä syvältä nousevia tuntojaan, jotka vastustamattomasti kertovat elämän todellisen suunnan tarpeen, joka jo on annettu, yhtä varmasti kuin oma elämäkin. ”Jumala, sinä olet luonut meidät yhteyteesi, ja sydämemme on rauhaton, kunnes se löytää levon sinussa”, tilitti etsintäänsä myös kirkkoisä Augustinus jo 400-luvulla.
Usko on kulkemista kohti valoa ja sen viitoittamaa tietä. Mutta valolla on myös vanhastaan rinnasteinen ilmauksensa, joka täsmentää sitä, minkä valosta voimme erottaa. Valossa ovat näet Jumalan kasvot. Mikä yksinkertainen ilmaus myös tämä onkaan. Vain kasvot. Niistä säteilee kaikki, ja niiden kautta ihminen voittaa omakseen elämän – vihdoin iankaikkisen elämän.
Harva Raamatun ilmaus on niin voimakkaasti edustettuna kirkon koko historiassa kuin juuri Jumalan kasvot. Niiden avulla, kuten valolla, on aavistettu voitavan elää. Siksi kirkkomme usein toistama Herran siunaus on Jumalan kasvojen kääntämisen rukousta meidän puoleemme. Herran kasvojen edessä tulemme siksi, mitä olemme, Jumalan omiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi. Mutta erityisimmin hänessä, jonka kirkkautta me saimme katsella peittämättömin kasvoin, Jeesuksessa Kristuksessa, opimme tuntemaan itsemme ja päämäärämme. Hänestä sanotaan, että hän on tie, totuus ja elämä.
”Sano minulle, mihin?” Hänen kauttaan siis, joka ilmestyi meidän keskellemme, tämä suuntaamme ja päämääräämme koskeva kysymys saa vastauksen. On kysymys asettumisesta Vapahtajan kasvojen eteen.
On tuskin mikään sattuma, että juuri kasvot, kirkkautta ja valoa heijastavat kasvot, ovat se kuva, jonka Pyhä kirja avaa meille keskeisellä tavalla kertoessaan uskosta. Kasvojen kautta opimme tuntemaan elämän. Ne ovat se peili, josta pienestä pitäen ammennamme kokemuksemme maailmasta. Ihminen lähellä meitä, vanhempamme, kuka tahansa: Siinä ovat läsnä elämän palapelin osaset. Ja kasvot tulevat lähelle. Ne kertovat pienelle ihmiselle tervetulon elämään ja sen aakkoset.
Lähtemättömällä tavalla kasvojen merkitystä kuvaa myös klassinen ooppera, jonka päähenkilön elämä oli sisäisesti vangitun ja kahlehditun ihmisen osa. Mies, jota tuhannet ja taas tuhannet ovat kuunnelleet välillä henkeään pidätellen, oli tuominnut itsensä rumuutensa tähden yksinäisyyteen. Hänen omien kasvojensa epämuodostuneisuus oli monella tavalla meidän kaikkien kasvojen vertauskuva. Mies selviytyi elämästään naamion avulla, joka kätki hänen todellisen olemuksensa. Onnettoman ihmisen elämän syvin huuto kuului hänen naamarinsa lävitse: Sano minulle, mihin? Tuo vetoomus kaikui hiljaisen yleisön keskuuteen. Miehellä oli vain vähän toivoa. Paraskin ystävä oli hänet henkisesti hylännyt, kun naamari oli vain hetken poissa.
Päähenkilön äiti oli kuollut, kun hän oli ollut aivan pieni. Mutta elämän valoa etsiessään mies tuli tehneeksi sattumalta olennaisen kysymyksen: ”Mitä minun äitini ajatteli minun kasvoistani?” Vastaus kuului viereltä hiljaa ja tyynnytellen: Ne olivat hänen mielestään kauneimmat kasvot maailmassa. Elämä kukoistaa juhlina – kuten tänään – ja kiitollisuutena saavutuksista. Mutta elämä itsessään voi myös riisua paljon. Joskus kannamme yksityistä tai yhteistä naamaria, jotta selviytyisimme päivästä toiseen. Suorituksistamme ja saavutuksistamme huolimatta sisimpämme voi huutaa suuntamme ja päämäärämme tarkoitusta.
Tällaisten hetkien tullen on hyvä muistuttaa, että usko on lintu, joka visertää jo pimeässä, koska se tietää, että aamu on lähellä. Aamu tulee ja piirtää sillan yli ulapan. Aamu valkenee Kristuksen kasvojen edessä. Ja mikä onkaan tärkeintä? Eikö se, että Hänen mielestään juuri sinulla on kaikkein kauneimmat kasvot maailmassa. Tämän ajatuksen omistaminen on tie elämään ja sen iloon ja juhlaan. Aaltoilevien ulappojen ylitse on olemassa valon silta, jonka lähde on niissä kasvoissa, jotka antavat tulevaisuuden ja toivon.