Kirkko on ollut viime viikkoina näkyvästi ja kuuluvasti esillä julkisuudessa. Seurakuntavaalit nostivat kirkon ja seurakuntaelämän yleiseen tietoisuuteen. Eduskunnan päätös avioliittolaista sai yllättävän vahvoja kirkollisia ulottuvuuksia. Käsillä oleva adventti ja lähestyvä joulunaika suuntaavat väistämättä koko kansakunnan ajatuksia kirkkoon ja sen esillä pitämään sanomaan.
Kaikkea tätä kirkon esillä oloa julkisuudessa olemme seuranneet jokseenkin hämmentyneinä. Kirkosta on viime viikkoina erottu poikkeuksellisen paljon. Erilaisia syitä eroamisiin on vaikea kokonaisuutena hahmottaa. Seurakuntalaisina, vapaaehtoisina ja kirkon työntekijöinä voimme vain ounastella, miten tässä näin on käynyt. Samalla olemme voineet tunnistaa itsessämme harmituksen, koska näyttää siltä, että se hyvä työ, jota seurakunnissa antaumuksella tehdään, ei ole riittänyt pitämään kaikkia jäseniä yhteisessä vastuun kantamisen rintamassa. Miksi se mitä edustamme ja se mitä teemme ei vakuuta kaikkia seurakuntiemme jäseniä? Miksi kirkosta erotaan?
Näiden kysymysten kanssa meidän on helppo tavoittaa Johannes Kastajan opetuslasten tuntoja, kun he tulivat kertomaan mestarilleen, mitä olivat kokeneet. ”Nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen.” Johanneksen opetuslapset olivat tottuneet suosioon ja väkijoukkoihin. Heidän mestarinsa persoonallinen ellei peräti kummallinen ja epäsovinnainen tapa herätellä aikalaisiaan oli saanut monet tulemaan hänen luokseen pelkästä uteliaisuudesta. Miten hienoa, että ympärillä oli kansaa ja kuinka upeaa, että tuo Jumalan mies, Johannes, herätteli ihmisiä miettimään, mikä heidän elämässään lopulta oli tärkeintä.
Mutta nyt tuo kaikki oli vaarassa. Väkijoukot Johanneksen ympärillä harvenivat, kasteelle tulijoita oli yhä vähemmän ja taannoinen suosio näytti olevan muisto vain. Ihmetys, hämmennys ja jopa kateus paistoivat Johanneksen opetuslasten raportissa, jonka he mestarilleen antoivat. Kaikki menevät Jeesus Nasaretilaisen luokse.
Nykypäivän irtiotto kirkosta ei tietenkään ole täysin verrannollinen Johanneksen opetuslasten kokemuksiin hupenevista kansanjoukoista. Tilanne oli tyystin toisenlainen. Mutta opetuslasten tunnelmia voimme joiltakin osin tavoittaa. Mukana on pettymystä, epätietoisuutta, oman kelvollisuuden kyselyä, vikojen etsintää, harmitusta, ja ehkä vähän pelkoakin epävarmalta näyttävän tulevaisuuden edessä. Mielessä on paljon kyselyä siitä, miten tässä näin pääsi käymään? Olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin? Miltä huominen mahtaa näyttää?
Vietämme tänään kirkon juhlapäivää aikana, joka on nostanut mieleemme juuri tuollaisia kysymyksiä. Kirkko ja sen tulevaisuus herättävät nyt vilkasta keskustelua. Tämä päivä on kuitenkin tärkeä muistutus meille, jotka olemme viime viikkojen kuohuntaa kirkon ympärillä seuranneet. Tänään nimittäin me saamme havaita Jumalan oman selkeän puheenvuoron: kirkko on matkalla tulevaisuuteen ja se tarvitsee edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiit sen hyväksi työskentelemään. Jokainen pappisvirkaan ja diakonian virkaan vihkiminen on muistutus siitä, että työ ei suinkaan ole lopussa vaan edelleen Jumala kutsuu ihmisiä kirkkoonsa toteuttamaan tärkeää tehtävää.
