Ennen kavalluksen yötä Jeesus puhui kirkastumisestaan näin: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12: 32) Tällä Jeesus viittasi omaan ristinkuolemaansa ja kaikkiin koskaan eläneisiin tai eläviin ihmisiin. Samalla tavoin Kristuksen apostoli Paavali, vietyään päätökseen kuulemamme roomalaiskirjeen kohdan (Room. 10: 1-13) ajatukset, ilmoitti, että kansojen täyteys on tuleva Jumalan valtakuntaan ja koko Israel on pelastuva (Room. 11: 25-26). Ristiinnaulittu Jeesus Kristus on lain loppu niin, että meille asetettuja pelastusehtoja ei enää ole olemassakaan. Messiaan ylösnousemuksen voima loistaa niin omaehtoisen kirkkaana, että se yksin tekee toivosta totta.
Paavali oli alunperin sellainen ihminen, joka uskoi lakiin eli siihen, että oikeanlainen elämäntapa pelastaa ihmisen pahan vallasta. Nähtyään ylösnousseen Vapahtajan apostoli sen sijaan päätteli, että Jeesus Kristus on lain loppu. Täydellinen rauha kuuluu kaikille kansoille, yhtä lailla meille suomalaisille, joiden hallussa ei ole virheetöntä lakia, kuin juutalaisille, joille pyhät enkelit toivat elämään opastavan Mooseksen lain.
Tämä 19. viikko helluntaista opettaakin meitä sopivasti mikkelinpäivän jälkeen, että vaikka me kuolevaiset emme kykene olemaan palvelevia enkeleitä, niin saamme vielä ihmeellisemmin osan. Jokainen ihminen haluaisi kyllä saavuttaa täydellisen rauhan. Elämän ristiriitaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että mitä kattavampi ja parempi on rauhaan johtava ohje, sitä varmemmin se johtaa pelkoon ja epätoivoon. Paavali päätteli, että kaikki on hyvän Jumalan lahjaa, eikä kaikkeen kuulukaan vaatimus ja ehto. Lahjaa on usko ylösnousemukseen, joka on ainoa rauha maan korvessa kulkiessamme. Jos mahdoton moralisti oppi huutamaan avuksi ristiinnaulittua, lain edessä häpäistyä Herraa, miksi eivät kaikki muutkin oppisi luottamaan armoon? Rajoittunut uskonnollisuus ei kykene estämään itseltään elämää, joka on täynnä rajatonta armoa. Me emme ole arkienkeleitä, jotka vain palvelevat, vaan aivan tavallisina, epätäydellisinä ihmisinä Jumalan ystäviä.
Meidän sisimpämme ei kuitenkaan tohdi luopua Jumalan hyvästä laista, koska sen sisältö on rakkaus. Miten hyvän asian tavoittelu voisi tuottaa pahaa? Sisimpämme ääni kutsuu meitä kohti maailmaa, jossa lähimmäistä rakastetaan yhtä palavasti kuin itseään ja Jumalaa, rakkauden lähdettä, kaiken yli. Miksi ihana ja avara laki, joka käskee pitämään huolta kaikista erotuksetta, ilman syrjintää, pitäisi jättää sikseen?
Kymmenen käskyn alku kuuluu: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta.” (2. Moos. 20: 2) Ennen kuin voi olla mitään hyvää elämää on se, mitä Jumala on tehnyt meidän hyväksemme. Vaikka lain tarkoitus oli auttaa hyvän elämän rakentumisessa, se johdattaakin meitä väärinkäsitykseen omasta tarkoituksestamme maailmassa. Ratkaisevaa meidän elämässämme ei ole se, mitä me tahdomme tai ehdimme (Room. 9: 16). Elämämme tärkein ja perustavin asia on se, että Jumala armahtaa, se, että hän rakastaa meitä loppumattomalla, palavalla, persoonallisella ja ehdottomalla rakkaudella.
Lain aika on loppunut. Kristillinen pelastuminen tarkoittaa pelastumista sinänsä hyvien moraaliohjeiden hirmuvallasta, niiden tuomasta orjuudesta. Tässä uudessa maailmanajassa me emme rakasta toisiamme niin kuin vaivalloisia toisia ihmisiä tai edes kuin lähimmäisiä, lähellä mutta tarpeeksi kaukana olevia, vaan rakastamme saman perheen, peräti saman ruumiin jäseninä. Kaikki on uutta tämän Kristuksen sanan tähden: ”Minä olen rakastanut teitä.” Hän on rakastanut meitä niin paljon.
Tunnustakaamme nyt Isällemme etäisyytemme toisistamme, tunnustakaamme hänelle vanhan lain pelko, joka sitoo meitä niin helposti. Kaikki se, mikä on turhaa ja merkityksetöntä, on kääntynyt Jeesuksen, meidän puolestamme kuolleen Veljen, tähden hyväksi, armoksi.