Ei Jumala ole muuttunut vaikka maailma muuttuu kovaa vauhtia. Eikä ihminen perustarpeineen ole muuttunut, vaikka me löydämmekin toisistamme yhä enemmän erilaisuutta. Edelleen Jumala tarjoaa meille rakkauttaan, sitä rakkautta, jota me niin kipeästi kaipaamme. Tämä rakkauden asialle teidät, uudet papin ja diakonian virkaan vihittävät, tänään valjastetaan. Tämän rakkauden asialla on jokainen kirkon työntekijä ja vastuunkantaja. Tällä asialla olemme me kaikki, jokainen kristitty, jokainen seurakuntalainen.
Tällä Jumalan asialla toimiessamme on kuitenkin yksi erityinen vaara, joka meitä alituisesti vaanii. Se on osoittanut olemassaolonsa myös viime viikkojen kohujen keskellä. Juuri tämän vaaran Johannes Kastaja tunnisti, kun hänen opetuslapsensa tulivat raportoimaan hänelle kansan siirtymisestä Jeesuksen luokse. Kuulemme Johanneksen muistutuksen kahdesta näkökulmasta.
Ensinnäkin hän sanoo: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.” Johannes haluaa varoittaa siitä vaarasta, että hänen opetuslapsensa alkaisivat elää epätodellisten mielikuvien maailmassa. Sellaisessa maailmassa, jossa menestys on aina taattu, jossa suosio pysyy korkeana ja jossa vastoinkäymisiä ei kohdata. Johannes painottaa, että kaikki, aivan kaikki, on Jumalan kädessä. Asiamme menestyminen on aina Jumalan kädessä. Parhaimmatkaan ponnistelumme eivät tuota tulosta, ellei Jumala niitä siunaa. Me emme voi vaatia Jumalalta mitään, kaikkein vähiten erityiskohtelua. Taivaasta kaikki hyvä annetaan, sitä ei oteta. Kirkon työ on Jumalan työtä. Ihmisten vaivannäkö ja uhrautuva panostaminen seurakuntaelämän rakentamiseen on viime kädessä Jumalan aikaansaannosta.
Vaarana sanalla sanoen on, että kirkko alkaa puhua itsestään. Arvelemme kaiken olevan lähtöisin omista ratkaisuistamme ja valinnoistamme. Rukoukselle ja Jumalan tahdon kyselemiselle kyllä haluamme antaa tilaa, mutta emme aina jaksa luottaa Jumalan omaan toimintaan meidän kauttamme. Juuri tätä Johannes Kastaja painottaa toisessa näkökulmassa, jolla hän yrittää varoittaa opetuslapsiaan heitä vaanivasta itseriittoisuuden vaarasta. Johannes viittaa Jeesukseen sanoessaan: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Ei ole epäselvää, kuka on kaiken keskus. Jeesus Kristus. Hänen on tultava suuremmaksi, meidän pienemmiksi.
Espoon tuomiokirkon alttarin ylle on asetettu triumfiristi. Kristuksen rujo ja vajaa hahmo on puhutteleva. Yhä uudelleen katse etsiytyy siihen. Jeesuksessa Kristuksessa me näemme Jumalan, joka tietää oman kokemuksensa perusteella, mitä on olla ihminen, myös rujona ja vajaana. Rujo ja vajaa on maailmammekin. Juuri tämän rujouden ja vajavuuden vuoksi kirkolla on jatkuvasti annettavaa oman aikammekin ihmisille. Tai tarkemmin ilmaisten: Jumalalla on jatkuvasti annettavaa oman aikamme ihmisille. Ja juuri tässä Jumala tarvitsee kirkkoaan, meitä jokaista. Emme ole olemassa itseämme varten vaan siksi, jotta Jeesus Kristus havaittaisiin Herraksi, kaiken keksipisteeksi. Niin kauan kuin tämän muistamme, kirkkomme tulevaisuus on valoisa.